Vionoja oli pohjalainen valon mestari
Ateneumin taidemuseon laaja Veikko Vionoja -näyttely paljastaa sen, mistä pohjalainen tekijämies on tehty.
Keskipohjalaisen maiseman ja sielunmaiseman mestarillisen kuvaajan Veikko Vionojan (1909–2001) tuotannosta on koottu mittava näyttely. Edellisen kerran Vionojan tuotantoa on suurelle yleisölle esitetty laajemmin vuonna 1982, jolloin hänen retrospektiivinen näyttelynsä nähtiin Helsingin Taidehallissa, Turun taidemuseossa ja Pohjanmaan museossa Vaasassa.
Ullavalla syntynyt ja vaimonsa Kertun kautta myös Ylistaroon kiintynyt Vionoja asui pysyvästi Helsingissä jo vuodesta 1942, mutta pohjalaismaalarina hän tuli tunnetuksi. Vionojan tavaramerkiksi muodostuivat varsinkin 1960-luvulta alkaen pohjalaiset pihamiljööt ja sisäkuvat, joissa erilaisilla ikkunoista avautuvilla näkymillä ja toisaalta niistä tulevan valon tuottamilla heijastuksilla oli keskeinen osa Vionojalle ominaisen maagisen tunnelman luomisessa.
Vionoja ei ollut mikään ulkoilmamaalari, joka olisi asettanut maalaustelineensä pihalle ja tehnyt kuvaa havainnosta. Toki hän luonnosteli muistiinpanomaisesti, mutta sitten hän maalasi muistista ja mielikuvista ja rakensi pintaa useilla ohuilla maalikerroksilla. Hänen vaativa lasuuritekniikkansa olikin äärimmäisen hienostunut. Taidehistorioitsija Juha Illvas kuvaa osuvasti tätä Vionojan tekniikassa tapahtunutta muutosta: ”Eheät muodot, plastisuus ja selkeät väripinnat alkoivat korostua. Himmeän asteikon värisommitelma rakentui murrettujen värien harmoniaan.”
Tällainen tekniikka on myös äärimmäisen vaativa ja hidas, joten kliseinen ajatus Vionojasta jonkinlaisena pohjalaisten latomaalareiden tyyppiesimerkkinä on lähinnä absurdi. Hänen tuotantonsa ei ole mitään liukuhihnalta pursuavaa tusinatavaraa, kuten niin monen jäljittelijän asianlaita valitettavasti on. Vionojan maalaukset luovat kukin voimakkaan oman tunnelmansa, vaikka niillä olisikin paljon yhteisiä nimittäjiä: jäyhä pohjalainen kansanelämä, tietty karuus ja surumielisyys, johon kuitenkin sisältyy ripaus hiljaista onnea ja pysyvyyden tuottamaa turvallisuutta.
Ateneumin näyttely on hienosti valittu ja myös ripustettu: peräkkäisten huoneiden värimaailma tukee Vionojan maalauksissa näkyvien huoneiden mikrotason arkkitehtuuria – räsymattojen ja karmien tuottaman rauhaisan rytmin avulla.
Voisi tietenkin ajatella, että myös jokunen esimerkki Vionojan isosta muotokuvatuotannosta olisi ollut paikallaan, mutta taitaa se olla niin, ettei Vionoja niitä niin omikseen tuntenutkaan – vaikka paljon niitä maalasikin.
Keskittyneessä näyttelyssä varmistuu myös Vionojan hieno ja vähän arvoituksellinenkin taiteilijanlaatu, johon on sekoittunut ripaus mystiikkaa ja jopa surrealismia. Hänen maailmansa ei ole silkkaa dokumentointia eikä toisaalta lainkaan kansallisromanttista hehkutusta. Se on aito taiteilijan maailma, jossa muistojen ja unohduksen maa käyvät vuoropuheluaan, kuten taidehistorioitsija Ulla Vihanta Vionojasta hienosti toteaa.
Tämä näyttely on taatusti yksi vuoden kohokohdista. Huomattava se on myös siksi, että 70 teoksen mukana on paljon sellaisia yksityiskokoelmista tulevia teoksia, jotka nyt ovat yleisön nähtävinä ensimmäistä kertaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti