sunnuntai 18. elokuuta 2013

Julkaistua 441: Leena Luostarisen muistolle

Tämä ei nyt ole varsinainen julkaistu teksti, mutta laitan sen tähän sillä ajatuksella, että jollekin siitä voi olla muistiapua, kun tarvitsee lohtua surun hetkellä. Leena Luostarisen (1949–2013) sisar Laura pyysi minua lausumaan joitain sanoja Leenan eilisten hautajaisten jälkeisessä muistotilaisuudessa:

Leena Luostarisen muistolle

Hyvät Leenan ystävät,
En ole tottunut lukemaan sanojani paperilta, mutta minun on pakko tehdä se nyt, koska Leena oli kaikessa näennäisessä boheemiudessaan tavattoman tarkka ihminen:

Taiteilijoita on usein tapana muistella kaksijakoisesti: minkälainen hän oli taiteilijana, minkälainen ihmisenä? Minun oli tarkoitus tässä tilaisuudessa sanoa jotain Leenasta nimenomaan ihmisenä, mutta huomasin yllättäen, kuinka vaikeaa tuota eroa oli tehdä.

 Leena Joutsenossa noin vuosi sitten.

Muistin nimittäin heti sen, kuinka kävin viime vuonna Joutsenossa hänen kanssaan läpi hänen tuotantoaan. Pitkissä istunnoissa hänen kertomuksensa miltei jokaisesta maalauksesta muuttui lopulta tarinaksi hänestä itsestään: näin minulle tapahtui Pariisissa sinä vuonna, näin Tunisiassa seuraavana vuonna. Samalla kuitenkin tajusin, ettei hänen tuotantonsa tai yksittäisten teosten avaaminen suurelle yleisölle vaatinut mukaan noita tarinoita: Leenan maalaukset eivät olleet avattavissa olevia kertomuksia, sillä tarinanpalasista oli narratiivisten elementtien sijaan tullut pigmentin tavoin osa maalauksen materiaalia. Leenan maalauksissa asiat kietoutuivat erottamattomasti toisiinsa. Haastattelutilanteessa Leena oli – aivan samoin maalauksissaankin – etäännyttämisen mestari: hän pystyi kertomaan kipeistäkin muistoistaan täysin estottomasti, toisinaan varsin itseironisesti. 

Rock-Bound, 1986.

Siellä se ihminen on: Leenan lukuisissa maalauksissa. Niistä löytyvät toiveet ja pettymykset, tunteet ja ihmissuhteet, niistä löytyy vuosien tuottama sivistys ja  lukeneisuus, niistä löytyy nuoruuden kiihko ja iän tuoma viisaus, jotka aina kuitenkin yhdistyivät loputtomaan kauneuden kaipuuseen. Niistä löytyy väliin lohduton yksinäisyys, väliin kyltymätön ja utelias rakkaus ihmiskuntaa ja sen kulttuurista rikkautta kohtaan.

Lootuskukka, 1995.

Uskallan siis sanoa, että Leena oli ihmisenäkin tinkimätön taidemaalari. Kaikki hänen elämässään oli äärimmäisellä rehellisyydellä ja avoimuudella alisteista maalaamiselle. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että Leena olisi elänyt jossain taiteen norsunluutornissa ja mitannut kaiken arvoa taiteen kautta. Päinvastoin: ei hän kerännyt tietoisesti materiaalia tai ns. uhrannut kaikkea taiteen alttarille. Vaikka Leena olikin toisinaan lohduttoman yksinäinen, oli hän myös useimmiten tavattoman sosiaalinen. Leena oli kiinnostunut kaikesta ja oli myös aulis jakamaan intoaan, lukeneisuuttaan ja sivistystään. Hän oli loputtoman innokas keskustelija – oli aihe mikä tahansa. Ja tarkoitan kirjaimellisesti ihan mikä tahansa. Toisinaan se oli aika häkellyttävää, jopa koomistakin: muistan sen yhdenkin kerran, jolloin hän piti minulle keittiön pöydän ääressä ja Meukow-lasin kanssa innostunutta ja pitkää luentoa japanilaisista puupiirroksista – muun muassa Hokusain ja Hiroshigen viivan eroista –, mikä omituisten assosiaatioiden kautta päätyi siihen, mitä hän oli edellisenä yönä lukenut: tennispelaaja Andre Agassin elämäkertaan. 
Tätä omituista tunnelmaa muistellessani päädyin siihen, että Leena oli näissäkin piirteissään nimenomaan taidemaalari. Hän ilmensi huikealla tavalla Maurice Merleau-Pontyn maksiimia, jonka mukaan ”maalari on ainoa, jolla on oikeus katsoa kaikkea vailla minkäänlaista velvollisuutta asettaa asioita arvojärjestykseen”.
Juuri tällainen Leena oli sekä maalarina että ihmisenä. Hän ei piitannut hierarkioista – ei sosiaalisista, ei kulttuurisesti annetuista. Hänen maalauksissaan oli kaikkien konventioiden vastaisesti ja täysin häikäilemättä sekaisin elementtejä sekä populaarikulttuurista ja kitschistä että henkisestä ja sakraalista ulottuvuudesta. Sama koski hänen omaa arkista elämäänsä: hän saattoi lukea rinnan jotain puoliunohdettua, hämärän syvällistä kreikkalaista runoilijaa ja kuuluisan rocktähden elämäkertaa. 
Leena oli yksinkertaisesti kaikesta kiinnostunut: kun hän esimerkiksi kävi kioskilla hakemassa luettavaa, saattoi ulkomaisista lehdistä koostuvassa nipussa olla maantiedettä, historiaa, politiikkaa ja seassa joku naistenlehti. Kun hän luki kahvilassa iltapäivälehtiä, oli hänellä kynä kädessään, ja juttujen reunat saattoivat toisinaan täyttyä marginaaliin tehdyillä merkinnöillä.
Leena oli poikkeuksellisen avoin, rehellinen ja suora ihminen. Tämän myötä hän oli toisinaan tietenkin aivan kauhea. Muistan vuosien takaa esimerkiksi tapahtuman, jolloin olin kirjoittanut hänen mielestään ääliömäisiä ajatuksia sisältävän artikkelin. Sinä iltana sain korvat punaisena kuulla olevani täysi idiootti. Mutta hän otti saman kohtelun myös vastaan: ei Leenaa koskaan tarvinnut teeskennellen kohdella kuin suurta taiteilijaa. Hän oli suuri taiteilija, mutta se ei ollut rooli. Leenan piittaamattomuus hierarkioista koski siis myös hänen omaa asemaansa erilaisissa hierarkioissa. 
Tässä suhteessa Leena oli suuren taiteilijan lisäksi suuri ihminen – siis sellainen, jonka kanssa oli mahdollista roolileikkien sijaan elää ihan oikeaa ihmiselämää koko tunnekirjon kokien: häntä oli ihana sekä inhota että rakastaa. Jos suuri maalaus voi syntyä ainoastaan hierarkioiden ja sääntöjen hylkäämisen kautta, niin samaa voisi sanoa ihmissuhteista.
Olen onnellinen siitä, että Leena ehti nähdä sen, miten estottomasti suuri yleisö antautui hänen töidensä edessä ja toi myös esiin sen, miten rakastettu taidemaalari Leena oli ollut jo pitkään – on sitä edelleen ja tulee olemaankin. 
Toivon, että nyt mekin kaikki tajuaisimme samalla tavalla olla onnellisia siitä, että saimme tuntea Leenan ja että Leenan esimerkin kautta saimme opetuksen eräästä elämän perusasiasta: välinpitämättömyyden sijaan elämää ja ihmisiä on pakko rakastaa, jotta elämä olisi elämisen arvoista. Sellainen Leena oli ihmisenä: vaikka se ei aina ollut helppoa, oli hänen kanssaan antauduttava kuin hyvän taideteoksen edessä. Häntä oli loppujen lopuksi pakko rakastaa – ilman keinotekoisia hierarkioita.

Leenan ystävä piispa Arseni (s. 1957) – taiteilija itsekin – suoritti Leenan muistopalveluksen eilen.

torstai 15. elokuuta 2013

Virossa 99 & Katutaidetta 104 & Arkkitehtuuria 33: Arkkitehtioppaana Tallinnassa

Palataan vähän taaksepäin. Maanantain vietin pikaisella Tallinnan matkalla. Toimin Suomen lasten ja nuorten kuvataidekoulujen liiton rehtoripäivien oppaana Tallinnan nykyarkkitehtuurin. Näytin ensin laivalla seminaarihuoneessa taustaksi kuvasarjan Tallinnan 1900-luvun arkkitehtuurista – liittyen varsinkin niihin seikkoin, jotka tavalla tai toisella näkyvät nykyvirolaisessa arkkitehtuurissa. Yksi tällainen on esimerkiksi neofunkiksen jatkuva suosio, mille taustaa tuo varmaan se, että neukkuaikana ensimmäisen itsenäisyyden aikainen funkis oli kova juttu, mikä näkyi jo neukkuajan joissain rakennuksissa, kuten vaikkapa tässä Ülevi Eljandin suunnitelemassa Tallinnan kasvitieteellisen puutarhan päärakennuksessa vuodelta 1988 (piirustukset vuodelta 1979):


Sitten kuljetin porukan satamasta hotelliin Rootermannin korttelin läpi, missä tarkastelimme nuorempien huippuarkkitehtien töitä, kuten vaikkapa tämä Hanno Grossschmidtin (Viron vuoden nuori arkkitehti vuonna 2008), Tomomi Hayashin ja Yoko Azukavan vanha jauhovarasto (2008):


Sitten halusin testata porukalla, miten huippuarkkitehti suunnittelee tavallisempia taloja, ja niinpä matkasimme Nõmmelle katsomaan kahta Grossschmidtin ja Hayashin kerrostaloa – nimiltään Kahvi ja Konjakki. Suunnitelmissa ne näyttivät tältä:


Ja meidän retkellämme miltei valmiina tältä:


Eli suunnitellusta kiveä jäljittelevästä synteettisestä pintamateriaalista oli jouduttu toteutuksessa luopumaan – varmaankin säästösyistä. Ei porukka niitä kauaa viitsinyt katsoa, mutta onneksi Nõmmella on hyvin monenlaista vanhaa ja kaunista – niin pitsihuviloita kuin funkistakin:


Sitten johdatin porukan syömään hyvää azerbaidžanilaista ruokaa. Matkalla tarkastelimme vielä muutamia kohteita, muun muassa Tallinnan nykyään poukkoilevaa rakentamista. Viron kuvataideakatemian päärakennus purettiin, uudet lasipalatsisuunnitelmat ovat olemassa, mutta niihin ei kai ole varaa, ja niinpä tontti vain seisoo tyhjillään. Koko akatemiakin saattaa joidenkin arveluiden mukaan olla vaarassa. Tästä kaikesta kertoo graffiti viereisen talon seinässä:


Ruoka oli hyvää, porukka rentoa ja hauskaa – myös Leonhard Lapin (s. 1947), jonka olin kutsunut illalliselle esittämään virolaista arkkitehtia, minkä hän hienosti suoritti – ja retki siis kaikin puolin varsin onnistunut. 
Sitten Valli Baariin näyttämään arkkitehtuuriretken huipennusta – Viron ainoaa museoviraston suojelemaa ravintolasisustusta 1970-luvulta. Sitten hotelliin nukkumaan muutamaksi tunniksi, kunnes herätyskello herätti minut klo 06.00, jotta ehtisin laivaan ja tiistaiaamun kokoukseen Keravan taidemuseo Sinkkaan, mistä joskus myöhemmin lisää.

keskiviikko 14. elokuuta 2013

Julkaistua 440 & Guggenheim Helsinki 31: Kiima, humala ja G-piste

Syksy käynnistyy myös radiotyön osalta. Tänään kävin lukemassa Pasilassa YLE Radio 1:n Kultakuumeen syksyn ensimmäisen kolumnini. Tarkoitus oli aamulla kirjoittaa jotain vähän kevyttä, ehkä jopa vähän hauskaa tai innostavaakin, mutta eilinen Guggenheim-tilaisuus ei antanut paljon vaihtoehtoja. Pakkohan sitä oli taas kommentoida. Ihan vakavasti ottaen: en enää millään jaksaisi, kun tätä tuli jo viime vuonna tahkottua ihan tarpeeksi, mutta tämä kaupungin johdon uumenissa asuva loputon hyväuskoinen ja reaalitaidemaailmasta mitään tietämätön ääliömäisyys ei anna paljoa vaihtoehtoja. Joten tässä taas mennään: 

Kiima, humala ja G-piste

Legendaarisen G-pisteen sijaintipaikasta on käyty pitkään keskustelua. Jotkut tahot ovat epäilleet koko G-pisteen olemassaoloa. Sitä on etsitty ja tunnusteltu – usein kiiman ja humalan vallassa. Näin myös Helsingissä, missä Guggenheim-keskustelu alkaa jälleen kuumentua.
Guggenheimin säätiöhän on osoittanut edelleen halua perustaa Helsinkiin museo. Yhteydenottoja on ollut pitkin kevättä ja kesää, ja Guggenheim on tunnetusti palkannut itselleen toukokuussa lobbaajan: suomalaisen viestintätoimisto Miltton Networksin, joka on tullut tunnetuksi muun muassa siitä, että sen palkkalistoilla toimii nykyisen kahden johtavan hallituspuolueen entisiä vaikuttajia: Jyrki Kataisen (kok.) entinen erityisavustaja Jussi Kekkonen ja Jutta Urpilaisen (sd.) entinen erityisavustaja Matti Hirvola. Joku tässä amerikkalaistyyppisessä lobbauksessa meni kuitenkin pahasti pieleen, sillä kun Guggenheimin johtajat tuoreella vierailullaan halusivat tavata hallituspuolueiden johtajia, juuri Kataisella ja Urpilaisella ei ollut kalenterissa tilaa. Guggenheimilaiset joutuivat tyytymään Carl Haglundiin (ruots.) ja Paavo Arhinmäkeen (vas.), mistä heille tuskin oli paljoakaan iloa. 
Tuntuu kuitenkin siltä, että osalla kaupungin virkamiehistä ja pääkaupunkiseudun poliittisesta eliitistä on päällä aikamoinen kiima tai humala tai jopa niiden sekoitus. Taas etsitään innokkaasti G-pistettä. On puhuttu Etelärannasta ja on puhuttu Hakaniemestä. Esimerkiksi Helsingin kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Mari Puoskari (vihr.) ehti eilisissä uutisissa toivoa Guggenheimia Itä-Helsinkiin, vaikka säätiön uutta ehdotusta museon perustamiseksi odotellaan vasta syyskuun lopulla. 
Jälleen kerran sisällöistä viis: paikka ja arkkitehtuuri edellä mennään taas, vaikka ehdotuksen sisällöstä ei ole vielä mitään tietoa ja vaikka viime vuonna kaupunginhallituksessa äänin 8-7 torpatun ehdotuksen yksi heikoimmista kohdista oli se, että museon sisällöistä ei selvityksessä puhuttu käytännöllisesti katsoen mitään.
Saman kiiman vallassa tuntuu olevan myös Helsingin kaupungin sivistys- ja henkilöstötoimesta vastaava apulaiskaupunginjohtaja Ritva Viljanen (sd.). Puoskari ja Viljanen ovat olleet asiassa aloitteellisia: kaksikko kutsui eilen suomalaisia taidevaikuttajia keskustelutilaisuuteen, jossa kutsun mukaan oli tarkoitus keskustella ”niistä ehdoista ja edellytyksistä, joita mahdollisesti alkavissa neuvotteluissa tulisi Helsingissä työskentelevien ja vaikuttavien taidealan vaikuttajien mielestä ottaa huomioon”. 

Apulaiskaupunginjohtaja Ritva Viljanen.

Viljanen kertoi tilaisuudessa pikkuhauskasti, että hän sai yhdessä Puoskarin kanssa ”hullun idean” kutsua porukkaa koolle. Heillä oli selvästi suoranaisia vaikeuksia pidätellä Guggenheim-innostustaan, mutta keskustelun osallistujilta ei intoa niinkään herunut – paitsi ehkä Helsingin yliopiston Euroopan historian professori Laura Kolbelta, joka jostain syystä oli kutsuttu mukaan muuten taideväestä koostuneeseen joukkoon. Oli myös vaikea käydä kovin konkreettista keskustelua, koska mitään ehdotusta ei vielä ole. 
Luulen, että hankkeen taide- ja kulttuuripoliittisista ulottuvuuksista ei tulla taaskaan keskustelemaan. Ennustan nimittäin, että keskeisin muutos viime vuoteen tulee olemaan hankkeen siirtyminen kulttuuripolitiikasta elinkeinopolitiikaksi. Eikä Guggenheimilla toki juuri muuta mahdollisuutta olekaan: se alkaa jo New Yorkissakin olemaan taidemuseon sijaan matkailukohde. Se New Yorkin taidematkaaja, joka etsii uutta, jännittävää ja tuloillaan olevaa, ei hakeudu ensimmäisenä Guggenheimiin. 
Nopeasti heikenneessä taloudellisessa tilanteessa omat kulttuuri-instituutiomme alkavat olla sellaisessa tilassa, että niiden resursseista ei enää voida tinkiä: Valtion taidemuseo ja Helsingin taidemuseo toimivat kohta todennäköisesti äärirajoilla – kumpikin eri tavoilla. Ja kumpikin toistaiseksi jopa vähän ennustamattomasti. Valtion taidemuseon säätiöittämisen konkreettisia seuraamuksia voidaan tarkastella vasta jonkin ajan kuluttua, ja Helsingin taidemuseon on pikaisesti syytä miettiä uutta sijaintipaikkaa, ja se tulee olemaan myös pitkään hyvin vajaatoimintainen Tennispalatsin uusien tilojen tuottaman remontin takia. Helsingin taidemuseon täytyisi myös miettiä sitä, miten siitäkin voisi tulla ihan oikea matkailukohde, minkä avulla se voisi vahvistaa itseään taide- ja kulttuuripoliittisena vaikuttajana – uuden ja elävän kulttuurin tuottajana.
Guggenheimin motiivi on tuskin pelkästään suomalaisten veronmaksajien höynäyttäminen. Kiinnostus Suomeen kertoo siitä, että jotain muutakin imua meissä täytyy olla. Kiittäkäämme heitä tästä huomiosta mutta antakaamme omille instituutioillemme mahdollisuus hyödyntää sen tuottama tilaisuus – niin elinkeinopolitiikassa kuin taidepolitiikassakin. 

***

Mari Puoskari viiden vuoden takaa, jolloin Guggenheimista ei ollut vielä tietoakaan. Kuva: Leena Hernesniemi.

Ritva Viljasen innostuksen motiiveista en vielä oikein ole saanut selkoa, mutta Puoskarihan oli jo aikoja siiten myyty tälle hankkeelle. Tässä hänen parin vuoden takainen Facebook-kommenttinsa: "Tänä keväänä politiikka on monestakin syystä tuntunut viheliäiseltä hommalta. Mutta tällaisten upeiden, visionääristen ja koko Suomen tulevaisuuden kannalta merkittävien hankkeiden takia tätä hommaa jaksaa!"
Jessus, sanon minä. On tässä vielä tosi paljon työtä.

Julkaistua 439 & Virossa 98: Hylätyt mansikat taiteena

Syksy alkaa kohta ja sitä kautta paluu työelämään rutiineihin. Edellinen julkaistu varsinainen kritiikkini on jo kahden kuukauden takaa, joten ehkä oli jo aikakin. Tänään ilmestyi Kirkko ja kaupunki -lehdessä arvioni Kumun Aedade järelelu -näyttelystä (10.5.–8.9.), jossa kävin jo yli kuukausi sitten:

Hylätyt mansikat taiteena


Ihmisen suhde puistoihin ja puutarhoihin on tasapainoillut hyödyn ja esteettisen mielihyvän välimaastossa. Kumun suurnäyttely tutkailee sitä, miten taide on näitä suhteita aikojen saatossa tarkastellut. 

Matka Tallinnan Kumuun Kadriorgin barokkipuiston kautta on veikeä kokemus. Matkalla voi ihailla Pietari I:n entisen palatsin 1700-luvun kuntoon entisöityä yläkukkatarhaa, kunnes Kumun sisäpihalla voi tarkentaa katseensa installaatioon, johon on koottu Tallinnan hylättyjen ja tuhoutuneiden puutarhojen jäljelle jääneitä kasveja – muun muassa villiintyneitä mansikoita pahamaineisesta Koplinniemestä.
Ihmisen suhde puutarhoihin on aina ollut kulttuurisesti varsin ladattua – uskonnollisten tekstien paratiisikuvauksista alkaen. Puutarhat ovat myös toimineet vallan ja vaurauden symboleina. Niiden hoitoon ovat vaikuttaneet sekä taloudelliset tekijät että moninainen estetiikkaa. Ns. ranskalaisen ja englantilaisen puutarhan erot ovat edelleenkin suurelle yleisölle varsin tuttuja.
Kumun puutarha-aiheinen näyttely Aedade järelelu (Puutarhojen jälkielämä) jakautuu kahtia: toisessa osassa esitellään 1800–1900-lukujen puutarha-aiheista taidetta, maalauksia ja grafiikkaa, jossa puutarhat ja puistot ovat edustaneet selkeästi ja myös melko yksioikoisesti myönteisiä kauneusarvoja, joita on eri tavoin yritetty elämyksellisesti tuoda esiin.
Toinen osa tuo esiin nykytaiteen erilaiset interventiot ja ympäristöhuolet – myös osin tulevaisuuden visiot. Suhde luontoon on muuttunut ongelmalliseksi ja se on myös tuotu esiin. Esimerkkinä vaikkapa Timo Tootsin (s. 1982) projekti Soodevahe Muuseum. Soodevahe on Tallinnan lentokentän lähellä sijaitseva laittomasti syntynyt siirtolapuutarhamainen hökkelikylä, jolla ei ole mitään virallista statusta ja joka on purku-uhan alla. Toots on lähtenyt elävöittämään kylää ja vahvistamaan sen olemassaoloa perustamalla sinne teatterin, ITE-hotellin (Hotelli Baldahhiinissa saa yöpyä laittomasti omalla vastuulla), baarin ja lentokonebongailupaikan.  
 
Timo Tootsin (s. 1982) Linnujaam Soodevahesta.

Virolaisen nykytaiteen suhde puutarhoihin selittyy osin myös neuvostohistorialla, esimerkiksi Siim-Tanel Annusin (s. 1960) puutarha toimi neukkuaikana sekä hänelle leipää tuovana myytävien kukkien kasvualustana että epävirallisten ja myös KGB:n huomiota herättäneiden performanssien tapahtumapaikkana. Tästä ulottuvuudesta näyttelyssä kertoo yllättäen suomalainen dokumenttifilmi: Katariina Lahti teki Annusista filmin YLE:n ruotsinkieliselle toimitukselle 1980-luvulla.
Neukkuaikakin jätti omat raunionsa ja sitä kautta uuden raunioromantiikan. Näyttelyssä on varsin hienosti rinnastettu Giovanni Battista Piranesin (1720–1778) grafiikka ja Aarne Maasikin (s. 1971) valokuvat, joissa luonto ottaa haltuunsa ikuiseksi tarkoitetun imperiumin.
Hyvän taiteen tunnistaminen on itse asiassa aika yksinkertaista. Mistä minä tiedän, että tämä on hyvä ja tärkeä näyttely? Siitä, että näin näyttelyn jo kesäkuussa ja olen siitä lähtien katsellut kotoisiakin puutarhoja ja puistoja – sekä niitä esittävää taidetta – aivan uusin miettein.
 
Hylättyjen puutarhojen kasveja Kumun sisäpihalla.

Julkaistua 438: Muodon synty


Kävin vähän aikaa sitten kuvanveistäjä Pekka Pitkäsen (s. 1950) luona Sipoossa. Syy oli se, että olin kirjoittamassa tiedotetta Pitkäsen tulevaan näyttelyyn (6.–29.9) Forum Boxissa. Teksti näkyi jo ilmestyneen Boxin verkkosivuilla, joten laitetaan se jo tähänkin:

Muodon synty

Kuvanveistäjä Pekka Pitkänen (s. 1950) on tullut tunnetuksi jyhkeistä, vähäeleisistä ja virtuoosimaisesti patinoiduista veistoksistaan, jotka viittaavat ihmiskunnan määrittelemättömään menneisyyteen: toteemien, merkkien, kilpien, haarniskojen syntyyn. Hänen veistoksiaan onkin verrattu kulttiesineisiin. Niiden meditatiivinen luonne ja merkityssisältöjen sinänsä varsin yksinkertainen – mutta juuri yksinkertaisuudessaan jylhän voimakas – tihentymä ovat aina saaneet katsojan pysähtymään, pohdiskelemaan ja hiljentymään.


Pitkänen jatkaa tuotantoaan osin samoilla linjoilla, mutta uusissa miltei kaksiulotteisissa teoksissaan – reliefeiksi niitä voisi varmaan nimittää – hän tuntuu jatkavan tutkimusmatkaansa merkkien ja arkkityyppien taakse: on kuin hän olisi päässyt alueelle, jossa arkkityyppi on syntymäisillään. Olisiko niin, että Pitkänen on etsimässä niitä hetkiä, jolloin yhteisesti jaetut sielunsisällöt ovat juuri hakemassa muotoaan? Tuntuu siltä, että pitkän kokemuksen omaava veistäjä ei ole koskaan ollut näin intiimi: teoksissa puhuvat tummansävyiset tunteet, joilla kaikilla ei tunnu olevan vielä nimiäkään. Samalla mukana on kuitenkin kauneus: Pitkäsen suvereeni herkkyyden ja käsityöläisyyden tarkkuuden jo sinänsä jännitteinen yhdistelmä tuo teoksiin mukaan oman tasonsa.
Taidehistorioitsija Liisa Lindgren totesi aikoinaan Pitkäsen arkkityyppisistä teoksista, että ne ”sulkeutuvat itseensä eivätkä avaudu tilaan”. Uusimmissa töissään Pitkänen on rikkonut tämän mykän eleettömyyden. Miltei kaksiulotteiset teokset ikään kuin avaavat tuota meditatiivisuuteen johtavaa suljettua ja tiheää esineiden maailmaa. On kuin Pitkänen olisi repinyt merkkejä auki ja levittänyt ainesosat katsojan nähtäväksi: tällaisia tunteita merkkien ja rituaalisten objektien takana on. Ne ovat aina saaneet jonkin tietyn muodon, mutta nyt taiteilija uskaltautuu esivaiheeseen: tällaisia rakennusaineksia muodossa on ollut, tällainen vaikeasti määriteltävä ja hahmoton aines on saatettava muotoon.
Luulen, ettei Pitkänen ole koskaan ollut näin tunnustuksellinen ja omaelämäkerrallinen.

sunnuntai 11. elokuuta 2013

Katutaidetta [?] 103 & Julkista taidetta 73: Kirjallinen veistos

Perjantaina sain eräältä ystävältäni hauskan vihjeen. Joku irvileuka oli koristellut Lapinlahden puistikossa sijaitsevan Arvo Kustaa Parkkilan (1905–1978) muistomerkin Ihminen nousee roskalaatikosta (2001). Tämä latvialaisen Oskars Mikansin (s. 1970) tekemä halpisnäköisveistoshan ei ole mitään erityistä huipputaidetta, mutta kai sen kanssa voi elää ja on jo elettykin yli kymmenen vuotta. Tällä tavoin elävöitettynä se tuotti varsin hilpeän tunnelman:


Joku tietenkin loukkaantuu jo tästäkin, mutta ainakaan veistosta ei ole halventavasti töhritty. Jotain jaloakin uudessa väliaikaisversiossa mielestäni on:


Sitä paitsi kai siihen roskalaatikosta nousemiseen voi liittyä esimerkiksi paluu kirjallisuuden pariin?
Pinon päällimmäisenä kirjana oli muuten Marja-Leena Mikkolan Liisa ja Veikko ihmemaassa (Otava 1969) – ihan alan kirjallisuutta siis.
Aika hieno taideteos.

lauantai 10. elokuuta 2013

Näyttelykuvia 835: Pronssi elää

Torstaina kävin vähän hiljaiseloksi jääneessä TILA galleriassa (hiljaiselosta kertoo sekin, että gallerian kotivisuilla on tätä kirjoitettaessa vieläkin vain edellisen näyttelyn tiedot – siis ensimmäinen viikko uutta näyttelyä on jo mennyt). Näin ei galleriaa saisi hoitaa. Siellä on kuitenkin usein aika kiinnostavia näyttelyitä.
Nyt esillä on Mari Ojalan (s. ?) pieniä pronssiveistoksia, Kulkijan hiljaisuus (5.–28.8.):


Ojala on taustaltaan kiviseppä, mutta taitaa veistotaide viedä vähän mukanaan. Eikä syyttä. Sympaattinen näyttely kertoo siitä, että lahjoja on. Joissain kohdin esikuvat tulevat aika voimakkaasti esiin – Tapio Junnon (1940–2006) eksistentiaalisen angstit tulevat nimittäin monen teoksen kohdalla varsin voimakkaasti mieleen, mutta toisaalta pieni koko ja herkänrobusti jälki ovat myös ihan omansalaista. Ojala on onnistunut herkkyyden ja tunteiden tihentymän yhdistämisessä.

Toinen tie, 2013. 

Olen myös sen verran vanhanaikainen, että ilahdun aina, kun näen nuorempia pronssiveistäjiä – pronssi kun on nykytaiteen riennoissa käynyt vähän epäseksikkääksi, ja silti sillä on taidehistoriallisen latauksensa lisäksi paljon mahdollisuuksia: harva veistomateriaali on jo materiaalisilta ominaisuuksiltaan niin taipuvainen laajalle ja voimakkaalle tunnerekisterille.
Sitä paitsi on hienoa, että käsityöläisperinne pysyy yllä. Tämä nuori veistäjä, joka alla olevassa kuvassa valvoo näyttelyään viimeisinä kesäpäivinä ulkona lukien, on myös opetellut – soppaan on vanhan mestari-kisälli-perinteen mukaisesti sotkeutunut kuvanveistäjä Pekka Pitkänen (s. 1950) – valamaan itse:


Suosittelen siis retkeä Kalevankadulle.

torstai 8. elokuuta 2013

Guggenheim Helsinki 30 & Helsingin taidemuseon johtokunta 3: Mitä tarkoittaa irrottaminen?


Olen viime päivinä seurannut tiiviisti uudelleen virinnyttä Guggenheim-keskustelua. Helsingin Sanomissakin on ollut asiasta kommentteja miltei päivittäin.
Uudelleen tulemisessaan Guggenheimin johtokaksikko on antanut ymmärtää, että virheistä on opittu ja esimerkiksi että Helsingin taidemuseon kohtaloa ei enää kytketä hankkeen tulossa olevaan uuteen ehdotukseen.
Tämä asia on kiinnostanut myös Hesarin toimittajia. Tässä neljä sitaattia kahden päivän ajalta: 
1) Jaakko Lyytisen (HS-analyysissa) ’Guggenheimin tiellä on uusia esteitä’ (8.8.13): ”Myös suhde Helsingin taidemuseoon on nyt ratkaistu. Kaupungin taidemuseota ei enää naiteta Guggenheimiin.”
2) Jaakko Lyytisen Richard Armstrongin haastattelussa ’Guggenheimin pääjohtaja Richard Armstrong: Museo olisi sijoitus, ei menoerä’ (8.8.13): "Hänen mukaansa Helsingin kaupungin taidemuseo todennäköisesti irrotetaan uudesta esityksestä."
3) Pääkirjoitus ’Guggenheim tulee takaisin’ (8.8.13): ”Se tiedetään, ettei hanketta ole enää tarkoitus kytkeä Helsingin taidemuseoon.”
4) Roosa Murron Ritva Viljasen haastattelussa: ’Helsinki haluaa irrottaa taidemuseon Guggenheim-keskustelusta’ (7.8.13): ”Helsingin taidemuseo tulisi irrottaa Guggenheim-keskusteluista, toivoo Helsingin apulaiskaupunginjohtaja Ritva Viljanen. Hän tapasi kaupunginjohtaja Jussi Pajusen kanssa Guggenheim-säätiön johtajat tiistaina.
Viljasen mukaan lähtökohta on, ettei kaupungin taidemuseon itsenäisyys ole keskusteluissa agendalla. Aiemmin ajatuksena oli, että uusi museo nielaisisi osan taidemuseon toiminnasta.” 
Ammattitoimittajana tiedän varsin hyvin, että sen paremmin haastattelija kuin haastateltavakaan eivät aina löydä lauseilleen semanttisesti täysin selkeää sisältöä. Ja ymmärrän myös, että ylläolevat sitaatit tarkoittavat lähinnä sitä, että uusi Guggenheim-ehdotus ei tule sisältämään ajatuksia Helsingin taidemuseon tulevaisuudesta. 

Syy huoleeni on se, että virkamiesvalmistelussa voidaan myös yrittää sivuuttaa Helsingin taidemuseo ja sen johtokunta sillä perusteella, että museon toimintaan ei olla puuttumassa. Haluan korostaa, että näin ei kuitenkaan voi tapahtua. Helsingin taidemuseo nimittäin on väistämättä "naimisissa Guggenheimin kanssa", Helsingin taidemuseota ei voida "irrottaa uudesta esityksestä", Helsingin taidemuseolla on "kytkentä" Guggenheim-hankkeeseen eikä Helsingin taidemuseota voida "irrottaa Guggenheim-keskustelusta". Helsingin taidemuseolla tulee päinvastoin olla aktiivinen rooli Guggenheim-keskustelussa – mikäli ehdotukseen liittyy vähäinenkin Helsingin kaupungin rahoitusosuus. Silloin nimittäin siirrymme Helsingin kuvataidepolitiikan alueelle. 
Näin sanoo Helsingin taidemuseon voimassa oleva johtosääntö vuodelta 1997: "Helsingin taidemuseon johtokunta ja sen alainen Helsingin taidemuseo vastaavat kaupungin kuvataidepolitiikasta ja taidemuseotoiminnasta sekä muista niille määrätyistä tehtävistä hyväksyttyjen tavoitteiden mukaisesti."
Helsingin taidemuseon johtokunnan varapuheenjohtajana olen velvollinen toimimaan johtosäännön mukaisesti ja kantamaan minulle annettua vastuuta ja olemaan aktiivinen Helsingin kuvataidepolitiikkaan liittyvissä asioissa – myös Guggenheim-keskustelussa.
On siis syytä teroittaa veitsiä.

tiistai 6. elokuuta 2013

Näyttelykuvia 834 & Katutaidetta 102: Pömpelit kuntoon

Eilen avasimme Galleria Ortonissa Make Your Mark Galleryn näyttelyn (5.–30.8.) ja paljastimme veistopuiston kupeessa kaksi betonista ilmastointipömpeliä uudessa asussaan:

Avajaisyleisö ja K65 Crewn pömpeli.

Make Your Markin Umut Kiukas ja EGSin pömpeli.

Tunnelma oli hyvä ja ihmisiä riitti:


Umut Kiukas ei pidä kuvatuksi joutumisesta, mutta vähänkös minä juhlahetkellä siitä välitin. Kukitettu sankari Jussi TwoSevenin hienojen sapluunaduunien välissä:


Tämän EGSin veistoksen veisin kotiin, jos massia olisi:


Sitten jatkoille, josta K65 Crew saatteli miltei alaikäisen ohjaajansa Emilio Mäkipään (s. 1994) kotimatkalle:


On tämä aika hauskaa ja monipuolista duunia!

PS. EGSin kanssa keskustelimme myös yhteisestä Viro-harrastuksestamme (tästä linkistä EGS Virossa) ja mieltymyksestä neukkajan hylättyihin rakenteisiin, ja olen jo ehtinyt pohtia erilaisia yhteistyökuvioita. Ehkä aika näyttää.

Sipoon shamaanin luona

Toissapäivänä oli aika vilkas taidepäivä. Ennen Galleria Ortonin ripustusta ehdin käydä kuvanveistäjä Pekka Pitkäsen (s. 1950) luona Sipoossa. Pitkäsellä on tulossa Forum Boxiin näyttely (6.–29.9.), ja kävin katsomassa hänen uusia töitään kirjoittaakseni hänelle näyttelyn tiedotteen. Pitkänen oli ahkeroinut reliefimäisten, miltei kaksiulotteisten kappaleiden parissa:


Melko hurjaa jälkeä. Rekisteri oli sieltä tunneskaalan tummemmasta päästä, mutta samalla duuneja leimaa joku outo kauneus, joka ei jätä katsomiskokemusta silkaksi synkistelyksi:


Mukanani oli myös satunnainen assistentti: otin kylässä olleen kuvanveistäjäisäni (s. 1935) mukaan. Oli itse asiassa aika hauska kuunnella, kun vanhempi kollega tenttasi nuorempaansa tämän tekniikoista ja patinointiresepteistä. Taisin ymmärtää asioita tämän avulla vähän paremmin:


Uskallan luvata varsin kiinnostavan näyttelyn.

maanantai 5. elokuuta 2013

Julkaistua 437 & Katutaidetta 101: Make Your Mark Gallery

Eilen olin Galleria Ortonissa ripustamassa tänään avattavaa näyttelyä. Olemme antaneet tilamme toiselle gallerialle: Make Your Mark Galleryn Umut Kiukas on valinnut neljä katutaiteesta ponnistavaa taiteilijaa avaamaan Ortonin syyskautta. Mukana ovat EGS, Jussi TwoSeven, Nora Helsinki ja Antti Ratinen. Äsken kirjoitin hankkeesta lyhyen esittelyn gallerian verkkosivuille:

EGS ripustamassa veistostaan.

Make Your Mark Gallery


Galleria Orton tekee syyskauden 2013 avausnäyttelyllään historiaa antamalla tilansa käyttöön toiselle gallerialle. Helsinkiläinen katutaidegalleria Make Your Mark Gallery on toiminut alkuvuodesta vuodesta 2011. Aivan samoin kuin Galleria Ortonkin, se on rikkonut taiteen esittämisen totuttuja rajoja, laajentanut yleisöjä ja alentanut kynnyksiä. Gallerian perustivat 1980-luvun katutaidemaailmassa koulitut Umut Kiukas ja Trama, ja se on yli kahden vuoden ajan esittänyt valokuvia, maalauksia, veistoksia ja installaatioita, jotka ovat ammentaneet kaduilla usein anonyymisti tai pseudonyymien kautta nähtyä kuvallista ilmaisua.
Galleriaa nykyisin yksin pyörittävä Kiukas on valinnut näyttelyyn neljä taiteilijaa, ja näyttelyn suppeudesta huolimatta se antaa hyvän läpileikkauksen suomalaisen katutaiteen kirjosta: mukana on 1980-luvulla aloittaneen EGSin lisäksi 1990- ja 2000-luvulla aloittaneita taiteilijoita, ja mukana on myös yksi nainen – katutaidemaailmassakin naiset ovat nimittäin saaneet taistella paikastaan.
EGS aloitti uransa jo 1980-luvulla, ja hän on epäilemättä Suomen kansainvälisesti tunnetuin katutaiteilija, joka on maalannut yli 50 maassa. EGSin monipuolinen ilmaisu on eräänlaista katutaiteen antropologiaa. EGS on tutkinut ja dokumentoinut alan historiaa pitkään ja yhdistelee työssään erilaisia elementtejä. 

Jussi TwoSevenin huikeat sapluunaduunit on saatu seinälle.

Perinteisemmän graffitimaalauksen 1990-luvulla aloittanut Jussi TwoSeven vaihtoi 2000-luvulla tekniikkaa ja vienyt sapluunamaalauksensa (stencil art) virtuoosimaiselle tasolle. Hänen monikerroksiset ja isokokoiset työnsä ovat herättäneet ihmetystä sekä katukuvassa että erilaisten tapahtumien yhteydessä. 

Nuori Nora Helsinki valvoo maalarikonkari Olavi Pajulahtea (s. 1944) ripustutöissä.

Nora Helsinki on kasvanut graffitin parissa ja on myös tehnyt yhteistyötä erilaisten bändien kanssa luomalla niille visuaalista maailmaa – ja on hän maalannut klubisisutuksiakin. Itseoppinut taiteilija maalaa estottomasti erilaisin materiaalein – akryyli, spray, tussi tai vaikkapa remonttimaali – erilaisille taustoille.

Antti Ratinen ja naamioitu kettu.

Moni katutaiteilija löytää itsensä lopulta graafisen suunnittelun alalta. Näin on käynyt myös Antti Ratiselle, joka on ollut muun muassa perustamassa Posse Magazinea – Suomen ensimmäistä täysin hiphop-kulttuuriin erikoistunutta lehteä.

***


Näyttelyn avajaisissa paljastetaan myös Ortonin veistospuistossa kaksi uutta teosta. Puiston reunalla sijaitsevat betoniset ilmastointipömpelit ovat saaneet uuden ilmeen. Ylemmän pömpelin on maalannut Veera Jalavan perustama K65 Crew – yli 65-vuotiaiden seniorigraffareiden ryhmä (ensimmäinen koko Pohjoismaissa!), jota ohjaa laillisen katumaalauksen puolelle nykyään siirtynyt Emilio Mäkipää (3feR). Alemman pömpelin maalasi yksinään EGS.

Umut Kiukas tarkastelee hyväksyvästi EGSin viimeistelemää pömpeliä.

Kaikki siis joukolla tänään avajaisiin klo 17.00! Osoite: Tenholantie 10.

sunnuntai 4. elokuuta 2013

Katutaidetta 100: Katutaidetta sairaalassa

Perjantaina tutustuin yhteen suomalaisen katutaiteen legendoista. EGS (s. ?) nimittäin maalasi toisen Galleria Ortonin veistospuiston kupeessa sijaitsevista betonipömpeleistä:


EGS on aloittannut uransa jo 1980-luvulla mutta jatkaa sitä edelleen innolla.
EGSin töitä on myös gallerian sisällä. Huomenna nimittäin vietämme avajaisia syyskauden avaavalla katutaiteesta ponnistavalla näyttelyllä, jonka on meille kutsusta koostanut Make Your Mark Gallery eli käytännössä Umut Kiukas – itsekin 1980-luvun graffititaiteen kasvatteja. Esillä on Egsin lisäksi kolme taiteilijaa: Jussi TwoSeven, Nora Helsinki ja Antti Ratinen.
Tulkaa siis paikalle Ruskeasuolle klo 17.00, jos haluatte tutustua ei-niin-usein-normaalissa-taidemaailmassa-näkyvillä-oleviin kiinnnostaviin tekijöihin.
Ja pakko todeta, että olen aika iloinen ja vähän ylpeäkin tästä konseptista: galleria esittäytyy toisessa galleriassa. Yhteinen asia, ei mitään kilpailuasetelmia.

torstai 1. elokuuta 2013

Katutaidetta 99: Pienoismalleja kerrakseen

Eilen oli hauska taidepäivä. Ensin Galleria Ortonin veistospuistoon, missä tapahtui kummia. Maanantaina avaamme syyskauden Make Your Mark Galleryn yhteisesiintymisellä, ja samalla paljastetaan veistospuiston kupeessa sijaitsevien betonisten ilmastointipömpeleiden uusi ilme. Toisen pömpelin maalaaja tulee Make Your Markista, ja toista pömpeliä jo maalasi eilen K65 Crew:


Ohjaajana tässä yli 65-vuotiainen – on mukana tosin yksi vain yli kuusikymppinen kokelasjäsen – graffareiden ryhmässä toimii Emilio Mäkipää (3feR):


Pienet liikuntarajoitteet eivät tätä ryhmää tunnu häiritsevän:


Sekä ohjaaja että yksi tekijöistä oli tullut paikalle skeittilaudalla. Hommaa varten oli tehty myös pienoismalliluonnos:


***

Ja sitten toisenlaisten pienoismallien luo. Pelastakaa vaivaisukot ry:n jury kokoontui iltapäivällä jakamaan palkintoja Kuvataideakatemian opiskelijoille tarkoitetussa nykytaidevaivaisukkokilpailussa:


Palkintoraadin toiminta on fyysistä työtä. Tässä kuvanveistäjä Matti Peltokangas (s. 1952) paneutuu erään ehdotuksen saloihin:


Palaan asiaan heti, kun olemme saaneet mielipiteitämme sovitelluksi.


***

Kuvataideakatemian nurkilla on tällaista maisemaa:




Ja olipa yhdessä pylväässä jäljellä vielä muutaman vuoden takainen tarraduuni, jossa poseeraa Janne Gallen-Kallela-Sirén. Muistan vielä tuon GKS:n omia sanoja siteeraavan tekstinkin (törmäsin tarraan aikoinaan Helsingin taidemuseon ja Kiasman edustoilla), joka tästä on hinkattu pois: "Useimmille nousu taidemaailman ruhtinaaksi on jäänyt haaveeksi."


Samalla muistin hilpeästi vuosi sitten Kuvataideakatemian ratikkapysäkiltä löytämäni sapluunaduunin, joka valitettavasti on taas osoittautunut ajankohtaiseksi: