Näyttelykuvia 961 & 962: Taide ja tila

Vähän rästejä taas. 12. maaliskuuta kävin kahdessa näyttelyssä. Didrichsenin taidemuseossa on tarjolla vielä pitkälle kesään Pauno Pohjolaisen (s. 1949) näyttely Mandoliinimiehen matka (28.2.–9.8.). Kirjoitan – tai itse asiassa kirjoitin jo – siitä jutun Kirkko ja kaupunkiin, joten myöhemmin aiheesta lisää. Lyhyeen juttuun ei kuitenkaan kaikkia heränneitä ajatuksia mahtunut, enkä puhunut siinä ripustuksesta mitään, joten on tässä kommentoitava vähän sitäkin. Näyttely oli joka suhteessa ahdas: ripustus oli liian runsas ja ennen kaikkea on todettava, että varsinkin Pohjolaisen vanhemmat, varsin vaikuttavat työt eivät yksinkertaisesti sovi Didrichsenin matalaan tilaan. Melkein tekisi mieleni todeta, että näihin tiloihin ei Pohjolaisen retroa olisi yksinkertaisesti kannattanut koota. Matalassa tilassa monet työt, jotka olisivat tarvinneet tilaa myös yläpuolelleen, jäivät kuin sillit purkkiin:

 

***

Sitten ihan toisenlaisiin tiloihin. TILA galleriassa [näin ne sen nimen itse kirjoittavat, niin suomea kuin se ei olekaan] on puolalaisen, Kuvataideakatemiassa taidegrafiikan koulutusohjelmassa opiskelevan Natalia Kozielin (s. 1987) näyttely Avaruustasku (6.–29.3.). Tiedotteen mukaan näyttely "kutsuu yleisön matkalle laajoihin maailmoihin, jotka avautuvat taskukokoisesta galleriasta käsin. Löytöretki tilassa alkaa neljän ahtaan seinään sisältä, jotka diakuvista ja kaitafilmipätkistä koostuva projektiokollaaši laajentaa äärettömyyksiin. Kyseessä on varjoleikki, irtiotto värikkäästä todellisuudesta; lukuisten hurisevien koneiden ympäröimänä galleriavieras saattaa hetkeksi sulautua osaksi mustavalkokuvia."
Ja hip hurraa – kerrankin tiedote piti jämptisti lupauksensa. Olen aiemminkin nähnyt Kuvataideakatemiassa Kozielin yhden työn, ja tämä antoi lisävakuutuksen Kozielin tilankäytön osaamisesta:

Voi tietenkin olla, että juuri kokemani taiteen ja tilan epäsuhta vaikutti kokemukseen: taideteoksen sisällä oleminen oli aika metka kokemus. Oli hauska astua keväiseltä kadulta pimeähköön tilaan, jossa vähän vanhan avantgarden henkeä hyödyntävä, analogisen projisoinnin ja sen äänten muodostama kokeellinen maisema imi voimakkaasti sisäänsä. Istuin siellä aika pitkään – ja onneksi yksin. Pannaan vielä dikipokkarilla kuvaamani videonpätkä kertomaan fiiliksestä vähän tarkemmin:

Suosittelen voimakkaasti.
Eikä muuten ollut ensimmäinen kerta, kun näin TILAssa jotain kiinnostavaa. Galleria tuntuu olevan vähän marginaalissa, mutta sitä ei kannata kierroksillaan unohtaa.