Julkaistua 305 & Katutaidetta 71: Katutaide ja taiteen hierarkiat

Tiistaiaamuna oli tiukkaa: aamulla kirjoitin Radio YLE1:n Kultakuumeen kolumnini, lähdin pikaisesti Pasilaan lukemaan sen, ja matkustin sieltä pirssillä Länsisatamaan, jonne ehdin tasan kolme minuuttia ennen Tallinnan-laivan porttien sulkeutumista. Vasta laivalla tuli mietittyä, että mitä tuli mietittyä, ja mietin sitten, että kyllä tässä miettimistä vieläkin piisaa:

Katutaide ja taiteen hierarkiat

Olen juuri käynyt Porin taidemuseossa katsomassa laajaa katutaidenäyttelyä. Suomalaisissa taidemuseoissa ei näin mittavasti ole koskaan esitelty katutaidetta.

Matkalla Poriin luin junassa viime vuonna tehdyn suomalaisen väitöskirjan graffitista – etnografissävyisen tutkimuksen graffitikokemuksesta ja graffitin mahdollisesta asemasta suomalaisen koulun taidekasvatuksessa. Ei tällaistakaan ole Suomessa aiemmin tehty.

Olen harrastanut jo useita vuosia katutaidetta sen eri muodoissa. Kannan taskussani pientä digikameraa joka päivä ja olen oppinut katselemaan seiniä ja rännejä sillä silmällä, että löydän usein pienimmätkin tarrat tai kiinnostavat seinäkirjoitukset. Kuvaan kaiken mielestäni ainakin visuaalisesti kiinnostavan, ja kuvia on kertynyt Suomesta ja jonkin verran ulkomailta jo niin paljon, että en osaa pitää kokoelmastani enää lukua – saati että saisin siihen kovalevylläni enää mitään järjestystäkään. Olen myös kerännyt aiheesta pienen kirjaston. 

Olen toki ymmärtänyt, että olen jo 55-vuotias taidekriitikko – siis todellisuudessa varsin ulkopuolinen henkilö, jos ajatellaan katutaiteen maailmaa, skeneä niin kuin sanotaan. Olen kuitenkin aina uskonut taiteen demokratiaan ja siihen, että hyvä taide on ainakin potentiaalisesti kaikkia varten. Kaikkea voi myös ymmärtää, kunhan tekee vähän työtä sen eteen – oli siten kyse barokkioopperasta tai metrovaunuun maalatusta värikkäästä spreijaamisen taidonnäytteestä. Kaiken taiteen ymmärtämisessä toimii samankaltainen lainalaisuus. On koettava – nähtävä tai kuultava – mahdollisimman paljon, jotta voi ryhtyä tekemään erotteluja ja tunnistamaan sitä kautta laatua ja tekemään tarvittaessa mielekkäitä tulkintoja.

Minun pitäisi siis olla varsin innostunut, kun pystyn näkemään katutaidetta taidenäyttelyssä ja lukemaan aiheesta jopa akateemista tutkimusta. Katutaide on ikään kuin tullut luokseni, niin ettei minun tarvitse nivelrikkoisine polvineni välttämättä haahuilla jossain rautatieasemien lähistöillä sijaitsevissa alikulkutunneleissa tai ostareiden takapihoilla.

Päiväretkeni Poriin tuotti kuitenkin varsin ristiriitaisen tunteen. En ollut hetkeäkään näyttelyvierailuni aikana ajattelematta, että museoon tehdyt seinämaalaukset olivat jollain tavalla väärässä paikassa. Ja taidekasvatuksen alaan kuuluvaa väitöskirjaa lukiessani minulla oli koko ajan tunne, että miten ihmeessä suurelta osin lainvastaista toimintaa edustavan graffitin voisi muka jollain järkevällä tavalla integroida koulun taidekasvatukseen.

Samalla epäilykseni myös ärsyttivät minua. Tunsin itseni lopultakin aika suvaitsemattomaksi, kun mietiskelin reaktiotani. Tämä on aika yllättävä tunne, koska olen aina pitänyt itseäni varsin suvaitsevana ihmisenä. Koin esimerkiksi Helsingin kymmenen vuoden ajan toimineen Stop töhryille -kampanjan nimenomaan suvaitsemattomuutena ja graffitintekijöiden saamat korvaus- ja sakko- ja jopa vankeustuomiot täysin kohtuuttomina.

Minun olisi pitänyt siis iloita siitä, että katutaide legitimoidaan näin voimallisesti taideinstituution ja akateemisen maailman toimesta. Silti en päässyt eroon siitä ajatuksesta, että prosessissa on jotenkin huijaamisen maku. Mieleeni tuli nuoruuteni uskovainen ja umpiporvarillinen musiikinopettaja, joka yritti sisällyttää rockmusiikin musiikkikasvatukseemme. Että meitä nauratti! Emme arvostaneet hänen yritystään lainkaan. Minä kuuntelin kotona Velvet Undergroundia ja Dave Lindholmia ja hän yritti tuputtaa meille Bill Haley & The Cometsia. Minulla ja kavereillani oli tunne, että hän ei ymmärtänyt mitään, ei kyennyt opettamaan meille yhtään mitään. Enkä edelleenkään usko, että olimme väärässä.

Kaikki kulttuuriset lajityypit tuntuvat olevan samalla tavalla hierarkkisia. Aina on olemassa vihkiytyneiden joukko, joka kokee, että muut eivät oikeasti ymmärrä sitä, mitä näkevät tai kuulevat, vaikka yrittävätkin jollain tavalla olla osallisia. Taiteen yhteydessä on viimeiset sata vuotta opittu käyttämään ymmärtämiseen liittyvää sosiologissävyistä jakoa. Edelleenkin törmään jatkuvasti ihmisiin, jotka kertovat esteettissävyisiä mielipiteitään taiteesta aloittamalla lauseen sanoilla: ”Enhän minä ymmärrä taiteesta mitään, mutta…”

Tajusin Porin matkalla, että tämä on aika tuskallista. Aloin tuntea itseni samanlaiseksi kuin vanha musiikinopettajani. Mikä minä olen enää esittämään mitään radikaalia? Lihava, keski-ikäinen mies, joka ei koskaan ole juossut karkuun sen paremmin poliisia kuin vartiointiliikkeen muskelimiehiäkään. Miten minä voisin ymmärtää graffitia sen paremmin kuin väitöskirjan tehnyt kuvismaikka, joka ärsytti minua?

Tunsin ajautuvani pohdinnoissani umpikujaan, mutta ainakin aloin miettiä vanhaa musiikinopettajaamme. Eikö meidän olisi pitänyt auttaa häntä? Näin olisimme yhdessä lisänneet ymmärrystä.

Ehkä Porin näyttelyyn osallistuvat nuoret taiteilijat tekevät juuri tätä.