Julkaistua 617 & Näyttelykuvia 957: Kapitalismi ja prostituutio

Perjantain Kansan Uutisten Viikkolehdessä (10/15) ilmestyi juttuni Riiko Sakkisen (s. 1976) näyttelystä Turbo Realism Galerie Forsblomissa (13.2.–18.3.):

Kapitalismi ja prostituutio

Kun suomalaissyntyinen kuvataiteilija, Espanjan kommunistisen puolueen jäsen, lyö hynttyyt yhteen Suomen kiistatta ökyrikkaimman ja umpikapitalistisen taidegallerian kanssa, jokin mättää. 

Kuvataiteilija Riiko Sakkinen (s. 1976) on perustanut uuden turborealismiksi nimeämänsä taidesuuntauksen, jonka tehtävä on tehdä globaalia kapitalismia näkyväksi. Voisi tietenkin ajatella, että hänen liittymisensä Galerie Forsblomin talliin on juuri tätä kapitalismin näkyväksi tekemistä. Voi se myös olla tahaton, performanssin kaltainen vahvistus maksiimille, jonka mukaan ”vallankumous syö aina lapsensa”.

Bipolar Foreign Policy Disorder, 2015.

Vai olisiko kyse toisesta maksiimista? ”Tunne vihollisesi”, totesi kenraali ja strategi Sunzi jo yli 2000 vuotta sitten. Sakkinen itse totesi tammikuussa blogissaan, että ”kapitalismia tulee kohdella vihollisena kaikissa muodoissaan takfiri-islamismista sosiaalidemokratiaan”. Tämän purkauksen hänessä sai aikaan pettymys Kreikan vaalitulokseen, ja hän myös esitti pelkonsa, että Espanjassa saattaa käydä samoin ”pseudovasemmistolaisen populistibrändi Podemoksen” kanssa. Sakkinen haluaisi oikeiden kommunistien voittavan. Hän nimittää itseään ammatillisesti ”taiteilijaksi ja vallankumoukselliseksi” – toisaalla myös ”dissidentiksi”, toisinajattelijaksi. 

Kapitalismi osoitti joka tapauksessa taas toimivuutensa: Sakkinen itse kirjoitti blogissaan, että tämä taiteilijan ja galleristin kohtaaminen oli ”puuttuva rengas” hänen nousujohteisella urallaan – se oli kuin ”match made in heaven”. Syy oli tietenkin raha: kerrankin Sakkinen sai kunnolla myytyä, missä hänen aiemmat, ”älykkäät ja intohimoiset galleristinsa” eivät olleet onnistuneet. Niinpä minunkin piti näyttelyssä käydessäni laskea myynneistä kertovien punaisten täppien yhteissumma: 88 000 euroa toistaiseksi. No, eihän tällä pelihousuja kannata vielä repiä: galleria vie puolet, verottaja osansa ja kulujakin on. Yhdellä tällaisella vuotuisella menestyksellä yltää osapuilleen suomalaisen palkansaajan mediaaniansioihin. 

Kirjoittaessani tätä teen juuri sitä, mitä Sakkinen on aina toivonut. Hän haluaa julkisuutta. Hän on eri yhteyksissä todennut haluavansa kuuluisaksi ja rikkaaksi – mutta myös vihatuksi. Minä en Sakkista vihaa. Olen itse asiassa aina pitänyt hänestä, ja olen seurannut hänen uraansa Kuvataideakatemiasta lähtien. Olen jopa miettinyt hänen provokatiivisia ja ristiriitaisia tekojaan ja sanojaan – tämä lienee yksi taiteen tehtävistä – aika paljon, ja niin tapahtui jälleen. 

Ajauduin miettimään myös omaa uraani. Miten vasemmistolaisen kulttuurityöläisen tulisi suhtautua elantonsa hankkimiseen kapitalismin rautaisten lakien alaisuudessa? Olen kirjoittanut rahasta koko elämäni, ja aika usein sellaisiin lehtiin, joihin minulla ei ole mitään ideologista sidettä – usein jopa päinvastoin. Ei se koskaan varsinainen ongelma ole ollut, koska tämä on maan tapa. Muistan vielä hyvin ne vuodet, jolloin esimerkiksi Uusi Suomi – ensin Kokoomuksen äänenkannattaja ja sittemmin vuosina 1976–91 ”riippumaton porvarillinen lehti” – oli kulttuurisivujen osalta paljon vasemmistolaisempi kuin Helsingin Sanomat. Moni vasemmistoradikaali on rakentanut uraansa Uuden Suomen kirjoitusten avulla. He tuskin häpeävät menneisyyttään. 

Jossain kuitenkin kulkee aina raja, joka panee miettimään kulttuurityöläisyyden ja huoraamisen eroja. Muistan, kun minulle soitettiin vuonna 2006 Kauppalehdestä ja tarjottiin taidekriitikon pestiä. Pyysin miettimisaikaa, ja syy oli selvä: aloin heti soitella alalla toimiville luottoystävilleni ja kysellä heidän suhtautumistaan. Meneekö minulta maine? Säilyykö uskottavuuteni? Kaikkien kommentit olivat samansuuntaisia: totta kai otat homman vastaan. Itselleni sain asian perusteltua lopulta jopa kahdella argumentilla. Kirjoittamalla liike-elämästä kiinnostuneille ihmisille voisin toimi ikään kuin taiteen puolesta, hankkia ymmärrystä taiteen yhteiskunnalliselle merkitykselle ja uusia yleisöjä tärkeänä pitämilleni asioille. Ja toisaalta, miten minä kulttuurityöläisenä poikkeaisin kantabaarin duunariystävistäni? Tekeväthän hekin työtä kapitalistille – kuka telakalla, kuka raksalla. 

Kim Top Ten, 2014.

Tekeekö Riiko Sakkinen siis vain kulttuurityöläisenä työtä kapitalistille? Onko hänen kapinallisuutensa sitä, että hän pääsee nakertamaan porvariston hillittyä charmia myymällä galleristinsa kautta heidän sohviensa yläpuolelle kuvan Nalle Puhista varustettuna ajatuksella, jonka mukaan ”kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta jotkut ovat rikkaampia” (21 000 €)? Tai Roope Ankan ajatuksella, jonka mukaan ”kapitalismin sankarit luovat työpaikkoja” (12 000 €)? Molemmat muuten menivät kaupaksi. 

Sakkinen käsittelee teoksissaan kriittisesti ja useimmiten ironisesti sekä populaarikuvastoa muunnellen kulutuskapitalismia, pikaruokaa, prostituutiota, kansainvälistä politiikkaakin. Hän tekee täsmälleen sitä samaa, mitä tuhannet muutkin taiteilijat maailmalla tekevät, sitä mitä nykytaiteessa on tapana tehdä, jotta se näyttäisi nykytaiteelta. Toisinajattelijaksi hänestä ei siis ole. 

Entä sitten vallankumouksellisuus? Onko hän osoittanut häkellyttävää strategista kykyään päästyään uskottavasti soluttautumaan suoraan vihollisen päämajaan? Vai onko hän sittenkin kaksoisagentti? 

ISIS jatkaa tuhoamista

Keskiviikkoinen, alla oleva Kultakuumeen kolumnini, jossa kommentoin ISIS:in tuhotöitä Mosulissa, oli näköjään vasta esimakua ISIS:in raunioittavasta ristiretkestä. Nyt järjestö on tehnyt tuhoaan assyrialaisessa Nimrudin muinaisessa, yli 3000 vanhassa rauniokaupungissa. Eilen puskutrakrorit aloittivat työnsä. Tämänpäiväisessä The Guardianissa kerrotaan kaupungin joutuneen ilmeisesti totaalisen tuhon kohteeksi, tässä linkki. Tarkkoja tietoja ei vielä ole eikä kuvamateriaalia. 
Usko ihmiskunnan kehitykseen on aika kovilla.

Ja lisättäköön vielä, että ISIS:in rahat eivät noin vain lopu. Forbes, joka listaa miljardörejä, on listannut myös terroristijärjestötkin varakkuuden mukaan. Ykkösenä on ISIS, jonka nettoarvo on noin kaksi miljardia dollaria. ISIS tekee myymällään raakaöljyllä eri arvioiden mukaan 1–3 miljoonaa dollaria päivässä. Tästä linkistä lisätietoja.

Julkaistua 616: Epäjumalankuvien poliittinen voima

Näitähän piisaa. Eilen minulta ilmestyi neljä juttua. Melkein samastuin Algot Untolaan/Irmari Rantamalaan, josta luin eilen ennen nukahtamista kolumnistikollegani Juha Hurmeen tuoreesta romaanista Nyljetyt ajatukset (Teos 2014): "Hän myös asui toimituksessa. Hän ei ollut enää kokonainen ihminen, hänestä oli tullut kirjoituskone, kävelevä tajunta, kirjailija. Käsialantutkija Kämäräinen näkikin aikoinaan Untolan suttuisesta käsialasta, että kirjoittaja sairasti impulsiivista ilmaisutulvaa!"

Tässä jutuista neljäs, Yle Radio1:n Kultakuumeen kolumni – se onkin sitten viimeinen kahteen kuukauteen, koska olen, hitto soikoon, vaalikarenssissa vähän aikaa.

Epäjumalankuvien poliittinen voima

Maailman lehdistössä ja myös YouTubessa voi juuri nyt seurata sitä, miten islamilainen jihadistijärjestö ISIS eli ”Islamilainen valtio” tuhoaa korvaamattomia taideaarteita Irakin Mosulissa. Edellinen vastaavaa huomiota osakseen saanut tapaus tapahtui Afganistanin Bamiyanissa, missä taliban-taisteilijat tuhosivat kaksi jättimäistä 500-luvun buddha-patsasta dynamiitilla vuonna 2001.

ISIS barbaarisissa töissään. Tästä linkistä yksi video.

Emme tarkkaan ottaen tiedä vielä, mitä Mosulissa on tapahtunut. Näyttää siltä, että ainakin osittain ISIS on tuhonnut vain kipsijäljennöksiä teoksista, jotka ovat turvassa Baghdadissa. Järjestö on kuitenkin tuhonnut myös kirjastoja ja polttanut muun muassa vanhoja, uniikkeja käsikirjoituksia. On myös selvää, että vasta aika tulee näyttämään, kuinka moni antiikkiesine on kulkeutunut sodan myötä mustille markkinoille ja länsimaisten ökyrikkaiden sivistyskotien takanreunuksille.

ISIS itse perustelee toimiaan islamilla: lähinnä epäjumalien palvonnan vastaisina toimina. Syyrialainen arkeologi Amr al-Azm arvioi New York Timesille viime viikolla, että kyse on todellisuudessa strategisesta provokaatiosta. Hänen mukaansa ISIS haluaisi Irakin ja Yhdysvaltojen hyökkäävän Mosuliin, jotta ISIS saisi lisää kansainvälistä huomiota ja lisää värväytyjiä joukkoihinsa.

Tällainen toiminta on tuttua vähän lännemmässäkin. Moni muistaa riemulla esimerkiksi sitä, miten Kiovan kaadettua Leninin monumenttia moukaroitiin joulukuussa 2013. Ympäri Ukrainaa tuhottiin sen jälkeen toistasataa Leniniä kolmessa kuukaudessa. 

Kiovan Lenin saa sivistyksen ja demokratian nimissä kyytiä.

Ero on tietenkin siinä, että EU-myönteiset ukrainalaiset ovat sivistyneitä ja taistelevat länsimaisen demokratian ja vapauden puolesta ja että ISIS:in taistelijat ovat pelkästään eläimellisen pahoja barbaareja. Ja onhan ero tietenkin siinäkin, että supervalta ja sotilasmahti Neuvostoliitosta on aikaa melko vähän, kun taas vanhempien tuhojen kohde, maailman ensimmäinen supervalta ja sotilasmahti Assyria, oli voimissaan kolmisentuhatta vuotta sitten. Kumpaakin yhdistää kuitenkin identtinen politiikka: vahva armeija, terrorismi ja ihmisten pakkosiirrot. Sotiakin perusteltiin jo aikoja sitten taiteen voimalla: muun muassa Babylonian pääjumalan Mardukin kulttipatsaan anastamisella.

Marduk asuu Louvressa...

 ...mutta kuvat kulkevat omia reittejään. Tässä ruotsalainen heavybändi Marduk. Satanismia, kuolemaa ja sotaa...

Ja onhan sitten vielä yksi tärkeä ero: muinaisen Assyrian muistomerkit ovat yhteistä ja korvaamattoman arvokasta maailmanperintöä, mutta Neuvostoliiton vastaavat monumentit on mielletty vain tragikoomisena kitschinä, jolla ei ole mitään tekemistä taiteen kanssa. Näin on ajateltu ja näin on tapana ajatella, jos omaa vähänkin taidehistoriallista sivistystä ja hyvää makua. Näin minäkin olen aina ajatellut, mutta aina silloin tällöin herää epäilys. Voisiko sittenkin olla, että esimerkiksi Vera Muhinan (1889–1953) Pariisin maailmannäyttelyyn tekemä, jo ikoninen 59-metrinen teräsveistos Työläinen ja kolhoosinainen (1937) olisi sittenkin omassa lajissaan huikeaa taidetta? Ehkä kahden tuhannen vuoden kuluttua, jolloin muisto kolhooseista ei tuota kenellekään enää traumoja? Kahden tuhannen vuoden kuluttua, jolloin ihmiskunta on vihdoinkin kehittynyt ja historiastaan jotain oppinutkin ja jolloin ei enää ole supervaltoja, sotilasmahteja ja hirmuhallitsijoita. 

Vera Muhinan (1889–1953) Työläinen ja kolhoosinainen, 1937.

Epäjumalien kuvilla on pitkä historia, ja tuskin Raamatun maailmakaan erilaisine sotineen ja valtataisteluineen oli vailla taiteeseen verhottua geopolitiikkaa ja strategisia tavoitteita. Kirjojen kirjassa asiaa kommentoidaan muun muassa näin: ”Sano: Näin sanoo Herra Jumala: Voi sinua, kaupunki! Sinä vuodatat verta kaduillasi, mutta siten vain joudutat tuomiotasi, sinä pystytät epäjumalien kuvia, mutta siten vain saastutat itsesi.” (Hes. 22:3) Ja sanotaan siellä näinkin: ”Väkijoukko poisti Jerusalemista epäjumalien alttarit ja kaikki suitsutusalttarit, ja ne heitettiin Kidroninlaaksoon.” (2 Aik. 30:14) Mitenkähän näitä lauseita pitäisi nykyteologiassa tulkita?

Sivistynyt länsi on ollut järkyttynyt ISIS:in teoista ja tuominnut ne yksimielisesti. Näin minäkin ajattelen. Ainoa ilonaihe on se, että sivistynyt länsi on sentään jostain muustakin kuin materiaalisista arvoista huolissaan ja että taiteella tuntuu todellakin olevan arvoa ja voimaa. Surullista on tietenkin se, että jälleen kerran taiteen arvo on vain välineellistä, sillä eihän tässä todellisuudessa taiteesta ole kyse. Ei edes uskonnosta. Tässä on kyse kulttuurimme perustasta, jota on aina leimannut taistelu vallasta. Kun ISIS:in taistelijat tuhoavat kulttuuriperintöä, he tuhoavat muistomerkkejä sellaisista hallitsijoista, jotka kasvattivat kyltymättömästi valtaansa, olivat terrorin voimin toimivia, kammottavia hirmuhallitsijoita. Itsevaltaisten kuninkaiden säätämien lakien tuottamat rangaistukset olivat epäinhimillisiä ja ankaria: Assyriassa ihmisten silpominen ja seivästäminen oli silkkaa arkea. Ja sitähän se näyttää olevan nykyäänkin. ISIS tuhoaa omaa kuvaansa.

ISIS:in lippu.

Julkaistua 615 & Näyttelykuvia 956: Irti säännöistä ja muodoista

Eilisessä Kirkko ja kaupungissa (9/15) ilmestyi juttuni Designmuseon varsin kiinnostavasta näyttelystä Postmodernismi 1980–1995 (30.1.–17.5.)

 

Irti säännöistä ja muodoista

Postmodernismi on ollut vaikea pala suomalaisessa taidekeskustelussa – jopa poliittisessa keskustelussa. Totesihan Perussuomalaisetkin edellisessä vaaliohjelmassaan kohauttavasti: ”Tekotaiteelliset postmodernit kokeilut sen sijaan olisi syytä jättää taloudellisesti yksittäisten henkilöiden ja markkinoiden vastuulle.” Puolue halusi julkista tukea vain puhtaudelle, ja nimenomaan puhtaalle suomalaisuudelle. 

Postmodernismi ei ollut puhdasta, se sotki säännöistä piittaamatta vaikutteita, se oli leikkisää, joskus ironista – ja aina itsestään tietoista. 

Postmodernismi totesi, että kaikki oli jo tehty kieltäen uskon lineaariseen kehitykseen, valistukseen ja ”suuriin tarinoihin”. Taiteiden väliset rajat rikkoutuivat lopullisesti, ja ennen kaikkea vaarassa oli populaarin ja korkeakulttuurin välinen häilyvä raja. 

Designmuseon näyttely luotaa postmodernismin saapumista Suomeen 1980-luvun alusta. Mukana on muotoilua, arkkitehtuuria, kuvataidetta ja populaarikulttuuria, sekä kansainvälisiltä tekijöiltä että suomalaisilta pioneereilta. 

Leena Luostarinen (1949–2013), Sfax, 1984. Helsingin taidemuseo.

Näyttely on levoton, mutta mitä muuta se voisikaan olla. On todella kiinnostavaa nähdä, miten samanlainen henkinen viitekehys voi tuottaa niin erilaisia lopputuloksia. Muotoilussa postmodernia henkivä leikkisyys suosii lapsenomaista villiä yhdistelyä, joka saattaa edelleenkin ärsyttää. Esineet eivät vaikuta funktionaalisilta, vaikka sitä vähän ivaillen olisivatkin. Säännöistä piittaamattomuus saattaa tuntua oudolta ihmisestä, joka on lapsuudessaan tottunut aterioimaan modernistisesti vaikkapa Kaj Franckin (1911–1989) Kilta-astiastosta, vailla tarpeetonta ja ylimääräistä. Silti sama ihminen saattaa rakastaa Leena Luostarisen (1949–2013) maalauksia, joissa on vallalla postmodernistinen eklektisyys, eri puolilta tulleita vaikutteita ja lainoja yhdistelevä tapa työskennellä. Luostarisen itämainen romantiikka yhdisti kitschiä ja antiikkia, kulttuurihistoriaa ja populaarikulttuuria mistään piittaamatta – tai piitaten vain omasta tinkimättömästä kauneudentavoittelustaan.
 

Stefan Lindfors (s. 1962), Scaragoo, 1988. Designmuseo.

Designmuseo onkin tehnyt hienon ratkaisun yhdistelemällä epookkia luotaavassa näyttelyssään Alessin kahvikannuja, Inka Kivalon tekstiilejä, Stefan Lindforsin hirviömäisiä veistoksen ja muotoilun sekasikiöitä, Luostarisen ja monen muun kuvataiteilijan – muun muassa Raili Tang, Jarmo Mäkilä, Kuutti Lavonen ja Vertti Teräsvuori – teoksia ja jopa vanhoja Image-lehtiä.
On varmaankin totta, kuten eräässä saliteksteistä todetaan: ”Henkisessä ja aatteellisessa mielessä postmodernismista ei ole paluuta. Identiteetti- ja arvokeskustelu on pysyvästi monipuolistunut.” Juuri siksi on jälleen motkotettava nykyään huolestuttavasta seikasta: museot on ajettu niin ahtaalle, että ne eivät kykene enää vastaamaan tehtäviinsä muistiorganisaatioina. Tämä on selvästikin kulttuurihistoriamme kannalta tärkeä näyttely, ja juuri tällaisista näyttelyistä tulisi aina julkaista kattava ja monipuolinen julkaisu. Kohta näyttely on vain häilyvä muisto ilman kunnon dokumentaatiota.

Julkaistua 613 & 614: 2000-vuotinen tarina soi puisena & Seitsemän ahmaisevaa sohvaa

Tuli viime kuussa taas seikkailtua Lahdessa. Kävin helmikuun 2. päivä tutustumassa Sibeliustaloon ja Salpausselän urheilumaisemiin sekä kiertelin talvista Lahtea. Tuloksena kaksi tällä viikolla julkaistua juttua, tilaajana Lahden kaupunki.
Sibeliustalosta kirjoitin Fanfaariin (kevät 2015):

2000-vuotinen tarina soi puisena

Teollisten tilojen uusiokäyttö saa harvoin arkkitehtonisia muotoja, joiden symbolisena perustana on tyylillisten seikkojen sijaan itse sisältö. Vesijärven rantaan vuonna 2000 valmistunut Sibeliustalo on tästä poikkeus.

Sibeliustalon sali ja ranskalais-romanttiset urut.

Vesijärvi oli aikoinaan tukkilauttojen täyttämä, kun Lahden Höyrysaha jalosti metsiämme. Metsien käyttö kansallisessa symboliikassa mielletään toisinaan kliseeksi, mutta Hannu Tikka ja Kimmo Lintula eivät pelänneet tätä suunnitellessaan Suomen suurinta puurakennusta sataan vuoteen. Juuri tässä paikassa kaikki natsasi täydellisesti. Vanhaa saha-arkkitehtuuria ja innovatiivista puurakentamista yhdistävä kokonaisuus muuttui usein luonnosta voimaa hakevan kulttuurin kautta moniaistiseksi kokemukseksi, mitä arkkitehtuurin pelkkien fasadien sijaan onkin oltava. Arkkitehtuuri on seinien lisäksi tilaa ja käyttäjän sekä fyysisiä että emotionaalisia tuntemuksia. 

Kantavat rakenteet ovat myös puuta.

Jos noudatamme 1900-luvun arkkitehtonista maksiimia ”muoto seuraa funktiota”, on musiikkitalossa akustiikka se funktionaalinen asia, jonka ympärille muoto rakentuu. Näin on Sibeliustalossa toimittu, mikä on huomattu maailmallakin: Gramophone valitsi Sibeliustalon maailman viiden parhaan musiikkitalon joukkoon vuonna 2006, ja The Sidney Morning Herald listasi sen kymmenen joukkoon vuonna 2009. 

Tuohista baarin seinää.

Maallikko voisi ajatella, että salin akustiikka ja rakennuksen muoto eivät välttämättä kytkeydy toisiinsa, mutta tällaista ajatusta on syytä epäillä. Palautetaan mieliin toinen maksiimi: ”Terve sielu terveessä ruumissa.” On selvää, että Sibeliustalon akustiikasta on kiittäminen Artec Consultantsia, mutta luulen, että salia ympäröivällä laajemmalla puurakenteella ja sen tuomalla luonnollisella lämmöllä on tähän oma osuutensa. Emme todellisuudessa tiedä tätä tarkkaan, koska edelliset julkiset puurakennuksemme, joissa musiikki soi ja laulu raikasi, ovat sadan vuoden takaisia nuoriseura- ja työväentaloja hieman erilaisine akustisine vaatimuksineen. Kokemuspohjaista perinteen ketjua ei siis ole. Keskustelin tästä asiasta erään arkkitehtiystäväni kanssa, ja hän totesi, että olen todennäköisesti oikeassa. Tämä ei ole kuitenkaan helposti mitattava asia: ”Arkkitehtuurissa ja äänessä on mukana paljon mystiikkaa”, hän totesi. 

Mutta miksi puhun 2000 vuodesta? Muodon ja funktion yhteydestä alettiin puhua jo antiikin Roomassa. Vitruviuksen kuuluisassa kirjassa De architectura libri decem (n. 25 eaa) esiintyy kolmiyhteys: kestävyys (lat. firmitas), käytännöllisyys (utilitas) ja kauneus (venustas). Sibeliustalo ja siinä käytetty puu toteuttavat hienosti tätä ideaalia – toivottavasti esikuvallisesti.

***

Toisen jutun kirjoitin Kaupunkilaiseen (1/15):

Seitsemän ahmaisevaa sohvaa

Olin nelikymppisenä ensimmäistä kertaa Kolilla, mutta tunnistin maiseman ja osasin hakeutua ”oikeisiin” näköalapaikkoihin. Olihan se kansallismaisema, jota lukuisat taiteilijat ja valokuvaajat ovat rajanneet ja tallentaneet. 

57-vuotiaana kävin ensimmäistä kertaa Salpausselän urheilukeskuksessa ja näin kolme hyppyrimäkeä, jotka laukaisivat muistojen vuon. Tämän paikan minä tunnen. 
 

Tv:stä tuttu.

En tule paikalle hiihtäen vaan autolla. Ensimmäisenä näen Viktor Janssonin Hiihtäjäpatsaan (1938), jonka mallina on ollut 1920-luvun hiihtäjäkuningas Tapani Niku. Pysäköidessäni autoni vieressä on Toivo Pelkosen vuonna 1998 muovaama Siiri Rantanen, 1950-luvun hiihtokuningattaremme.

Viktor Janssonin (1886–1958) tulkinta Tapani Nikusta.

  

Olen kuvanveistäjän poika ja taidekriitikko. On luonnollista pysähtyä julkisen taiteen ääreen. Objektiivisen arvioinnin halu häviää nopeasti, kun muistan ympäristöesteetikko Allen Carlsonin ajatukset subjektin asemasta, siitä miten sulaudumme kohteeseen: ”Ympäristöt ovat lakkaamatta liikkeessä niin lyhyellä kuin pitkällä aikavälillä. Vaikka itse pysyisimme aloillamme, tuuli pyyhkäisee kasvojamme ja pilvet kulkevat silmiemme edessä; ajan myötä muutokset jatkuvat näköjään loputtomiin; tulee yö, päivät kuluvat, vuodenajat tulevat ja menevät. Ympäristöt eivät myöskään liiku vain ajassa, vaan myös laajenevat tilassa, ja tätäkin näköjään loputtomasti. Ympäristöllämme ei ole ennalta määrättyjä rajoja; kun me liikumme, se liikkuu mukanamme ja näin muuttuu, kuitenkaan koskaan päättymättä: itse asiassa se jatkuu lakkaamatta jokaiseen suuntaan.” 

Toivo Pelkosen (1933–2006) tulkinta Siiri Rantasesta. 

Kun katson veistoksia nyt, en katso kuin kriitikko yksittäistä taideteosta. En voisikaan, koska ne näyttävät hassuilta ollessaan lumipaakkujen peittämiä. Näin ei veistoksia kuvata, ja siksi ryntäänkin heti kuvaamaan molempia. Tämä on realismia: veistokset ovat olemassa vuoden jokaisena hetkenä: yön pimennossa silhuetteina, auringonvalossa materiaalinsa paljastavina, sateessa kiiltävinä ja talvella valkoisen lisävärin saaneena. 

Carlsonin mukaan ”kokemus ympäristöobjektista, josta käsin meidän on muodostettava esteettinen arvostelmamme, on alusta lähtien hyvin tiivis, kokonaisvaltainen ja tietyllä tavalla ’ahmaiseva’.” Juuri näin minulle käy, kun pääsen montun reunalle ja näen hyppyrit. Koen esteettisen elämyksen, joka liittyy kauneuden sijaan toiseen esteettiseen kategoriaan: ylevään. Sumuun sulautuvat hyppytornit ovat jo sellaisenaan vaikuttavia, mutta ne sulautuvat samalla muihinkin ulottuvuuksiin: 1960-luvun mustavalkoiseen televisiokuvaan, joka joskus suurmäen rakentamisen myötä muuttui värilliseksi – ihme sekin.
Urheilun maailma ei ole kovin meditatiivinen, mutta tyhjän suorituspaikan talvinen henki tuottaa hartaan hetken. Voisin katsella vaikka kuinka pitkään.

Palaan kuitenkin kaupungille, jossa katseeni on urheilukeskuksen myötä terävöitynyt: katson lunta puiden oksilla, niiden graafista ilmettä. Viimeksi, kun kävin Lahdessa, satoi räntää, nyt  voisin muunnella Pauli Hanhiniemen sanoja: ”Tänään Lahti olet silmissäni kaunis kaupunki.” 

En ole urheiluihminen, enkä muista yhtäkään Salpausselän tarkkaa mäkitulosta. Yritin, mutta voimakkain muisto oli lapsuuteni vihreällä vakosametilla päällystetty sohva ja isä siinä vieressä. 

Salpausselkä on omalla tavallaan osa mielenmaisemaani ja sellaisena elävä muistutus siitä, miten moniulotteinen ympäristöesteettinen elämys voi tunnistamisen hetkellä olla. Kokijan liikkeen lisäksi sitä muokkaa muistijälkien joukko, joka voi yltää yli 50 vuoden taakse. 

Laskin sohvat, joista olen kisoja seurannut. Pääsin seitsemään.

Jossain kaupungilla, talvi on kaunis.

Julkaistua 611 & 612: Vertaus, liha ja mieli & Polemiikkia

Oonpas ollut taas ahkera. Tänään tuli postista Taideyliopiston lehden IssueX:n tämän vuoden ensimmäinen (helmikuu 2015) numero, teemana eläin. Minulta oli tilattu siihen kaksi juttua:

Vertaus, liha ja mieli

2000-luvulla on alettu puhua eläinkäänteestä (animal turn). Taiteessamme tämä käänne on orastanut jo ainakin 1990-luvulta.

 

Suhde on radikaalisti muuttunut, mitä kuvaa osuvasti Taiteen (3/13) päätoimittaja Pessi Raution artikkelin Eläin on vertaus ja lihaa -otsikko. Kun nauta oli aikoinaan vain talouden vertauskuva, on nykytaiteilija kiinnostunut siitä, ”mitä tapahtuu eläimen ja ihmisen katseiden kohdatessa”, kuten Rautio toteaa. Taiteilijoita on alkanut kiinnostaa toislajisuus ja lajienvälinen kommunikaatio. He saattavat kysyä kuten Seppo Knuuttila Ihmisten eläinkirjassa (Gaudeamus 2009): ’Miltä tuntuu olla joku muu?’ Knuuttila pohtii ikiaikaista ja universaalia halua olla jonkin toisen nahoissa.

Ei-inhimillistä toimijuutta

Ohjaaja, kirjoittaja ja tutkija Tuija Kokkonen valmistelee väitöstutkimusta Teatterikorkeakouluun nimellä Esityksen mahdollinen luonto – suhde ei-inhimilliseen esitystapahtumassa keston ja potentiaalisuuden näkökulmasta. Hän on esityksissään ja tutkimuksessaan kokenut eläin- ja laajemmin posthumanistisen käänteen. ”Tällaiset käänteet ovat elämämme eri alueilla ilmenevistä ekologisista kriiseistämme johtuen väistämättömiä. Kriisit pakottavat meidät arvioimaan uudelleen itseämme ja suhdettamme muihin eläviin olentoihin. Taiteellinen työni näiden kysymysten parissa on poliittista, erottamatonta etiikasta ja estetiikasta. Poliittista on huomion suuntaaminen, toisaalta myös se hidas ruumiin kautta syntyvä vaikutus esityksiin osallistuvissa."

Kuinka kertoa rakkaudesta kaksipäiselle vasikalle? Kuva: Pekka Nieminen/Otavamedia.

Kokkosella tämä prosessi on kestänyt kauan. ”1990-luvulla käsittelin kulttuurin ja luonnon suhdetta, vuosituhannen vaihteessa se muuttui ihmiskeskeisyyden kyseenalaistamiseksi ja 2000-luvun alussa kysymykseksi, millainen suhde meillä on ja voisi olla eläimiin ja ylipäätään ei-inhimilliseen. 

Hän kertoo alkaneensa tutkia tarkemmin väitöstyössään juuri suhdettamme ei-inhimilliseen, etenkin ei-inhimillistä toimijuutta. 

”Tällä tarkoitan suhtautumista (toisiin) eläimiin, kasveihin ja erilaisiin prosesseihin kuten säähän kanssatoimijoinamme.” 

Käänteen vaikutukset tulevat epäilemättä olemaan syviä, aina kieltä myöten.
”Näen luonnon ja kulttuurin tai sosiaalisen meidän aikanamme erottamattomina yhdistelminä. Tietoisuus keinotekoisesta ja tuhoa aiheuttavasta kahtiajaosta ”luontoon” ja ”kulttuuriin” tai ”sosiaaliseen” sekä omat kokemukset työstä ei-ihmisten kanssa ovat tehneet koko luonnon käsitteestä minulle oikeastaan mahdottoman käyttää, ja muukin sanasto on mennyt osin uusiksi.” 

Kokkonen alkoi tehdä esityksiä suhteestamme eläimiin vuonna 2003 havahduttuaan siihen, että sitä mukaa kun tutkimus löytää eläimiltä ominaisuuksia, joita on pidetty vain ihmiselle kuuluvina tai jotka joka tapauksessa osoittavat aiemmat käsityksemme eläimistä liian suppeiksi ja ylimieleisiksi, joudumme määrittelemään myös itseämme uudelleen. 

”Tajusin, että olemme sitoneet ymmärryksen itsestämme ymmärrykseemme (toisista) eläimistä, joiden kanssa itse asiassa olemme ihmisiksi kehittyneet, ja on syytä keskittyä tähän melko lailla huomiotta jääneeseen suhteeseen ja eläimiin niin kauan kuin niitä vielä maapallolla on." 

Kokkonen on vienyt tematiikan varsin kokeelliselle tasolle. ”Erilaisten vaellus- ja paikkakohtaisten esitysten jälkeen olen viime aikoina tehnyt esitystä Chronopolitics with Dogs and Plants in Stanford/Helsinki/Berlin, Hamburg, jossa vierailijat voivat lukea koirille ja kasveille. Mitä ihmislukijalle tapahtuu, kun kuulijalla tai todistajalla on toisenlainen mieli, ruumis tai varsi kuin ihmisillä, ja sen vastaukset muuta kuin ihminen voi antaa? Oman kokemukseni mukaan tulen – ja myös esitys tulee – perustavanlaatuisesti kyseenalaistetuksi tuossa kanssaolemisessa tai -käymisessä, siitä ei selviä kohtaamatta ja kyseenalaistamatta omia asenteitaan sekä ei-inhimilliseen toiseen että itseen. 

”Kun moni ihminen samanaikaisesti keskittyy tähän, on esityksissä syntynyt erityinen ilmapiiri. Ne ovat muuttuneet osin jo joksikin muuksi kuin esitykseksi, joksikin jolle ei nyt vielä ole nimeä.

Ihmisyyden uudelleen kirjoittamisesta

 

Myös kuvataiteilija Tea Mäkipää on tutkinut pitkään eläimen ja ihmisen suhdetta. ”Aihe on minulle elämän suola ja tarkkailen mielelläni ihmisen yhteyttä ja eroja muihin eläimiin ja elolliseen. Luonnonsuojelun oppimisprosessi ja eläinten kohteluun liittyvä moraali ovat minulle tärkeä pohdinnan aihe. Tässä suhteessa koin vuosi sitten käsitysteni vallankumouksen vierailtuani Australiassa tutustumassa kotoperäisiin eläinlajeihin ja niiden elinehtoihin Battle of Australia -teoksen tiimoilta. 

Tea Mäkipää (s. 1973), sarjasta Battle of Australia.

Tajusin että tuhansittain eläinlajeja on kuolemassa välittömästi sukupuuttoon kotikissojen ja -koirien, teollisen maanviljelyn, liikenteen ja saastumisen seurauksena. Joillakin ”onnekkailla” näistä lajeista, saattaa olla parin hehtaarin laajuinen, oikeaoppisella kasvillisuudella varustettu kissa-aidattu häkki, jossa esimerkiksi woylien, bilbien, marojen ja marlojen viimeiset yksilöt saavat elää ja kuolla rauhassa. Ihmettelin suojeluohjelmien biologeille, että miksi jokaista jäljellä olevaa yksilöä ei kannusteta lisääntymään. Suojattejaan silitellen he vastailivat, että oikeaoppisen, luonnonvaraisen ruokinnan häkkejä ei ole kuin yksi, siksi urokset ja naaraat pidetään erillään ja sukupuutto on varma. 

Moraalipöyristyneenä tajusin että nämäkin (täysin kesyyntyvät) lajit ansaitsevat myös elää, vaikkapa sitten yhtä ”väärin” ja urbaanisti kuin vaikkapa kissat ja koirat tai edes yhtä ankeissa oloissa kuin tuotantoeläimet, jos elämä ei ole muuten mahdollista. Hyötyväthän ne lajin näkökulmasta omasta asemastaan ja kukoistavat monilukuisina! Tämä käänsi täysin ajatteluni siitä, miten toivoisin eläimiä kohdeltavan ja mihin pisteeseen luonnon tuhoamisessa on jo ehditty. Eläinsuojelu karahtaa epärealistiseen idealismiin, ja eläimet kuolevat pois, jos jäämme odottelemaan, että ihminen muuttuu ja jostain saataisiin todellisen tendenssin vastaisesti lisää koskematonta luontoa, jossa nuo (pussieläimet, jne.) voisivat sitten biologian oppikirjojen mukaan oikein elää."

Biologian seuraaminen ei ole helppoa, jos ei ole vielä, mitä kunnolla seurata. Mäkipään mukaan ”ihmiskeskeinen maailmankuva on vasta murtumassa”. Hän näkee tieteen ja taiteen olevan uudelleen kirjoittamisen asteella: ”Tässä suhteessa koko käsitys ihmisen paikasta muiden lajien joukossa, yhtenä niistä, on vasta kehittymässä. Geeniteknologian, evoluutio- ja ekologisten prosessien ymmärtäminen, itse asiassa koko biologia tieteenä on uudessa alussa. Tieteen ja taiteen harppaukset ovat osa samaa ihmisyyden uudelleen kirjoittamista, joka on jatkuva sarka." 

Musiikkia delfiineille?

Japanilaissyntyinen säveltäjä Shinji Kanki tunnetaan kokeellisesta musiikista, muun muassa valkoisen kohinan ja teollisuushälyn käytöstä sävellyksissään. Eläimet eivät muodosta keskeistä tematiikkaa hänen tuotannossaan, mutta esimerkiksi Music for Dolphins (2001) on sävelletty esitettäväksi nimenomaan delfiineille. Kankin mukaan delfiinit tunnistavat rytmejä, jotka koostuvat jopa vain millisekuntien mittaisista äänistä. Siksi esimerkiksi reggaen tai valssin rytmi tuntunee niistä naurettavan yksinkertaiselta. 

Ja koska ”delfiinit kuulevat eri taajuuksia niin laajasti, ne eivät välttämättä hahmota ihmisten musiikin melodioita.” Näin Kanki on sävellyksessään  joutunut monipuolistamaan joitakin ihmisen musiikin ominaisuuksia ja jättämään toisia pois. 

Kankin kokeilut ovat kuitenkin jääneet teoriaan, sillä Särkännniemen delfinaario ei uskaltanut antaa kokeiluille lupaa. Oikea paikka Kankin mukaan olisi meri, mutta ”kukaan ei ole kiinnostunut tällaisesta, kun olen yrittänyt hankkia rahoitusta”. 

Kanki lähestyy asiaa humoristisesti. Delfiinien ensireaktio voisi olla: ”Tällaista ihmisiltä ei ole aiemmin kuultukaan”. On muistettava, että delfiinit kuulevat ihmisiltä aika paljon. Kankin projekti olisi ainakin toisenlainen kommunikaatioyritys toislajisten kanssa. 

Kanki on kiinnostunut tieteen ja teknisten sovellusten maailmasta. ”Rakastan robotteja, merta, aurinkoa ja kaikkea luontoa, joka on tieteen ja ajattelumme lähtökohta.” 

Suoremmin poliittinen projekti oli Fish-Go-Round! (2014), joka esitettiin viime vuonna Taiteiden yössä. Valkoisen kohinan aalloista nousi 40 eri kalalajin ääni, joita Kanki oli koonnut lähinnä meribiologian instituuteista ympäri maailmaa. Hän ”puhdisti” ja ”väritti” hieman kalojen ääniä. Mukana oli myös Radio Helsingin ääniaaltoja, valoja ja tanssia. Esitys oli osa Suomen ympäristökeskuksen Suomenlahti-vuotta 2014. Kanki halusi muotoilla oman viestinsä Suomenlahden puhdistamisen ja kalakantojen puolesta.
”Harvoin ihminen kaloja kuuntelee”, totesi Kanki.
 

***

Polemiikkia

Kuvanveistäjä Pekka Jylhä, kuvataiteilija Kaisu Koivisto

Kaisu Koivisto: Olen 1980–90-lukujen vaihteesta työskennellyt eläinmateriaalin kanssa. Aloitin varhain kierrätysmateriaalilla. Uudemmat teokset ovat enemmän jopa eläimen muotoisia, ja ne viittaavatkin eri asioihin kuin alkuaikojeni teokset. Olen toki seurannut sitä, miten eläintä käsitellään nykytaiteessa, ja mukaan on tullut muu yhteiskunnallinen asia, kaikki se mikä näkyy jo katukuvassa: eläinten oikeudet, kettutytöt, vegaanit, Animalian kampanjat…

Kaisu Koivisto (s. 1962), Toisessa valossa, Forum Box, 2011.

 

Pekka Jylhä: Minun filosofiani on kotikutoista. Ei ole mitään systeemiä, vaan jokaisella työllä on oma tarinansa. Ensimmäinen eläinteokseni taisin tehdä silloin kun Neuvostoliitto hajosi. Alettiin pelätä sitä, että ryntäävätkö kaikki venäläiset tänne. Tein silloin Eetu Iston Hyökkäyksestä (1899) oman version. Siinähän oli se kaksipäinen kotka. Halusin vaihtaa sen korppiin, mutta ensimmäinen täyttäjäni oli uskovainen ja kieltäytyi työstä sanoen: ”Jumala on luonut korpille yhden pään.”
KK: Taiteilijathan eivät välttämättä tee suoraa yhteiskunnallista viestiä. Kuvataide on luonteeltaan hitaampaa kuin aktivismi ja ui ehkä vähän syvemmällä. Aiheet ja ilmenemistavat ovat erilaiset.

PJ: Eläimet sellaisenaankin ovat vaikuttavia. Esimerkiksi korppi on mielettömän hieno. Korppiteokseni oli hyvin abstrahoitu versio, ja itsekin oikein säikähdin sitä, miten vahva luontokappale voi olla. Ne kokemukset ja saamani palaute innostivat. Sitten tuli jänikset. Moottoroitu maitokulhoa pitävä jänis, Vavisten ja kunnioitten (2005) taisi olla ensimmäinen.
 

Pekka Jylhä (s. 1955), Vavisten ja kunnioittaen (2005).

KK: Minä aloitin piirtämällä eläimiä, mutta ei se tarjonnut tarpeeksi mahdollisuuksia. Aloin tehdä installaatioita. Mikä tahansa materia on aina kertovaa, ei ole olemassa neutraalia materiaalia tai esinettä. Kierrätetty eläinmateriaali oikaisee mutkat, menee suoraan asiaan toisin kuin representaatio.

PJ: Luontokappaleiden herkkyyttä ei voi saavuttaa tekemällä. Aidossa on se mieletön katse ja kohtaaminen. Normaalistihan sitä näkee eläimen useimmiten nopeasti, lähinnä menossa karkuun. Se herättää, kun sen joutuu kohtaamaan. Mehän ollaan vieraantuneita luonnosta. Eläin tuo oudon ja selittämättömän ulottuvuuden…  siis silloin kun se ei ole mukana vain pelkkänä koristeena.

KK: Eläinmateriaalissa on voimaa, joka tulee suoraan. Sitten täytyy muistaa se, että niissä on myös ominaistuoksu. ”Hyi, nämähän haisee”, on joku katsoja joskus todennut. Hajut ja tuoksuthan kammottavat ihmisiä. Me olemme kuitenkin hajujen ympäröimiä, vaikka sitä yritetäänkin siisteydellä peitellä. Haju on osa eläinmateriaalista tehdyn teoksen voimaa.

PJ: Joissain teoksissani haluan vähän rouhaista, ja saattaa niissä olla jotain shokeraavaakin. Mutta yleensä teen positiivisuuden kautta. Maailma on ihme ja uskomaton. Haluan tuoda esille kokonaisuuden ääretöntä hienoutta.

KK: Ihmisen ja eläimen välillä ei oikeastaan ole rajaa. Paitsi että ihminen tuhoaa itseään. Eläin on sopusoinnussa ympäristönsä kanssa. Ihminenhän häipyy kuvioista ja muu jatkuu.

PJ: Ei luonto tarvitse ihmistä. Se jatkaa kulkuaan. Luonnonkatastrofitkin ovat osa kiertokulkua. Se mikä meidän mielestä on katastrofi, on luonnossa normaalia.

Julkaistua 609 & 610: Taiteen ja lääketieteen yhdistämät & Kun kompositio on psykologiaa

Eilen oli hauska julkistamistilaisuus. Ortonin eläkkeellä jo pitkään ollut johtava ylilääkäri Pär Slätis (s. 1932) aloitti eläkepäiviensä kunniaksi vakavan taidemaalauksen harrastuksen, ja nyt laitoimme 20 vuoden uran tulokset yksiin kansiin.

Tässä hänen seuraajansa Seppo Seitsalon kanssa kirjoittamani esipuhe:

Taiteen ja lääketieteen yhdistämät

Taiteen myönteisestä vaikutuksesta ihmisen hyvinvointiin ei liene enää epäilystäkään – tämän todentamiseksi on jo olemassa paljon eri alojen tutkimustuloksia.

Potilaiden ja asiakkaiden lisäksi myös lääkärit ovat ihmisiä, joille tuolla hyvää tekevällä vaikutuksella voi olla seuraamuksia. Eikä heidän tarvitse pelkästään olla katsovia ja parhaimmillaan kontemploivia vastaanottajia, vaan he voivat toisinaan itsekin tarttua siveltimeen. 

Näin on tehnyt Ortonin eläkkeellä oleva johtava ylilääkäri Pär Slätis. Olikin varsin hienoa kutsua hänet pitämään näyttelyä Galleria Ortonissa vuonna 2009. 

Matka näyttelystä tähän kirjaan oli luonteva ja lopulta kuin välttämätön. Halusimme näyttää sen, miten sekä lääkärin että taiteilijan katse ja käsi ovat pohjimmiltaan saman humanismin työkaluja. Sekä lääkärille että taiteilijalle toinen ihminen on ammattitaidon mittareista tärkein. Kanssaihmisen ymmärtäminen on elämän ja sen jatkuvuuden ydin. Olkoon tämä kirja yksi esimerkki siitä.

Helsingissä 5.11.2014

Seppo Seitsalo 

professori, Galleria Ortonin johtaja

Otso Kantokorpi 

taidekriitikko, Galleria Ortonin kuraattori

***

Ja alla kirjoittamani johdantoessee. Seitsalo ja Kuutti Lavonen (s. 1960), yksi Slätisin opettajista, kirjoittivat omansa.

Kun kompositio on psykologiaa

Pär Slätis kertoo, että hänen suhteensa taiteeseen on ollut positiivinen koko hänen elämänsä ajan: ”Olen ollut suurkuluttaja.” Slätis on maalannut aktiivisesti viimeiset parikymmentä vuotta, mutta ensimmäinen intohimo taiteen alueella oli musiikki. Slätiksen taiteellisista intohimoista ja paneutumisesta kertoo se, että hän soitti jo koulupoikana toista viulua Vaasan kaupunginorkesterissa ja jatkoi soittamista vielä Helsinkiin opiskelemaan tultuaankin Ylioppilaskunnan Soittajissa, mutta joutui lopettamaan tajuttuaan harjoitusten vievän liikaa aikaa vakavilta opinnoilta – tai toisinpäin: myös ”pultissa istuminen” tuo mukanaan oman vastuunsa ja vaatimuksen sitoutumisesta.

Vastuuntunnon vaatima luopuminen aktiivisesta soittamisesta tuotti Slätikselle tietyn tyhjiön, jolle vastauksena mukaan tuli kuvataide. Ammatti vei Slätiksen usein työmatkoille ulkomaille, ja maailman suuret taidelaitokset tulivat tutuiksi – varsinkin Pariisi, Berliini ja Yhdysvaltain suuret taidekaupungit tarjosivat jatkuvasti virikkeitä. Slätis tosin huomautti haastattelussa, että Yhdysvalloissakin kyse oli usein eurooppalaisesta taiteesta. 

Omassa taiteessaan Slätis onkin ankkuroitunut eurooppalaiseen perinteeseen, mutta ei ole hakeutunut kovin pitkälle aikamatkalle taidehistoriaan – tyypillisten renessanssin tai barokin ihailemisen ja niiden tuomien vaikutteiden sijaan hänen puheessaan kuuluu ja töissään näkyy taidehistoriallisesti tuoreempi ilmaisu: postimpressionismi. Slätis on toki ollut kiinnostunut niistäkin taidesuuntauksista, jotka eivät ole olleet ihan hänen ominta aluettaan ja muistelee muun muassa innostuneena kongressimatkalla näkemäänsä, alun perin vuonna 1937 järjestetyn saksalaisen ”rappiotaiteen” näyttelyn (Entartete Kunst) rekonstruktiota Berliinissä vuonna 1991. 

Slätis itse kertoo, että kun eläkkeelle siirtyminen alkoi lähestyä, hän ilmoitti paria vuotta aiemmin Marjatta-vaimolleen, että alkaa maalaamaan. ”Mikäs siinä”, vastasi ”ymmärtäväinen vaimo”, joka on aina jakanut Slätiksen kanssa taideharrastuksen – mikä muuten näkyy myös varsin hienolla ja harmonisella tavalla heidän kotinsa seinillä Nikkilässä. 

Taiteilija ja hänen taittajansa, toinen taiteilija Timo Setälä (1958).

Slätis onkin sitten jo parinkymmenen vuoden ajan maalannut Helsingin Kaapelitehtaalla Helsingin Taiteilijaseuran järjestämillä kursseilla. 

Slätis ei ole ammattitaiteilija, mutta ei häntä aivan tyypillisenä harrastajataiteilijanakaan voi oikein pitää. Hänelle maalaaminen ei selvästikään ole pelkkää itsensä toteuttamista tai identiteetin rakentamista – tutkija Maaria Lingon sanoin (Elämysten jäljillä, SKS 1998): ”Taiteen tekemisen pakkoa on siis mahdollista tulkita modernin yksilöllistymisen näkökulmasta. Taide voidaan nähdä inhimillisen toiminnan muotona, jonka välityksellä on mahdollista etsiä paikkaansa muuttuvassa maailmassa, rakentaa ja ylläpitää oman yksilöllisyyden ainutkertaista kokemista.” 

Slätiksen tapauksessa kyseessä on yleensä toisen yksilöllisyyden ainutkertainen kokeminen. Hänen kohteensa on yleensä aina ihminen. Slätiksen tapauksessa taide voidaan nähdä samanlaisena humanistisen toiminnan muotona kuin lääkärinammatin harjoittaminen. Slätis ei ole mikään vaihtoehtolääkäri, mutta taiteen kautta hän on voinut syventää sitä tiettyä holistista näkemystä kanssaihmisestä, mikä on leimannut hänen humanistista perusajatteluaan.
Ihminen on holistisesti tarkastellen aina enemmän kuin osiensa summa – yhtälailla lääketieteessä kuin kuvataiteissakin – ja sitä kautta syntyy kiinnostava jännite, koska molemmat alueet ovat joissain vaiheissa tavallaan väistämättä myös holismille vastaisia, reduktionistisia: sekä lääkäri että maalari etsivät usein syy- ja seuraussuhteita, oleellista, keskeistä, ilmiökenttien takana olevia selittäviä ilmiökenttiä. 

Tämän jännitteen Slätis tunnistaa molemmilla alueilla: ”Koen jälkikäteen katsottuna, että maalaaminen ja sen tekninen suoritustapa on suora jatke lääkärin työlle. Yritän selvittää itselleni, minkälainen on minua vastapäätä seisova tai istuva ihminen. Yritän myös selvittää sen, minkälainen rooli hänellä on, miten hän on sen sisäistänyt.” 

Slätis on rutinoitunut ja hyvä piirtäjä, ja hän muistelee, että jo lukion kuvaamataidonopettaja kehotti jatkamaan piirtämistä. Piirtämisestä ei kuitenkaan tullut hänelle taiteellista harrastusta. Hän on kokenut piirtämisen aina helpoksi ja luontevaksi, ja se on nimenomaan näkynyt hänen leipätyössään: ”Olen kouluttanut kirurgeja, ja olen usein huomannut, että yksinkertainen selkeä piirustus vaikka mustalle taululle on aivan erinomainen asia. Jos vaikka luennolla on levotonta, vangitset kuulijat täysin kun piirrät, kun ne seuraavat viivaa.” 

Slätis on ammatissaan piirtänyt pakottomasti, eikä hänen ”ole tarvinnut ahdistua siitä, että onko hän hyvä piirtäjä”. Ei sovi kuitenkaan aliarvioida sitä, miten loputtomat, lihasmuistiin iskostuneet toistot ovat tuottaneet myöhemmälle – ja nyt siis toisin piirtäjälle – sen näennäisen helppouden ja kepeyden, joka hyvää piirustusta aina leimaa. 

Slätis ei juurikaan piirrä havainnosta, vaan palaa kohtaamiinsa ihmisiin muistikuvien kautta. Epäilenkin, että Slätiksellä on vahva eideettinen muisti eli kuvamuisti. Kriitikko Hannu Castrén on kirjoittanut (Kuutti Lavonen. Piirretyt vuodet, Jyväskylän taidemuseo 2014) taidegraafikko Kuutti Lavosesta – joka muuten on yksi Slätiksen opettajista: ”Luovan paineen myötä eideettinen muisti saa mahdollisuuden tulla esille ja määritellä teoksen erityispiirteitä kuin muusien pikalähetti. Voisi jopa ymmärtää niin, että eideettinen muisti osallistuu tekemiseen aika lailla samaan tapaan kuin tajunnanvirta.” 

Slätiksen tapauksessa kyse ei kuitenkaan ole varmaankaan tajunnanvirrasta, eikä hän myöskään tavoittele tarkkaa naturalistista näköisyyttä vaan jotain taustalla olevaa syvempää: ”Yritän tavoitella sitä, mikä on kulloisenkin kuvattavan henkilön mielentila.” 

Tämä mielentila vaikuttaa Slätiksen mukaan myös värien valintaan ja kompositioon. ”Koen kuvantamisen psykologisena ratkaisuna”, hän toteaa – ja vastaa myöntävästi, kun kysyn, että onko kompositio siis psykologinen valinta. Slätis ei siis rakenna kuvapintaa taidehistoriasta tutuilla konventionaalisilla sommitteluperiaatteilla eikä mieti kuvaa rakentaessaan esimerkiksi sellaisia asioita kuin kultainen leikkaus. Kuvattavan harmoninen mielentila tuottaa harmoniaa, jännitys jännitteitä, ristiriita ristiriitoja. Slätis ei myöskään kaihda vaikeampiakaan alueita: ”Tosinaan näen ja kuvaan röyhkeyttä, itsevarmuutta, estyneisyyttä.” Tai miten esimerkiksi kuvata vastuullisuutta ja sen tuntemista, kuten maalauksessa Uskonnon johtajat (2013)? 

Samankaltainen välinpitämättömyys taidemaailman sääntöjä kohtaan koskee myös Slätiksen väripalettia, josta hänen kanssamaalarinsa ovatkin joskus todenneet, että ”se ei ole ihan tavanomainen”. Tässäkin saattaa olla kyse siitä, että Slätikselle maalaaminen ei ole pelkkää itseilmaisua, ei pelkästään oman tyylin tai paletin soveltamista eri tilanteissa, ei lempivärejä, ei esimerkiksi ”sinistä kautta”. Hän on matkustellut paljon maailmalla, myös Euroopan ulkopuolella muun muassa Keniassa, Zimbabwessa, Kongossa ja Vietnamissa, joissa on vieraillut maailmalla YK-tehtävissä työskennelleiden lastensa luona, ja sekä piirtänyt että maalannut sikäläisiä ihmisiä. Slätis on värien suhteen tietyllä tavalla realisti: ”Pyrin siihen, että katsoja tunnistaisi värimaailman oikeaksi, assosioidessaan sen aikaisemmin nähtyyn. Nykyihminen on nähnyt niin paljon, että pystyy kyllä selvittämään sen itselleen.” Väriteoriat saavat siis kyytiä eletyn ja koetun, toden elämän tieltä. Eurooppalaiselle modernismille ja varsinkin pohjoismaiselle viileälle ja hillitylle minimalismille tämä saattaa olla vierasta, mutta Slätis ei tunne modernismille ominaista kromofobiaa, värien pelkoa. Jos maailma näyttää tältä, se näyttää tältä. 

Slätikselle se on kuitenkin aina ennen kaikkea ihmisten maailma – oli sitten kyse Vladimir Suslovin konsertista, josta hän halusi tallentaa flyygelin ja ihmisen yhteyden flyygelin kannen heijastuksen kautta, tai ylpeästä afrikkalaisäidistä, joka sai Slätiksen kiinnostumaan siitä, miten äiti olemuksellaan ohjaa pikkupoikaansa markkinapaikalla esiintymiseen ja toimimiseen. Aito humanisti ei tunnusta kulttuurisia hierarkioita – ei sen paremmin lääketieteen kuin taiteenkaan maailmassa – eikä niihin liittyviä kahlitsevia konventioita.