Julkaistua 440 & Guggenheim Helsinki 31: Kiima, humala ja G-piste

Syksy käynnistyy myös radiotyön osalta. Tänään kävin lukemassa Pasilassa YLE Radio 1:n Kultakuumeen syksyn ensimmäisen kolumnini. Tarkoitus oli aamulla kirjoittaa jotain vähän kevyttä, ehkä jopa vähän hauskaa tai innostavaakin, mutta eilinen Guggenheim-tilaisuus ei antanut paljon vaihtoehtoja. Pakkohan sitä oli taas kommentoida. Ihan vakavasti ottaen: en enää millään jaksaisi, kun tätä tuli jo viime vuonna tahkottua ihan tarpeeksi, mutta tämä kaupungin johdon uumenissa asuva loputon hyväuskoinen ja reaalitaidemaailmasta mitään tietämätön ääliömäisyys ei anna paljoa vaihtoehtoja. Joten tässä taas mennään: 

Kiima, humala ja G-piste

Legendaarisen G-pisteen sijaintipaikasta on käyty pitkään keskustelua. Jotkut tahot ovat epäilleet koko G-pisteen olemassaoloa. Sitä on etsitty ja tunnusteltu – usein kiiman ja humalan vallassa. Näin myös Helsingissä, missä Guggenheim-keskustelu alkaa jälleen kuumentua.

Guggenheimin säätiöhän on osoittanut edelleen halua perustaa Helsinkiin museo. Yhteydenottoja on ollut pitkin kevättä ja kesää, ja Guggenheim on tunnetusti palkannut itselleen toukokuussa lobbaajan: suomalaisen viestintätoimisto Miltton Networksin, joka on tullut tunnetuksi muun muassa siitä, että sen palkkalistoilla toimii nykyisen kahden johtavan hallituspuolueen entisiä vaikuttajia: Jyrki Kataisen (kok.) entinen erityisavustaja Jussi Kekkonen ja Jutta Urpilaisen (sd.) entinen erityisavustaja Matti Hirvola. Joku tässä amerikkalaistyyppisessä lobbauksessa meni kuitenkin pahasti pieleen, sillä kun Guggenheimin johtajat tuoreella vierailullaan halusivat tavata hallituspuolueiden johtajia, juuri Kataisella ja Urpilaisella ei ollut kalenterissa tilaa. Guggenheimilaiset joutuivat tyytymään Carl Haglundiin (ruots.) ja Paavo Arhinmäkeen (vas.), mistä heille tuskin oli paljoakaan iloa. 

Tuntuu kuitenkin siltä, että osalla kaupungin virkamiehistä ja pääkaupunkiseudun poliittisesta eliitistä on päällä aikamoinen kiima tai humala tai jopa niiden sekoitus. Taas etsitään innokkaasti G-pistettä. On puhuttu Etelärannasta ja on puhuttu Hakaniemestä. Esimerkiksi Helsingin kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Mari Puoskari (vihr.) ehti eilisissä uutisissa toivoa Guggenheimia Itä-Helsinkiin, vaikka säätiön uutta ehdotusta museon perustamiseksi odotellaan vasta syyskuun lopulla. 
Jälleen kerran sisällöistä viis: paikka ja arkkitehtuuri edellä mennään taas, vaikka ehdotuksen sisällöstä ei ole vielä mitään tietoa ja vaikka viime vuonna kaupunginhallituksessa äänin 8-7 torpatun ehdotuksen yksi heikoimmista kohdista oli se, että museon sisällöistä ei selvityksessä puhuttu käytännöllisesti katsoen mitään.

Saman kiiman vallassa tuntuu olevan myös Helsingin kaupungin sivistys- ja henkilöstötoimesta vastaava apulaiskaupunginjohtaja Ritva Viljanen (sd.). Puoskari ja Viljanen ovat olleet asiassa aloitteellisia: kaksikko kutsui eilen suomalaisia taidevaikuttajia keskustelutilaisuuteen, jossa kutsun mukaan oli tarkoitus keskustella ”niistä ehdoista ja edellytyksistä, joita mahdollisesti alkavissa neuvotteluissa tulisi Helsingissä työskentelevien ja vaikuttavien taidealan vaikuttajien mielestä ottaa huomioon”. 

Apulaiskaupunginjohtaja Ritva Viljanen.

Viljanen kertoi tilaisuudessa pikkuhauskasti, että hän sai yhdessä Puoskarin kanssa ”hullun idean” kutsua porukkaa koolle. Heillä oli selvästi suoranaisia vaikeuksia pidätellä Guggenheim-innostustaan, mutta keskustelun osallistujilta ei intoa niinkään herunut – paitsi ehkä Helsingin yliopiston Euroopan historian professori Laura Kolbelta, joka jostain syystä oli kutsuttu mukaan muuten taideväestä koostuneeseen joukkoon. Oli myös vaikea käydä kovin konkreettista keskustelua, koska mitään ehdotusta ei vielä ole. 

Luulen, että hankkeen taide- ja kulttuuripoliittisista ulottuvuuksista ei tulla taaskaan keskustelemaan. Ennustan nimittäin, että keskeisin muutos viime vuoteen tulee olemaan hankkeen siirtyminen kulttuuripolitiikasta elinkeinopolitiikaksi. Eikä Guggenheimilla toki juuri muuta mahdollisuutta olekaan: se alkaa jo New Yorkissakin olemaan taidemuseon sijaan matkailukohde. Se New Yorkin taidematkaaja, joka etsii uutta, jännittävää ja tuloillaan olevaa, ei hakeudu ensimmäisenä Guggenheimiin. 

Nopeasti heikenneessä taloudellisessa tilanteessa omat kulttuuri-instituutiomme alkavat olla sellaisessa tilassa, että niiden resursseista ei enää voida tinkiä: Valtion taidemuseo ja Helsingin taidemuseo toimivat kohta todennäköisesti äärirajoilla – kumpikin eri tavoilla. Ja kumpikin toistaiseksi jopa vähän ennustamattomasti. Valtion taidemuseon säätiöittämisen konkreettisia seuraamuksia voidaan tarkastella vasta jonkin ajan kuluttua, ja Helsingin taidemuseon on pikaisesti syytä miettiä uutta sijaintipaikkaa, ja se tulee olemaan myös pitkään hyvin vajaatoimintainen Tennispalatsin uusien tilojen tuottaman remontin takia. Helsingin taidemuseon täytyisi myös miettiä sitä, miten siitäkin voisi tulla ihan oikea matkailukohde, minkä avulla se voisi vahvistaa itseään taide- ja kulttuuripoliittisena vaikuttajana – uuden ja elävän kulttuurin tuottajana.

Guggenheimin motiivi on tuskin pelkästään suomalaisten veronmaksajien höynäyttäminen. Kiinnostus Suomeen kertoo siitä, että jotain muutakin imua meissä täytyy olla. Kiittäkäämme heitä tästä huomiosta mutta antakaamme omille instituutioillemme mahdollisuus hyödyntää sen tuottama tilaisuus – niin elinkeinopolitiikassa kuin taidepolitiikassakin. 

***

Mari Puoskari viiden vuoden takaa, jolloin Guggenheimista ei ollut vielä tietoakaan. Kuva: Leena Hernesniemi.

Ritva Viljasen innostuksen motiiveista en vielä oikein ole saanut selkoa, mutta Puoskarihan oli jo aikoja siiten myyty tälle hankkeelle. Tässä hänen parin vuoden takainen Facebook-kommenttinsa: "Tänä keväänä politiikka on monestakin syystä tuntunut viheliäiseltä hommalta. Mutta tällaisten upeiden, visionääristen ja koko Suomen tulevaisuuden kannalta merkittävien hankkeiden takia tätä hommaa jaksaa!"

Jessus, sanon minä. On tässä vielä tosi paljon työtä.