Julkaistua 527: Vapaus maalata

Olin tuossa alkuvuodesta tosi iloinen, kun Vapaan Taidekoulun tänä vuonna valmistuvat maalarit pyysivät minua kirjoittamaan heidän lopputyönäyttelynsä (Kaapelitehtaan Puristamo 17.–31.5.) lehdistotiedotteen. Kävin sitten heidän työhuoneillaan tutkailemassa tekemisen meininkiä. Nyt tiedote on julkaistu näyttelyn FB-sivuilla, joten laitetaan se tähänkin:

Vapaus maalata

Aina silloin tällöin minulta kysytään – joskus tarkoituksellisen humoristisestikin – että mitä se ’vapaa’ Vapaan Taidekoulun nimessä mahtaa tarkoittaa.

Vapailla akatemioilla on oma taidehistoriallinen tarinansa, ja niihin kytkeytyy omalla tavallaan vuonna 1935 perustettu Vapaa Taidekoulukin. Koululla on ollut keskeinen merkitys kansainvälisten taidesuuntien rantautumisessa Suomeen, mutta ranskalaisen värimaalauksen, eurooppalaisen abstraktin maalauksen ja yhdysvaltalaisen värikenttämaalauksen jälkeen minusta tuntuu siltä, että varsinainen vapaus syntyy siitä tunteesta, että oppilaat voivat keskittyä maalaamiseen: heillä on vapaus maalata ilman, että tarvitsisi poukkoilla nykytaiteen kaikkien trendien kanssa ja miettiä jälleen kerran sitä ikuiselta tuntuvaa kysymystä, että onko maalaus kriisissä vai peräti kuollut.
 

Tältä minusta taas tuntui, kun vierailin nyt valmistuvan yhdeksän maalarin – Kaija Eerola, Essu Koskinen, Suvi Kotila, Camilla Mihkelsoo, Katariina Parviainen, Johanna Rope, Aino Salmi, Regina Siira ja Laura Tolonen – työhuoneilla helmikuun lopulla 2014. Olin iloinen siitä, että en nähnyt pelkästään lopputyönäyttelyn valmiita teoksia. Näin myös keskeneräistä, varmaan jotain lopullisesti häviävääkin. Ennen kaikkea näin sitä prosessia, mitä maalaaminen nuorelle tekijälle on: sitä miten ”maalauksesta tulee erilainen kuin olin alunperin ajatellut”, kuten Regina Siira on todennut, tai miten taiteilija on Essu Koskisen sanoin ”avoimen prosessin utelias todistaja”. Näin sen helppouden, mitä maalaamisen riemu parhaimmillaan tuottaa – ja sen vaikeuden, kun materiaali tai sivellin eivät aina toimikaan halutulla tavalla. Tässä vuorovaikutuksellisessa prosessissa hioutuu hiljalleen se kuva, joka katsojalle tarjotaan. Parhaimmillaan tuo kaikki näkyy valmiissa maalauksessa – ei kuitenkaan eriteltävien vaiheiden sarjana, vaan sinä voimana ja intensiteettinä, joka välittyy näennäisen herkissäkin maalauksissa. Tätäkin sain ilokseni kokea helmikuussa. 
 

Vapaan Taidekoulun taiteilijoista on ollut tapana etsiä yhteisiä tyylillisiä nimittäjiä. Näin ei enää ole: yhtä kiinnostaa materiaali ja itse maalauksellisuus, toista ihmiset ja heidän kuvamaailmansa. Joku hakee tunnelmaa, joku tiukkaa sommittelua tai rytmiä. 

On vain yksi yhteinen nimittäjä: vapaus maalata.