Kävin eilen Sinnessä katsomassa Salla Vapaavuoren (s. 1984) näyttelyä Määhän vaan kokkeilin (5.–28.7.). Näin pari vuotta sitten hänen edellisen yksityisnäyttelynsä Helsingissä ja olin tuolloin aika otettu. Eikä tuottanut tämäkään pettymystä. Vapaavuori oli tehnyt seitsemän tilateosta lapsuudenkotiinsa ja lapsuuteen liittyvistä tarinoista – siis ihan kirjaimellisesti tarinoista, jotka olivat myös katsojalle tarjolla luettavaksi.
"Ajatus vanhemmistani ikuisesti kiehuvassa, tummassa liemessä ahdistaa minua. Viimeisellä tunnilla en voi enää keskittyä ja heti tunnin päätyttyä juoksen suoraan kotiin."
Näin siis tapahtui, kun luokkatoveri kysyi, että uskovatko Sallan vanhemmat jumalaan. Eivät uskoneet.
Vapaavuoren teokset ovat taitavasti ja tarkasti toteutettuja installaatioita, ja hänen tekstinsä tavoittavat hyvin lapsuuden fiilikset ja ne oudot tavat, joilla asiat kietoutuvat toisiinsa. Vähän absurdiutta – näin siis aikuisen mielessä – ja paljon kaunista runollisuutta. Sympaattinen näyttely, joka sai myös minut miettimään omia tarinoitani ja niiden mahdollista visualisointia.
keskiviikko 17. heinäkuuta 2013
tiistai 16. heinäkuuta 2013
"Vitun kova veto"
Eilen onnistuin viettämään kuvataidevapaan päivän. Kokonaan vailla taide-elämystä ei päivä kuitenkaan sujunut. Kävin illalla Tavastialla Vesa-Matti Loirin Pori Jazz -keikan kenraaliharjoituksissa. Loiri itse nauratti alkuun yleisöä todetessaan, että tässä sitä nyt harjoitellaan ja että yleisöllä on jälkikäteen kaksi mahdollisuutta kommentoida: joko "Ihan kivat harjoitukset" tai "Vitun kova veto".
Kyllä se kallistui jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Äijä on tikissä, rekisteri laaja ja eläytyminen totaalista. Eikä asiaa yhtään haitannut vähän nuoremmista pelimanneista koostuva Lenni-Kalle Taipaleen (piano) ja Kalle Torniaisen (rummut) johtama Loiri All Stars: Antti Rissanen (vetopasuuna), Ako Kiiski (basso), Mikko Kosonen (kitara), Lasse Piirainen (kosketinsoittimet), Assefa Abdissa (perkussiot), Jukka Eskola (trumpetti), Tero Lindberg (trumpetti) ja Aleksi Ahoniemi (saksofoni). Bändin ja solistin esiityminen oli tasapainossa: tähti on tähti, mutta soittajat ottivat ammattitaidolla ja integriteetillä paikkansa – välillä myötäiltiin hiljaa ja välillä tuotettiin mahtavaa äänivallia, missä torvisektio oli fantastinen – ja soolotkin osuivat kohdilleen. Hieno kokemus, ja takaan, että Poriin matkaavat eivät tähän bändiin pety.
Kyllä se kallistui jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Äijä on tikissä, rekisteri laaja ja eläytyminen totaalista. Eikä asiaa yhtään haitannut vähän nuoremmista pelimanneista koostuva Lenni-Kalle Taipaleen (piano) ja Kalle Torniaisen (rummut) johtama Loiri All Stars: Antti Rissanen (vetopasuuna), Ako Kiiski (basso), Mikko Kosonen (kitara), Lasse Piirainen (kosketinsoittimet), Assefa Abdissa (perkussiot), Jukka Eskola (trumpetti), Tero Lindberg (trumpetti) ja Aleksi Ahoniemi (saksofoni). Bändin ja solistin esiityminen oli tasapainossa: tähti on tähti, mutta soittajat ottivat ammattitaidolla ja integriteetillä paikkansa – välillä myötäiltiin hiljaa ja välillä tuotettiin mahtavaa äänivallia, missä torvisektio oli fantastinen – ja soolotkin osuivat kohdilleen. Hieno kokemus, ja takaan, että Poriin matkaavat eivät tähän bändiin pety.
sunnuntai 14. heinäkuuta 2013
Katutaidetta 97 & Julkista taidetta 70 & Näyttelykuvia 829 & Virossa 97: Retki Roihuvuoreen
Taidetta on usein vaikea välttää – vaikka yrittäisi viettää tietoisesti taidevapaan sunnuntain. Tänään lähdin Roihuvuoreen puolisoni takia kastelemaan kasvilavoja. Menimme myös kahville uuteen Kahvila Roihin (jota muuten pitää vanha tuttavani Jarmo Välikangas, joka kirjoitti minulle aikoinaan hauskan juoma-aiheisen artikkelin Taide-lehteen – hitto, siitäkin on aikaa jo 14 vuotta!)...
... ja eiköhän siellä heti törmännyt taidenäyttelyyn. Vanhan konkarin Jussi Aallon (s. 1945) Kuumia koiria, viileitä värejä (16.6.–31.7.) piti sisällään kuvia kahdesta sarjasta. Vanhempi kuvasi perheen koiran Roosan rakkauselämää Länsi-Pasilassa vuosina 1994–97:
Vahvoja mustavalkokuvia, joissa oli menoa ja meininkiä – ja myös tarinallinen ulottuvuus: väkevää rakkausdraamaa ja koirien sosiaalista dynamiikkaa. Olen joskus takavuosina nähnytkin näitä kuvia, ja oli terveellistä nähdä se, miten hyvin ne ovat kestäneet aikaa.
Toinen sarja oli tuoreempaa Roihuvuoressa kuvattua sarjaa, jossa Aaltokin on mennyt mukaan tällaiseen vähän "maalauksellisen" valokuvan tekemiseen:
En ollut ihan yhtä innostunut kuin vanhojen kuvien myötä, ja montteeraus paspoineen ei tuntunut aivan onnistuneelta. Oli kuitenkin hauska nähdä, että pitkälti muotokuvistaan tunnettu – ja niistä myös opaskirjan tehnyt – Aalto löytää aiheitaan arkisesta lähipiiristään.
Sitten kävimme vielä tsekkaamassa Roin toisen toimipisteen, kesäisen rantakahvilan Strömsinlahden rannassa. Siellä olisi Janne Kaarlehdon (s. 1958) pitänyt maalata muotokuvia (yhteistarjous, kahvi ja muotokuva 10 euroa), mutta Kaarlehto ei ollut vielä paikalla, joten en voi ikuistaa tähän näkemystä tämänpäiväisestä olemuksestani.
Paluumatkalla huomasin, että Taisto Martiskaisen (1943–1982) hieno klassinen veistos Kiikkujat (1964) Porolahden peruskoulun pihalla oli saanut hauskat koristeet:
Sitähän voisi vaikka miettiä, että ovatko tyttöjen uudet virkatut bikinin yläosat sensuuria vaiko neulegraffiteja – veikkaan toki jälkimmäistä vaihtoehtoa. Tämä nyt oli lähinnä vitsi, mutta kerrottakoon, että kun todella nuori Martiskainen sai aikoinaan tämän tilaustyön, herättivät tytöt pahennusta, eikä veistoksen pystyttäminen sujunut ilman riitoja.
Sittenhän herää tietenkin kysymys, että jos tyttöjen uudet asut koetaan hienoiksi eikä niitä koskaan pureta, niin miten käy Martiskaisen osalta respektioikeuden: "Teosta ei saa muuttaa tekijän kirjallista tai taiteellista arvoa tai omalaatuisuutta loukkaavalla tavalla, eikä sitä myöskään saa saattaa yleisön saataviin tekijää sanotuin tavoin loukkaavassa muodossa tai yhteydessä."
No, enhän minä vakavasti ottaen ihan näinkään ajatellut, mutta eilinen tekijänoikeuspohdiskelu jäi vain jotenkin päälle.
Hauska taidepäivä, vaikka aamulla päätinkin, etten harrasta lainkaan taidetta.
PS. Kävin parvekkeella röökillä ja aloin siellä sitten kuitenkin miettiä tuota respektioikeutta. Tässähän saattaa olla aidosti juridisesti kiinnostava ongelma. On selvää, että Havis Amandan vuosittainen lakittaminen tai väliaikainen neulegraffiti eivät loukkaa respektioikeutta, mutta mikä mahtaa olla "väliaikaisuuden" juridinen määritelmä. Jos Kiikkujien päällä on bikinit vaikka yli vuoden, onko kyse enää väliaikaisuudesta. Toinen tähän liittyvä ongelma voisi olla teoskynnyksen ylittyminen. On toki selvää ja ongelmatonta, että töhry julkisessa veistoksessa poistetaan mahdollisimman nopeasti, mutta onko mahdollisesti teoskynnyksen ylittävälle anonyymille katutaideteokselle mahdollista antaa jonkinlaista elossaoloaikaa – varsinkin jos se on helposti poistettava neulegraffiti, joka ei vaadi mitään erityistoimenpiteitä, ja jos esimerkiksi lähiasumajisto kokee sen esteettisesti miellyttäväksi ja kiinnostavaksi eikä esimerkiksi halua sitä poistettavan? En minä vain tiedä.
Ja voiko anonyymi teos edes ylittää teoskynnystä? Onhan toisaalta Banksynkin teoksia jo suojeltu. Ja vielä: Mikä on pseudonyymin ja anonyymin juridinen ero teoskynnykseen liittyen. Onhan esimerkiksi joku arvellut, ettei Banksyä (s. ?) ole edes olemassa.
Nyt lupaan ainakin kaksi viikkoa olla miettimättä tekijänoikeutta ja huomenna aamulla alan kirjoittaa kirjaa Itä-Virumaasta.
Vielä pari viikkoa sitten kävelin Kohtla-Järven kaupungin Lydia Koidulan katua, ja vanha keräilijä minussa heräsi. Venäjänkieliset katukyltit ovat käsittääkseni nyky-Virossa kiellettyjä, mutta Koidulan kadulla onnistuin bongaamaan vielä kolmen eriaikaisen tyyppikyltin kerrostuman:
Vaikka eihän tämä nyt enää liitty mihinkään. Tai ehkä kyseessä on siirtymäriitti, jonka avulla pääsen tekijänoikeudesta eroon.
PPS. Ja enköhän taas mennyt parvekkeelle röökille ja ryhtynyt miettimään katukylttiasian problemaattisuutta. Piti oikein ryhtyä googlettelemaan. Ja kyllä se niin on, että kaksikieliset kyltit olisi pitänyt vaihtaa vironkielisiksi jo aikoja sitten. Asiaa valvoo Keeleinspektsioon (Kieli-inspektoraatti), joka tekee myös tarkistuskäyntejä kaupunkeihin ja jolla on oikeus langettaa sakkoja. Ja eiköhän niiden sivuilta löytynyt myös englanninkielinen Kohtla-Järven kieliproblematiikkaan liittyvä artikkeli!
Eivät ole helppoja asioita nämäkään. Esimerkiksi Narvan väestöstä yli 90% on venäjänkielisiä, ja katukyltit eivät kuitenkaan saisi olla kaksikielisiä. On niillä tekemistä vielä.
Nyt menen nukkumaan enkä mieti enää mitään. Paitsi ehkä vähän sitä, että olenko minä nyt ilmiantaja, jos kieli-inspektoraatti huomaa blogini avulla, että täytyy lähteä muuttamaan Kohtla-Järven katukylttejä. Fuck!
... ja eiköhän siellä heti törmännyt taidenäyttelyyn. Vanhan konkarin Jussi Aallon (s. 1945) Kuumia koiria, viileitä värejä (16.6.–31.7.) piti sisällään kuvia kahdesta sarjasta. Vanhempi kuvasi perheen koiran Roosan rakkauselämää Länsi-Pasilassa vuosina 1994–97:
Vahvoja mustavalkokuvia, joissa oli menoa ja meininkiä – ja myös tarinallinen ulottuvuus: väkevää rakkausdraamaa ja koirien sosiaalista dynamiikkaa. Olen joskus takavuosina nähnytkin näitä kuvia, ja oli terveellistä nähdä se, miten hyvin ne ovat kestäneet aikaa.
Toinen sarja oli tuoreempaa Roihuvuoressa kuvattua sarjaa, jossa Aaltokin on mennyt mukaan tällaiseen vähän "maalauksellisen" valokuvan tekemiseen:
En ollut ihan yhtä innostunut kuin vanhojen kuvien myötä, ja montteeraus paspoineen ei tuntunut aivan onnistuneelta. Oli kuitenkin hauska nähdä, että pitkälti muotokuvistaan tunnettu – ja niistä myös opaskirjan tehnyt – Aalto löytää aiheitaan arkisesta lähipiiristään.
Sitten kävimme vielä tsekkaamassa Roin toisen toimipisteen, kesäisen rantakahvilan Strömsinlahden rannassa. Siellä olisi Janne Kaarlehdon (s. 1958) pitänyt maalata muotokuvia (yhteistarjous, kahvi ja muotokuva 10 euroa), mutta Kaarlehto ei ollut vielä paikalla, joten en voi ikuistaa tähän näkemystä tämänpäiväisestä olemuksestani.
Paluumatkalla huomasin, että Taisto Martiskaisen (1943–1982) hieno klassinen veistos Kiikkujat (1964) Porolahden peruskoulun pihalla oli saanut hauskat koristeet:
Sitähän voisi vaikka miettiä, että ovatko tyttöjen uudet virkatut bikinin yläosat sensuuria vaiko neulegraffiteja – veikkaan toki jälkimmäistä vaihtoehtoa. Tämä nyt oli lähinnä vitsi, mutta kerrottakoon, että kun todella nuori Martiskainen sai aikoinaan tämän tilaustyön, herättivät tytöt pahennusta, eikä veistoksen pystyttäminen sujunut ilman riitoja.
Sittenhän herää tietenkin kysymys, että jos tyttöjen uudet asut koetaan hienoiksi eikä niitä koskaan pureta, niin miten käy Martiskaisen osalta respektioikeuden: "Teosta ei saa muuttaa tekijän kirjallista tai taiteellista arvoa tai omalaatuisuutta loukkaavalla tavalla, eikä sitä myöskään saa saattaa yleisön saataviin tekijää sanotuin tavoin loukkaavassa muodossa tai yhteydessä."
No, enhän minä vakavasti ottaen ihan näinkään ajatellut, mutta eilinen tekijänoikeuspohdiskelu jäi vain jotenkin päälle.
Hauska taidepäivä, vaikka aamulla päätinkin, etten harrasta lainkaan taidetta.
PS. Kävin parvekkeella röökillä ja aloin siellä sitten kuitenkin miettiä tuota respektioikeutta. Tässähän saattaa olla aidosti juridisesti kiinnostava ongelma. On selvää, että Havis Amandan vuosittainen lakittaminen tai väliaikainen neulegraffiti eivät loukkaa respektioikeutta, mutta mikä mahtaa olla "väliaikaisuuden" juridinen määritelmä. Jos Kiikkujien päällä on bikinit vaikka yli vuoden, onko kyse enää väliaikaisuudesta. Toinen tähän liittyvä ongelma voisi olla teoskynnyksen ylittyminen. On toki selvää ja ongelmatonta, että töhry julkisessa veistoksessa poistetaan mahdollisimman nopeasti, mutta onko mahdollisesti teoskynnyksen ylittävälle anonyymille katutaideteokselle mahdollista antaa jonkinlaista elossaoloaikaa – varsinkin jos se on helposti poistettava neulegraffiti, joka ei vaadi mitään erityistoimenpiteitä, ja jos esimerkiksi lähiasumajisto kokee sen esteettisesti miellyttäväksi ja kiinnostavaksi eikä esimerkiksi halua sitä poistettavan? En minä vain tiedä.
Ja voiko anonyymi teos edes ylittää teoskynnystä? Onhan toisaalta Banksynkin teoksia jo suojeltu. Ja vielä: Mikä on pseudonyymin ja anonyymin juridinen ero teoskynnykseen liittyen. Onhan esimerkiksi joku arvellut, ettei Banksyä (s. ?) ole edes olemassa.
Nyt lupaan ainakin kaksi viikkoa olla miettimättä tekijänoikeutta ja huomenna aamulla alan kirjoittaa kirjaa Itä-Virumaasta.
Vielä pari viikkoa sitten kävelin Kohtla-Järven kaupungin Lydia Koidulan katua, ja vanha keräilijä minussa heräsi. Venäjänkieliset katukyltit ovat käsittääkseni nyky-Virossa kiellettyjä, mutta Koidulan kadulla onnistuin bongaamaan vielä kolmen eriaikaisen tyyppikyltin kerrostuman:
Vaikka eihän tämä nyt enää liitty mihinkään. Tai ehkä kyseessä on siirtymäriitti, jonka avulla pääsen tekijänoikeudesta eroon.
PPS. Ja enköhän taas mennyt parvekkeelle röökille ja ryhtynyt miettimään katukylttiasian problemaattisuutta. Piti oikein ryhtyä googlettelemaan. Ja kyllä se niin on, että kaksikieliset kyltit olisi pitänyt vaihtaa vironkielisiksi jo aikoja sitten. Asiaa valvoo Keeleinspektsioon (Kieli-inspektoraatti), joka tekee myös tarkistuskäyntejä kaupunkeihin ja jolla on oikeus langettaa sakkoja. Ja eiköhän niiden sivuilta löytynyt myös englanninkielinen Kohtla-Järven kieliproblematiikkaan liittyvä artikkeli!
Eivät ole helppoja asioita nämäkään. Esimerkiksi Narvan väestöstä yli 90% on venäjänkielisiä, ja katukyltit eivät kuitenkaan saisi olla kaksikielisiä. On niillä tekemistä vielä.
Nyt menen nukkumaan enkä mieti enää mitään. Paitsi ehkä vähän sitä, että olenko minä nyt ilmiantaja, jos kieli-inspektoraatti huomaa blogini avulla, että täytyy lähteä muuttamaan Kohtla-Järven katukylttejä. Fuck!
lauantai 13. heinäkuuta 2013
Katutaidetta 96: Elämä on yhtä dilemmaa
Kävin eilen oluella katutaiteilija Sampsan (s. ?) kanssa. Hän on kiinnostava tekijä, joka on keskittynyt poliittiseen katutaiteeseen ja nykyään ennen kaikkea tekijänoikeuslainsäädäntöön. Tässä hänen New Orleansiin tekemänsä vanki (Prisoner: Copyright 2013), jonka rautapalloissa on Warner Brothersin ja Paramountin logot:
Duuni – jota muuten luultiin ensin NO:ssa Banksyn (s. ?) tekemäksi – on nykyään suojeltu pleksillä. Tästä linkistä artikkeli aiheesta.
Ja on hän Suomessakin käsitellyt asiaa – tämä duuni oli Lasipalatsin seinässä jonkin aikaa:
Tällä hetkellä Sampsan kohteena on Lex Karpela. Hän on yksi puuhamiehistä, jotka ajavat Järkeä tekijänoikeuslakiin. Tavoitteena on saada 50 000 nimeä kansalaisaloitteeseen – aikaa on enää vähän: nyt ollaan vähän yli 30 000:ssa, ja aika loppuu 22.7.
Ja hän siis halusi keskustella juuri tästä aiheesta ja halusi myös minun tukeni asialle.
Siinä meni sitten yöunet ja myös täksi aamuksi suunnittelemani kirjankirjoitustyörupeama. Olen miettinyt nyt kohta vuorokauden tekijänoikeuksia ja niihin liittyvää lainsäädäntöä. Freelance-toimittajana olen toki miettinyt näitä asioita jo pitkään. Olen myös urallani nähnyt sen, miten immateriaalioikeudet – jotka ennen lähinnä koin itseäni luovana kirjoittavana suojaavana asiana – ovat muuttuneet enenevässä määrin vain jotensakin kyynisesti kauppatavaraksi. Koko kehitys on tuntunut äärimmäisen vastenmieliseltä. Samalla se on tuottanut oudon dilemman: sympatiseeraan samanaikaisesti sekä tekijänoikeusjärjestöjä – vaikkapa itseäni lähellä olevia Sanastoa (jonka jäsen olen) ja Kuvastoa – että vaikkapa EFFI:ä – jopa joiltain osin Piraattipuoluettakin.
Teen työkseni luovaa kirjoittamista ja haluan pitää kiinni oikeuksistani, mutta samalla olen kuitenkin siirtynyt siihen jättimäiseen tavallisten ihmisten joukkoon, joka myös rikkoo lakia koko ajan. Poikani opetti minulle lataamisen saloja jo kymmenen vuotta sitten – ollessaan noin 15-vuotias. Enkä minä blogissanikaan taida aina noudattaa lain kirjainta.
Niinpä päätin tutustua tähän kansalaisaloitteeseen kohta kohdalta. Kovin hauskaa se ei ollut. Monia kohtia en saanut selvitettyä itselleni kunnolla – siis en edes itse kyennyt löytämään perimmäistä mielipidettäni tai siihen sopivaa argumentointia. Käytin jopa itselleni vastenmielistä auktoriteettimenetelmää: yritin googlettamalla löytää arvostamieni henkilöiden mielipidettä ko. ongelmaan. Aika laihoin tuloksin, sillä asiasta on käyty yllättävän vähän nettikeskustelua. Luin myös puolueeni nuorten kannan tekijänoikeusasioihin: Vasemmistonuorten tekijänoikeus- ja tietoyhteiskunteteesit. Esimerkiksi virke "Tekijöillä tulee olla oikeudet omiin teoksiinsa, mutta suoja-ajat tulee rajata tekijän elinikään" herätti heti epäilyä. Uskon vapaaseen ja demokraattiseen tiedonjakeluun, mutta otetaan ihan käytännössä itsekkäästi: Jos vaikka onnistuisin kirjoittamaan menestysteoksen ja kuolisin sitten heti sydänkohtaukseen, tuntuisi jotensakin pahalta, että ainoa taho, joka tekisi hilloa tekemisilläni, olisi kustantajani. Soisin minä pojallenikin jonkinlaisen siivun – onhan hänkin opettanut minua ja joutunut myös kestämään minua. Toisaalta ajatus siitä, että tekstini ovat vapaasti jaeltavissa ja että niistä joku olisi ihan oikeasti kiinnostunut ja ehkä saisikin niistä jotain merkittävää sisältöä elämälleen, tuntuu aidosti hyvältä. Mutta se hemmetin kustantaja on kuitenkin ainoa, joka pystyy hyötymään! Eiköhän tämä ole dilemma?
No, oli miten oli, päädyin aloitteen suhteen myönteiselle kannalle ja allekirjoitin sen. Kyllä minä oikeasti haluan rangaistusten kohtuullistamista (onhan se naurettavaa, että joku lataaja voi saada sellaiset korvaukset niskaansa, että hänen koko loppuelämänsä on pilalla) ja vastustan jenkkityyppistä punitive damages -ajattelua ja haluan, että luokkahuoneissa saa käyttää esimerkiksi screenillä aikamme kulttuuriin liittyvää opetusmateriaalia ilman vaikeita tekijänoikeuskysymyksiä. Niin että itsekkyydestä viis. Allekirjoitin aloitteen tänään. Tehkää tekin toverit niin tästä osoitteesta.
PS. Lisäargumentti allekirjoittamiselle: allekirjoittaminenhan ei ole osallistumista mihinkään kansanäänestykseen vaan minimissään lisätae sille, että näistä kinkkisistä tekijänoikeusasioista joudutaan käymään julkista keskustelua.
Duuni – jota muuten luultiin ensin NO:ssa Banksyn (s. ?) tekemäksi – on nykyään suojeltu pleksillä. Tästä linkistä artikkeli aiheesta.
Ja on hän Suomessakin käsitellyt asiaa – tämä duuni oli Lasipalatsin seinässä jonkin aikaa:
Tällä hetkellä Sampsan kohteena on Lex Karpela. Hän on yksi puuhamiehistä, jotka ajavat Järkeä tekijänoikeuslakiin. Tavoitteena on saada 50 000 nimeä kansalaisaloitteeseen – aikaa on enää vähän: nyt ollaan vähän yli 30 000:ssa, ja aika loppuu 22.7.
Ja hän siis halusi keskustella juuri tästä aiheesta ja halusi myös minun tukeni asialle.
Siinä meni sitten yöunet ja myös täksi aamuksi suunnittelemani kirjankirjoitustyörupeama. Olen miettinyt nyt kohta vuorokauden tekijänoikeuksia ja niihin liittyvää lainsäädäntöä. Freelance-toimittajana olen toki miettinyt näitä asioita jo pitkään. Olen myös urallani nähnyt sen, miten immateriaalioikeudet – jotka ennen lähinnä koin itseäni luovana kirjoittavana suojaavana asiana – ovat muuttuneet enenevässä määrin vain jotensakin kyynisesti kauppatavaraksi. Koko kehitys on tuntunut äärimmäisen vastenmieliseltä. Samalla se on tuottanut oudon dilemman: sympatiseeraan samanaikaisesti sekä tekijänoikeusjärjestöjä – vaikkapa itseäni lähellä olevia Sanastoa (jonka jäsen olen) ja Kuvastoa – että vaikkapa EFFI:ä – jopa joiltain osin Piraattipuoluettakin.
Teen työkseni luovaa kirjoittamista ja haluan pitää kiinni oikeuksistani, mutta samalla olen kuitenkin siirtynyt siihen jättimäiseen tavallisten ihmisten joukkoon, joka myös rikkoo lakia koko ajan. Poikani opetti minulle lataamisen saloja jo kymmenen vuotta sitten – ollessaan noin 15-vuotias. Enkä minä blogissanikaan taida aina noudattaa lain kirjainta.
Niinpä päätin tutustua tähän kansalaisaloitteeseen kohta kohdalta. Kovin hauskaa se ei ollut. Monia kohtia en saanut selvitettyä itselleni kunnolla – siis en edes itse kyennyt löytämään perimmäistä mielipidettäni tai siihen sopivaa argumentointia. Käytin jopa itselleni vastenmielistä auktoriteettimenetelmää: yritin googlettamalla löytää arvostamieni henkilöiden mielipidettä ko. ongelmaan. Aika laihoin tuloksin, sillä asiasta on käyty yllättävän vähän nettikeskustelua. Luin myös puolueeni nuorten kannan tekijänoikeusasioihin: Vasemmistonuorten tekijänoikeus- ja tietoyhteiskunteteesit. Esimerkiksi virke "Tekijöillä tulee olla oikeudet omiin teoksiinsa, mutta suoja-ajat tulee rajata tekijän elinikään" herätti heti epäilyä. Uskon vapaaseen ja demokraattiseen tiedonjakeluun, mutta otetaan ihan käytännössä itsekkäästi: Jos vaikka onnistuisin kirjoittamaan menestysteoksen ja kuolisin sitten heti sydänkohtaukseen, tuntuisi jotensakin pahalta, että ainoa taho, joka tekisi hilloa tekemisilläni, olisi kustantajani. Soisin minä pojallenikin jonkinlaisen siivun – onhan hänkin opettanut minua ja joutunut myös kestämään minua. Toisaalta ajatus siitä, että tekstini ovat vapaasti jaeltavissa ja että niistä joku olisi ihan oikeasti kiinnostunut ja ehkä saisikin niistä jotain merkittävää sisältöä elämälleen, tuntuu aidosti hyvältä. Mutta se hemmetin kustantaja on kuitenkin ainoa, joka pystyy hyötymään! Eiköhän tämä ole dilemma?
No, oli miten oli, päädyin aloitteen suhteen myönteiselle kannalle ja allekirjoitin sen. Kyllä minä oikeasti haluan rangaistusten kohtuullistamista (onhan se naurettavaa, että joku lataaja voi saada sellaiset korvaukset niskaansa, että hänen koko loppuelämänsä on pilalla) ja vastustan jenkkityyppistä punitive damages -ajattelua ja haluan, että luokkahuoneissa saa käyttää esimerkiksi screenillä aikamme kulttuuriin liittyvää opetusmateriaalia ilman vaikeita tekijänoikeuskysymyksiä. Niin että itsekkyydestä viis. Allekirjoitin aloitteen tänään. Tehkää tekin toverit niin tästä osoitteesta.
PS. Lisäargumentti allekirjoittamiselle: allekirjoittaminenhan ei ole osallistumista mihinkään kansanäänestykseen vaan minimissään lisätae sille, että näistä kinkkisistä tekijänoikeusasioista joudutaan käymään julkista keskustelua.
torstai 11. heinäkuuta 2013
Virossa 96 & Näyttelykuvia 825 & 826 & 827 & 828: Takaisin Tallinnaan ja Helsinkiin
Huomenta, takaisin Helsingissä. Vietin viikon kierrellen yksin autolla pitkin poikin Itä-Viroa (Ida-Virumaan maakunta) – kilometrejä kertyi kaikkineen 1400.
Toissailtana ajoin Mäetagusesta Tallinnaan, jossa vielä yövyin, koska halusin tutustua Tallinnan taidetarjontaan. Eilisen näyttelykierroksen aloitin kevyesti oluen kera KuKu Kohvikissa, jonka seinillä on aina pieni vaihtuva näyttely. Nyt oli tarjolla maineikkaan pilapiirtäjä Eduar Tüürin (s. 1931) näyttely. Tässä vähän sovinismia – blondivitsi, jota en ollut aiemmin kuullutkaan:
Aika maneerista ja jäykkää jälkeä, mutta ehkä vanha mestari ei enää oikein jaksa piirtää.
Taidehallin galleriassa (Kunstihoone galerii) oli Jass Kaselaanin (s. 1981) näyttely Jumala hääl (= Jumalan ääni) (27.6.–21.7.). Kaselaan on monipuolinen veistäjä, joka tekee isoja installaatioita ja käyttää myös valokuvaa, liikkuvaa kuvaa ja ääntä (tästä linkistä YouTube-esimerkkejä). Jumalan ääni oli aika vaikuttava muutaman rujon objektin ja ilmasta napatun äänen, kohinan ja häiriöiden kooste – vähän sellaista angstista ja pateettista jumalan etsintää ja sen turhuutta:
Kiinnostava tekijä, ja voisihan joku yrittää tuoda häntä uudestaankin Suomeen. Kaselaan on nimittäin pitänyt pari vuotta sitten Tampereella yhden näyttelyn.
Tallinnan Taidehallissa (Tallinna Kunstihoone) oli myös varsin kiinnostava näyttely. Moskovassa syntynyt mutta Tallinnassa vaikuttava Valeri Vinogradov (s. 1952) on häkellyttävän monipuolinen maalari. Hän tekee abstraktin ja esittävän välimaastossa liikkuvaa hienostunutta kuvaa:
Välillä hän menee kuitenkin pikkutarkan esittävyyden kautta neukkuhistorian absurdiin maailmaan, kuten pienissä (kuvapinta tupakka-askin kokoinen) Siperia-aiheisissa maalauksissaan:
Osa teoksista menee käsitetaiteen puolelle:
Ja olisin minä tämän Venäläisiä kuvia-sarjan Vodka-maalauksen seinälleni huolinut:
Tosi kiinnostava tekijä, johon kannastaa tutustua. Kuulin kapakassa, että hän on täysin venäläisen identiteettinsä säilyttänyt (ei puhu edes viroa, vaikka hänellä on virolainen perhe) työnarkomaani, joka vain maalaa ja maalaa ja maalaa...
Linnagaleriissa oli sitten tarjolla minulle uusi suomalainen tuttavuus (ja heti nyt kirjoittaessani huomasin taas muistin heikkouden – olen minä kerran aikaisemminkin hänen töitään nähnyt). Kimmo Metsärannan (s. 1978) The Wait (20.6.–14.7.) kertoi odottamisesta, kaipuusta – siitä, että arjen takaa on tulossa jotain...
Osa vähäeleisistä kuvista oli varsin vaikuttavia, mutta en minä oikein saanut kiinni hänen ajatusmaailmastaan ja niinpä lähdin syömään kimchikeittoa Tallinnan vanhimpaan korealaiseen ravintolaan:
Ja nyt on sitten palattu arkeen.
Toissailtana ajoin Mäetagusesta Tallinnaan, jossa vielä yövyin, koska halusin tutustua Tallinnan taidetarjontaan. Eilisen näyttelykierroksen aloitin kevyesti oluen kera KuKu Kohvikissa, jonka seinillä on aina pieni vaihtuva näyttely. Nyt oli tarjolla maineikkaan pilapiirtäjä Eduar Tüürin (s. 1931) näyttely. Tässä vähän sovinismia – blondivitsi, jota en ollut aiemmin kuullutkaan:
"Se että olen blondi ei tarkoita sitä, ettenkö osaisi sonnia lypsää."
***
Taidehallin galleriassa (Kunstihoone galerii) oli Jass Kaselaanin (s. 1981) näyttely Jumala hääl (= Jumalan ääni) (27.6.–21.7.). Kaselaan on monipuolinen veistäjä, joka tekee isoja installaatioita ja käyttää myös valokuvaa, liikkuvaa kuvaa ja ääntä (tästä linkistä YouTube-esimerkkejä). Jumalan ääni oli aika vaikuttava muutaman rujon objektin ja ilmasta napatun äänen, kohinan ja häiriöiden kooste – vähän sellaista angstista ja pateettista jumalan etsintää ja sen turhuutta:
Kiinnostava tekijä, ja voisihan joku yrittää tuoda häntä uudestaankin Suomeen. Kaselaan on nimittäin pitänyt pari vuotta sitten Tampereella yhden näyttelyn.
***
Tallinnan Taidehallissa (Tallinna Kunstihoone) oli myös varsin kiinnostava näyttely. Moskovassa syntynyt mutta Tallinnassa vaikuttava Valeri Vinogradov (s. 1952) on häkellyttävän monipuolinen maalari. Hän tekee abstraktin ja esittävän välimaastossa liikkuvaa hienostunutta kuvaa:
Välillä hän menee kuitenkin pikkutarkan esittävyyden kautta neukkuhistorian absurdiin maailmaan, kuten pienissä (kuvapinta tupakka-askin kokoinen) Siperia-aiheisissa maalauksissaan:
Osa teoksista menee käsitetaiteen puolelle:
Ja olisin minä tämän Venäläisiä kuvia-sarjan Vodka-maalauksen seinälleni huolinut:
Tosi kiinnostava tekijä, johon kannastaa tutustua. Kuulin kapakassa, että hän on täysin venäläisen identiteettinsä säilyttänyt (ei puhu edes viroa, vaikka hänellä on virolainen perhe) työnarkomaani, joka vain maalaa ja maalaa ja maalaa...
***
Linnagaleriissa oli sitten tarjolla minulle uusi suomalainen tuttavuus (ja heti nyt kirjoittaessani huomasin taas muistin heikkouden – olen minä kerran aikaisemminkin hänen töitään nähnyt). Kimmo Metsärannan (s. 1978) The Wait (20.6.–14.7.) kertoi odottamisesta, kaipuusta – siitä, että arjen takaa on tulossa jotain...
Osa vähäeleisistä kuvista oli varsin vaikuttavia, mutta en minä oikein saanut kiinni hänen ajatusmaailmastaan ja niinpä lähdin syömään kimchikeittoa Tallinnan vanhimpaan korealaiseen ravintolaan:
Ja nyt on sitten palattu arkeen.
maanantai 8. heinäkuuta 2013
Virossa 95 & Näyttelykuvia 821 & 822 & 823 & 824: Viron itäisimmässä taidemuseossa
Eilen kävin Narvan taidemuseossa. Pysyvät kokoelmat näin varmaan jo viidettä kertaa, mutta siellä on joitain aika kiinnostavia duuneja, jotka kestävät useampaakin katsomista, kuten tämä Paul Burmanin (1888–1934) hauska Ankat (1917):
Kävin museossa viimeksi osapuilleen vuosi sitten, ja kerroinkin jo silloin, että suurin osa pysyvistä kokoelmista on kotoisin narvalaisen liikemiehen Sergei Lavretsovin lahjoituksesta. Tässä Belinskin (???) muotokuva (1908) itse keräilijästä:
Museossa oli tarjolla peräti neljä vaihtuvaa näyttelyä. Aivan samoin kuin viime kesänä, yksi oli paikallisen Taideyhdistys Vestervallin kesännäyttely, Lihtne ja keeruline (7.6.–5.8.). Epätasainen mutta ihan kelpo näyttely, ja oli aika hauskaa nähdä jo viime vuodelta tuttu taiteilija, Kuzja Zverer (s. 1961) – tässä Taiteilija hevosen selässä:
Eikä ihan kelvoton ollut myöskään tämä Veera Lantsovan (s. ?) Dostojevskin Pietari:
Siis vähintäänkin pikkuhauska 23 narvalaistaiteilijan kokonaisuus:
Sitten oli tarjolla tosi hauska yllätys. Marina Vassiljevan (s. 1968) maalauksista ja valokuvista koostuvassa näyttelyssä Maaliline muusika (31.5.–31.7.) oli yllättäen paljon suomalaisaiheita. Ja sitten selvisikin, että hän asuu nykyään Suomessa. Vähän epätasainen maalari, mutta parhaimmilllaan ihan kelpo:
Ja olihan se aika metkaa tulla Narvaan retkelle tutustumaan vieraaseen kulttuuriin ja löytää yhtäkkiä maisema Soukasta tai Pekka Sarmanto soittamassa (2011) museon seinällä:
Ihan kelpo valokuvaajakin tämä Vassileva.
Neljäs näyttely oli Valokuvakerho Narvan johtajan Valeri Boltušinin (s. 1953) Vaadetes tagasi (9.6.–29.7.) – arkisia valokuvia Ida-Virumaalta:
Oikein hauska näyttely sekin, koska ihmisiä omissa elinympäristöissään on aina kiinnostava katsoa – oli sitten kyse suuremmasta tai pienemmästä taiteesta. Dokumentaarisella valokuvalla vain on sellainen voima.
Että ihan hyvä taidekokemus kaikkineen.
Sitten lähdinkin taas pöpelikköön, Narvajoen syntylähteille Vasknarvaan, jossa katselin Venäjän puolta – ja sieltä häämöttävää rajavartiotornia – ja tunsin oloni aika eksistentialistiseksi:
Kävin museossa viimeksi osapuilleen vuosi sitten, ja kerroinkin jo silloin, että suurin osa pysyvistä kokoelmista on kotoisin narvalaisen liikemiehen Sergei Lavretsovin lahjoituksesta. Tässä Belinskin (???) muotokuva (1908) itse keräilijästä:
***
Museossa oli tarjolla peräti neljä vaihtuvaa näyttelyä. Aivan samoin kuin viime kesänä, yksi oli paikallisen Taideyhdistys Vestervallin kesännäyttely, Lihtne ja keeruline (7.6.–5.8.). Epätasainen mutta ihan kelpo näyttely, ja oli aika hauskaa nähdä jo viime vuodelta tuttu taiteilija, Kuzja Zverer (s. 1961) – tässä Taiteilija hevosen selässä:
Eikä ihan kelvoton ollut myöskään tämä Veera Lantsovan (s. ?) Dostojevskin Pietari:
Siis vähintäänkin pikkuhauska 23 narvalaistaiteilijan kokonaisuus:
***
Sitten oli tarjolla tosi hauska yllätys. Marina Vassiljevan (s. 1968) maalauksista ja valokuvista koostuvassa näyttelyssä Maaliline muusika (31.5.–31.7.) oli yllättäen paljon suomalaisaiheita. Ja sitten selvisikin, että hän asuu nykyään Suomessa. Vähän epätasainen maalari, mutta parhaimmilllaan ihan kelpo:
Öinen Helsinki, 2013.
Ja olihan se aika metkaa tulla Narvaan retkelle tutustumaan vieraaseen kulttuuriin ja löytää yhtäkkiä maisema Soukasta tai Pekka Sarmanto soittamassa (2011) museon seinällä:
Ihan kelpo valokuvaajakin tämä Vassileva.
***
Sitten oli komilaista taustaa olevan kingiseppiläisen Viktor Fedosejevin (s. ?) piirustuksia nimellä Inspiratsioniid (7.6.–12.8.), joka ei nyt hirveästi innostanut. Sujuvaa mutta varsin maneerista viivaa:
***
Neljäs näyttely oli Valokuvakerho Narvan johtajan Valeri Boltušinin (s. 1953) Vaadetes tagasi (9.6.–29.7.) – arkisia valokuvia Ida-Virumaalta:
Oikein hauska näyttely sekin, koska ihmisiä omissa elinympäristöissään on aina kiinnostava katsoa – oli sitten kyse suuremmasta tai pienemmästä taiteesta. Dokumentaarisella valokuvalla vain on sellainen voima.
Että ihan hyvä taidekokemus kaikkineen.
***
Sitten lähdinkin taas pöpelikköön, Narvajoen syntylähteille Vasknarvaan, jossa katselin Venäjän puolta – ja sieltä häämöttävää rajavartiotornia – ja tunsin oloni aika eksistentialistiseksi:
sunnuntai 7. heinäkuuta 2013
Virossa 94 & Katutaidetta 95 & Julkista taidetta 69: Itärajan atomimiehet
Eilen saavuin Narvaan. Tässä nykyaikainen vastaanottaja:
Matkalla pysähdyin Sillamäessä, jossa rikastettiin uraania neukkuaikana ja joka oli suljettu kaupunki aina vuoteen 1991 ja jota ei oltu edes merkitty karttoihin. Tämä atomimies on niinkiin myöhään kuin vuodelta 1987:
Matkalla pysähdyin Sillamäessä, jossa rikastettiin uraania neukkuaikana ja joka oli suljettu kaupunki aina vuoteen 1991 ja jota ei oltu edes merkitty karttoihin. Tämä atomimies on niinkiin myöhään kuin vuodelta 1987:
Tavallaan aika samankaltaista maailmaahan molemmat hahmot edustavat. Miettikää sitä, ennen kuin nauratte toiselle.
PS. Ai niin, olihan Narvassa jäljellä samankaltaisesta maailmasta tämäkin vanha tuttu, jonka bongasin melko tarkkaan vuosi sitten:
torstai 4. heinäkuuta 2013
Virossa 93 & Katutaidetta 94: Heti takaisin Viroon
Otin sitten ja lähdin tänään heti takaisin Viroon. Aion seikkailla siellä sun täällä Itä-Virossa. Paluulippua ei toistaiseksi ole. Hieman rankan taidekevään jälkeen tämä eräällä Kiviõlin bussipysäkillä näkemäni viesti kuvaa ehkä hyvin tunnelmia:
Mutta osaan minä hemmotellakin itseäni. Tässä Kohtla-Järven Hotell Alexin pubin varsinainen cross-kitchen-herkku – savuankeriasahvensushi:
Hyvää yötä.
Mutta osaan minä hemmotellakin itseäni. Tässä Kohtla-Järven Hotell Alexin pubin varsinainen cross-kitchen-herkku – savuankeriasahvensushi:
Hyvää yötä.
keskiviikko 3. heinäkuuta 2013
Virossa 92 & Näyttelykuvia 815 & 816 & 817 & 818 & 819 & 820: Töissä ja huvittelemassa Virossa
Viikko sitten tiistaina lähdin Viroon töihin ja vähän huvittelemaankin. Kyseessä on Galleria Ortonin verkostoituminen – niin kuin nykyään sanotaan. Meillähän on galleriassa jo perinne, jonka myötä kutsumme vuosittain yhden virolaisen taiteilijan vierailemaan töillään Ruskeasuolle. Lähdimme etsimään seuraavaa. Sitten meillä on kehiteillä jonkinlainen gallerian interventio virolaiseen sairaalamaailmaan esittelemään toimintatapojamme. Lähdimme pohjustamaan tätäkin.
Tiistaina emme vielä tehneet töitä, mutta hakeuduimme Tallinnan Taidehallin alakerran KuKu kohvikiin (tunnetaan yleensä vanhalla nimellään Wiiralt), joka on yksi kantapaikoistani ja jossa törmää aina vähän vanhemman polven virolaiseen kulttuuriväkeen. Niin nytkin, sillä paikalle ilmaantui Leonhard Lapin (s. 1947), joka vei meidät yläkerran työhuoneelleen katsomaan uusia töitään:
Kahvilan terassilla seurasimme, kuinka kuvanveistäjä Tiiu Kirsipuu (s. 1957) oli kuljetusliikkeen kundien kanssa pakkaamassa pois Taidehallin edellistä näyttelyä, Dialoog Keiser Qin'iga (15.5.–23.6.), jonka kuraattorina Kirsipuu toimi. Vähän harmitti, että satuimme paikalle juuri näyttelynvaihdon aikaan, koska tässä kiinalaiseurooppalaisessa näyttelyssä oli mukana myös Antero Toikka (s. 1954). Tulipahan kuitenkin tutustuttua Kirsipuuhun, jonka erään näyttelyn olen jo aikaisemmin nähnyt.
Siinä päivän taiteet, mutta pannaan tähän vielä uusi ravintolavinkki: Kalamajassa (osapuilleen Tallinnan Vallila) sijaitsee uusi Kohvik Sesoon, jossa on sekä edullista että nimensä mukaisesti kauden aineksista rakkaudella tehtyä ruokaa, kuten nämä lammaslihapullat:
Tallinnassa on itse asiassa aika monta uutta tai uudehkoa ravintolaa, jotka ovat painottuneet luomuun ja lähiruokaan tai ainakin erittäin tarkasti valittuihin raaka-aineisiin ja nuorekkaaseen asiakaskuntaan sekä edulliseen hintaan. Sesoon oli täysin maineensa veroinen paikka.
Keskiviikkona oli sitten tiineempi taidepäivä. Tapasimme lomalla olevan Viron lähetystön kulttuurineuvoksen Liisa Ojaveerin, joka vei meidät Adamson-Ericu muuseumiin tapaamaan sen johtajaa Ülle Kruusia. Kerroimme Kruusille projekteistamme, ja hän antoi ystävällisesti meille arvokasta konsulttiapua. Sitten hän esitteli vielä museon tuoreen näyttelyn: Viljandi maalimees Juhan Muks (7.6.–1.9.). Juhan Muks (1899–1983) on kiinnostava taiteilija, joka hankki kannuksensa jo varhain esimerkiksi tällä maineikkaalla Eduard Wiiraltin uusasiallisella muotokuvalla (1925):
Mutta olikin varsin kiinnostavaa nähdä Muksin myöhempää tuotantoa. Hän oli varsin aktiivinen vielä 1970–80-luvuillakin – ja varsin erilainen kuin nuoruudessaan. Tässä esimerkiksi Kaksi kiveä vuodelta 1973:
Muks oli myös varsin luova, utelias ja kokeilunhaluinen loppuun asti. Hän muun muassa sekoitti pigmenttin erilaisia aineksia kuten hiekkaa. Tässä erään 1970-luvun maalauksen pintastruktuuria:
Näyttely on pieni ja vaatimaton, mutta suosittelen vakavasti. Se sai esimerkiksi minut miettimään erästä isoa taidehistoriallista ongelmaa: taiteilijoita on tapana lokeroida aikakausiinsakin aika kiveenhakatusti, ja esimerkiksi Muks on aina saanut edustaa Viron 1920-luvun taidetta, vaikka hän teki vielä sen jälkeen vielä 50 vuotta aktiivisesti töitä. Mikähän se oikein on kenenkin "huippukautta"? Kruuskin oli varsin innostunut esitellessään meille Muksin tuoreempaa tuotantoa:
Adamson-Ericin (1902–1968) museon jälkeen lähdimme tapaamaan nuorta taidemaalari Kristi Kongia (s. 1985) hänen työhuoneelleen:
Kongi esitteli meille railakkaan näköistä värimaailmaansa, johon olen jo kerran aikasemminkin tutustunut. Hänestä kuuluu vielä.
Sitten törmäsimme kaupungilla kävellessämme aivan sattumalta Draakoni galeriin, missä oli Jaan Elkenin (s. 1954) näyttely Malecón (25.6.–13.7.). Elken on harrastanut Havannassa melankolista raunioromantiikkaa:
Aika vaikuttava näyttely, mutta ehkä silti vähän kliseinen: juuri sellainen kuva kuin Havannasta ikään kuin pitääkin olla vanhoine amerikanrautoineen ja rapistuvine taloineen. Romuinstallaatiot olivat kuitenkin aika rajuja:
Hobusepea Galeriin jouduimme katsomaan ikkunasta, koska se oli väliaikaisesti kiinni. Siellä oli Olivia Verevin (s. 1986) ja Maarja Nurkin (s. 1987) yhteisnäyttely Ma ei näe, mida sa mõtled (26.6.–15.7.). Symbolitkin muuttuvat aikojen muuttuessa:
Ikkunassa ollut iso – ja toimiva – tuulilasinpyyhkijä oli varsin absurdi näky:
Ja mainostetaan nyt sitten taas ruokaakin. Yksi Tallinnan uusista herkkupaikoista on Leib. Ja pakko se on tunnustaa, että söin elämäni parasta kuhaa (15,50):
Leib on muuten juuri nyt niin suosittu, että on syytä tehdä aina pöytävaraus.
Torstaina lähdimme Kumuun. Varsinainen pääkohde oli puutarha-aiheinen näyttely Aedade järeleelu – Afterlives of Gardens (10.5.–8.9.). Viidenteen kerrokseen oli koottu nykytaidetta ja kolmanteen puutarha-aiheista klassikkotaidetta museon kokoelmista. Ja kyllä on taiteilijoiden suhde puutarhoihin ja puistoihin muuttunut! Oikein hieno näyttely, mutta en kerro siitä nyt enempää, koska palaan siihen vielä kirjoittavana kriitikkona. Mutta ostinpa halvalla taidettakin. Timo Tootsin (s. 1982) nerokas projekti Soodevahu Muuseum tarjosi installaation sisällä myyntiobjektejakin:
Ja niinpä olen Soodevahun museon logon onnellinen omistaja – peräti 15 eurolla:
Sitten katsoimme vielä Irving Pennin (1917–2009) näyttelyn Diverse Worlds (14.6.–6.10). Moderna Museetin kokoelmista on koottu 50 vuoden ajalta näytteitä mestarin valokuvista. Aika vaikuttava kokonaisuus, vaikka en ihan varaukseton Pennin fani olekaan.
Tiistaina emme vielä tehneet töitä, mutta hakeuduimme Tallinnan Taidehallin alakerran KuKu kohvikiin (tunnetaan yleensä vanhalla nimellään Wiiralt), joka on yksi kantapaikoistani ja jossa törmää aina vähän vanhemman polven virolaiseen kulttuuriväkeen. Niin nytkin, sillä paikalle ilmaantui Leonhard Lapin (s. 1947), joka vei meidät yläkerran työhuoneelleen katsomaan uusia töitään:
Kahvilan terassilla seurasimme, kuinka kuvanveistäjä Tiiu Kirsipuu (s. 1957) oli kuljetusliikkeen kundien kanssa pakkaamassa pois Taidehallin edellistä näyttelyä, Dialoog Keiser Qin'iga (15.5.–23.6.), jonka kuraattorina Kirsipuu toimi. Vähän harmitti, että satuimme paikalle juuri näyttelynvaihdon aikaan, koska tässä kiinalaiseurooppalaisessa näyttelyssä oli mukana myös Antero Toikka (s. 1954). Tulipahan kuitenkin tutustuttua Kirsipuuhun, jonka erään näyttelyn olen jo aikaisemmin nähnyt.
Siinä päivän taiteet, mutta pannaan tähän vielä uusi ravintolavinkki: Kalamajassa (osapuilleen Tallinnan Vallila) sijaitsee uusi Kohvik Sesoon, jossa on sekä edullista että nimensä mukaisesti kauden aineksista rakkaudella tehtyä ruokaa, kuten nämä lammaslihapullat:
Tallinnassa on itse asiassa aika monta uutta tai uudehkoa ravintolaa, jotka ovat painottuneet luomuun ja lähiruokaan tai ainakin erittäin tarkasti valittuihin raaka-aineisiin ja nuorekkaaseen asiakaskuntaan sekä edulliseen hintaan. Sesoon oli täysin maineensa veroinen paikka.
Keskiviikkona oli sitten tiineempi taidepäivä. Tapasimme lomalla olevan Viron lähetystön kulttuurineuvoksen Liisa Ojaveerin, joka vei meidät Adamson-Ericu muuseumiin tapaamaan sen johtajaa Ülle Kruusia. Kerroimme Kruusille projekteistamme, ja hän antoi ystävällisesti meille arvokasta konsulttiapua. Sitten hän esitteli vielä museon tuoreen näyttelyn: Viljandi maalimees Juhan Muks (7.6.–1.9.). Juhan Muks (1899–1983) on kiinnostava taiteilija, joka hankki kannuksensa jo varhain esimerkiksi tällä maineikkaalla Eduard Wiiraltin uusasiallisella muotokuvalla (1925):
Mutta olikin varsin kiinnostavaa nähdä Muksin myöhempää tuotantoa. Hän oli varsin aktiivinen vielä 1970–80-luvuillakin – ja varsin erilainen kuin nuoruudessaan. Tässä esimerkiksi Kaksi kiveä vuodelta 1973:
Muks oli myös varsin luova, utelias ja kokeilunhaluinen loppuun asti. Hän muun muassa sekoitti pigmenttin erilaisia aineksia kuten hiekkaa. Tässä erään 1970-luvun maalauksen pintastruktuuria:
Näyttely on pieni ja vaatimaton, mutta suosittelen vakavasti. Se sai esimerkiksi minut miettimään erästä isoa taidehistoriallista ongelmaa: taiteilijoita on tapana lokeroida aikakausiinsakin aika kiveenhakatusti, ja esimerkiksi Muks on aina saanut edustaa Viron 1920-luvun taidetta, vaikka hän teki vielä sen jälkeen vielä 50 vuotta aktiivisesti töitä. Mikähän se oikein on kenenkin "huippukautta"? Kruuskin oli varsin innostunut esitellessään meille Muksin tuoreempaa tuotantoa:
Adamson-Ericin (1902–1968) museon jälkeen lähdimme tapaamaan nuorta taidemaalari Kristi Kongia (s. 1985) hänen työhuoneelleen:
Kongi esitteli meille railakkaan näköistä värimaailmaansa, johon olen jo kerran aikasemminkin tutustunut. Hänestä kuuluu vielä.
Sitten törmäsimme kaupungilla kävellessämme aivan sattumalta Draakoni galeriin, missä oli Jaan Elkenin (s. 1954) näyttely Malecón (25.6.–13.7.). Elken on harrastanut Havannassa melankolista raunioromantiikkaa:
Aika vaikuttava näyttely, mutta ehkä silti vähän kliseinen: juuri sellainen kuva kuin Havannasta ikään kuin pitääkin olla vanhoine amerikanrautoineen ja rapistuvine taloineen. Romuinstallaatiot olivat kuitenkin aika rajuja:
Hobusepea Galeriin jouduimme katsomaan ikkunasta, koska se oli väliaikaisesti kiinni. Siellä oli Olivia Verevin (s. 1986) ja Maarja Nurkin (s. 1987) yhteisnäyttely Ma ei näe, mida sa mõtled (26.6.–15.7.). Symbolitkin muuttuvat aikojen muuttuessa:
Ikkunassa ollut iso – ja toimiva – tuulilasinpyyhkijä oli varsin absurdi näky:
Ja mainostetaan nyt sitten taas ruokaakin. Yksi Tallinnan uusista herkkupaikoista on Leib. Ja pakko se on tunnustaa, että söin elämäni parasta kuhaa (15,50):
Leib on muuten juuri nyt niin suosittu, että on syytä tehdä aina pöytävaraus.
Torstaina lähdimme Kumuun. Varsinainen pääkohde oli puutarha-aiheinen näyttely Aedade järeleelu – Afterlives of Gardens (10.5.–8.9.). Viidenteen kerrokseen oli koottu nykytaidetta ja kolmanteen puutarha-aiheista klassikkotaidetta museon kokoelmista. Ja kyllä on taiteilijoiden suhde puutarhoihin ja puistoihin muuttunut! Oikein hieno näyttely, mutta en kerro siitä nyt enempää, koska palaan siihen vielä kirjoittavana kriitikkona. Mutta ostinpa halvalla taidettakin. Timo Tootsin (s. 1982) nerokas projekti Soodevahu Muuseum tarjosi installaation sisällä myyntiobjektejakin:
Ja niinpä olen Soodevahun museon logon onnellinen omistaja – peräti 15 eurolla:
Sitten katsoimme vielä Irving Pennin (1917–2009) näyttelyn Diverse Worlds (14.6.–6.10). Moderna Museetin kokoelmista on koottu 50 vuoden ajalta näytteitä mestarin valokuvista. Aika vaikuttava kokonaisuus, vaikka en ihan varaukseton Pennin fani olekaan.
Liisa Ojaveer, joka tuhrasi jo toista lomapäiväänsä kanssamme, uppoutuneena Pennin ja tämän julkkismallien maailmaan.
Ojaveer järjesti meille Kumun jälkeen hauskan yllätyksen. Hän soitti vanhoille työkavereilleen Presidentinkansliaan ja järjesti meille sinne kiertokäynnin, jonka aikana kävimme myös läpi palatsin taidekokoelmia. Tässä Toomas Hendrik Ilveksen työhuone, jonka seinällä on Jüri Arrakin (s. 1936) maalaus:
Presidenttien muotokuvagalleriassa oli myös Arrakin tuimailmeinen muotokuva Lennart Merestä vuodelta 2007:
Maailma oli taas hauskalla tavalla pieni, sillä olimme edellisenä päivänä törmänneet sattumalta kadulla Arrakiin, jonka Ojaveer esitteli meille ja jonka kanssa vaihdoimme muutaman sanan.
Puutarhassa oli vielä toinen Meri, Mare Mikoffin (s. 1941) käsialaa oleva aika luonteikas veistos vuodelta 2006:
Jottei totuus unohtuisi, oli kanslian edessä nurmikolla vielä mielenosoittajakin, jonka kanssa kävin juttelemassa ja pyysin luvan ikuistaa hänet:
Ja sitten lisää taidetta. Menimme vielä Kadriorgin barokkipalatsiin (nyk. Kadrioru kunstimuuseum), jossa oli Ilja Repinin (1844–1930) näyttely (9.2.–18.8.). Sinne on koottu Ateneumin taidemuseon Repinit: jokunen merkittävä maalaus, useita hauskoja pikkumaalauksia ja paljon kiinnostavia luonnoksia. Sympaattinen näyttely, ja kyllä suomalaisen kulttuurimatkailijan olisi syytä Tallinnassa käydessään se nähdä.
Sitten lähdimme ajamaan etelään, kohti Peipsijärveä. Tältä tuo jätti illalla näytti:
Eräs hieman pervo harrastukseni, neuvostovirolaisten kahdeksankulmaisten tyyppikioskien bongaaminen sai hyvän lisän, kun sain Kolkjasta kokoelmiini uuden hienon kohteen:
Kiertelimme vähän Peipsiä ja lähdimme Tarton kautta pohjoiseen, Laulasmaalle tapaamaan kuvanveistäystäviämme Jüri Ojaveria (s. 1955) ja Terje Ojaveria (s. 1955). Tartossakin minua muuten onnisti erään toisen harrastukseni kanssa. Neuvostovirolaisten vinyylien kokoelmani täydentyi vuosien etsinnän jälkeen sammakoiden ääniä sisältävällä 7-tuumaisella EP:llä:
Laulasmaalle tultuamme Jüri laittoi grillin tulemaan...
... ja näytti uusimman videonsa. Käkikellossa pyöräilee taiteilija itse – ja nousee välillä kuntopyörällään seisomaan ja huutaa pikkuluukusta "kukkuu"...
... ja Putin oli ahdettu pihanperällä jääkaappiin:
Istuimme iltaa ulkona ja sitten kuulimme radiosta suru-uutisen: yksi virolaisista lempilaulajistani, Silvi Vrait (1951–2013), oli kuollut. Autossani oli onneksi Vraitin kasetti, ja niinpä kunnioitimme tätä hienoa laulajaa soittamalla hänen musiikkiaan. Tästä linkistä yksi emotionaalisista tulkinnoista.
Musiikki jatkui ja muuttui hiljalleen nuotiodiskoksi, jota vauhditti varsinkin Terje:
Sitten takaisin Tallinnan kautta kotiin. Mutta vielä yksi ruokamainoskin lauantailta. Testasimme vielä yhden Tallinnan uutukaisista, Kolm sibulat. Tässä aivan fantastinen 4 euron leipä (Gruusia lavaš põrsakülje ja kimchi kapsaga):
Tallinnasta on kehkeytynyt mainio taide- ja ruokakaupunki. Ja työmatkailu on aika hauskaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)




















