Luettua 80 & 81: Siunatut tutkijat

Olen aina tuntenut lukkarinrakkautta Kuvataiteen keskusarkistoa (KKA) kohtaan. Olen käyttänyt se palveluja vuosien mittaan runsaasti ja olen aina vähän kadehtinutkin niitä tutkijoita, joita sen rauhallisessa ilmapiirissä olen tavannut. Eilisen päivän vietin taas kahden tällaisen tutkijan kanssa – tosin kotona lukien. Kyseessä ovat nykyisin Ateneumin taidemuseon projektipäällikkö Erkki Anttonen ja arkiston johtajan paikalta viime vuonna eläkkeelle siirtynyt Ulla Vihanta. Molempien tekstit ovat vuosien mittaan tuottaneet minulle suuresti sekä iloa että hyötyä – varsinkin kun heidän tutkimuskohteensa eivät ole yleensä olleet niitä ilmeisimpiä ja seksikkäimpiä. Heidän avullaan on aina ollut hyvä laajentaa ja tarkentaa omaa taidemaailmaan liittyvää yleissivistystään. Näin taaskin:  

Helena Hätönen & Riitta Ojanperä (toim.): Ilona Harima. Valaistumisen tiellä. Kuvataiteen keskusarkisto, 23. Valtion taidemuseo / Kuvataiteen keskusarkisto 2011.

Ilona Harima (1911–1986) on täysin unohdettu taiteilija, joka piti urallaan vain muutaman näyttelyn. Hänen itämaisista kulttuureista ponnistava taiteensa on minulle lajityyppinä vähän vieras, mutta toisaalta hänen uransa valaisee esimerkiksi 1930-luvun Suomen kulttuuri-ilmapiiriä omalta osaltaan vallan mainiosti. Tässä pikkukirjassa Hariman taiteilijanuraa hahmottelee Erkki Anttonen, joka on myös paneutunut buddhalaiseen ja hindulaiseen kuvakieleen ja symboliikkaan avaten Hariman pientä tuotantoa ja sijoittaen sitä kontekstiinsa. Jälleen kerran huomasin sen, että hyvän kirjoittajan avulla voi tutustua sellasenkin aihepiiriin, jota on vähän vierastanut. Ei Harima taidemaalarina kovin kummoinen ollut, sitä olisi turha innostuneena teeskennellä, mutta kiinnostava tapaus joka tapauksessa.

En tiedä toimeksiannon laatua, mutta kirjan toinen teksti jää vähän torsoksi. Helena Hätönen kirjoittaa lyhyesti Hariman arkistosta, joka on lahjoitettu Kuvataiteen keskusarkistolle. Teksti on vähän turhan virkamiesmäinen. Hauska pieni kirja kuitenkin – ja onneksi se on myös tarjolla verkossa pdf:nä, joten kaikki halukkaat voivat siihen helposti tutustua. 

Hyvää arkistotyötä jälleen.

***

Ja sitten Ulla Vihantaan, suomalaisen surrealismin tuntijaan:

Marianne Koskimies-Envall (toim.): Seppo Arina – Surrealisti. Pohjanmaan museon julkaisuja, 41. Pohjanmaan museo 2010.

Taidemaalari Seppo Arina (1922–2001) ei ole ihan täysin unohdettu taiteilija, mutta kun oikein tarkkaan mietin, en muista nähneeni kuin pari hänen työtään luonnossa. Arina kuuluu siihen harvalukuiseen suomalaistaiteilijoiden joukkoon, jota voi nimittää surrealisteiksi. Hänen tuotannostaan järjestettiin Pohjanmaan museossa iso näyttely viime vuonna. Näyttelyn yhteydessä ilmestyi myös julkaisu, jossa Ulla Vihanta sijoittaa Arinaa surrealismin kentälle – myös kansainväliseen taidemaailmaan tuoden esiin esimerkiksi Max Ernstin (1891–1976) ja Giorgio de Chiricon (1888–1978) vaikutuksen – ja Marianne Koskimies-Envall puolestaan kartoittaa hänen henkilöhistoriaansa. Luojan lykky, että edes jotkut taloudellisessa ahdingossa elävät museot yrittävät ylläpitää julkaisutoimintaansa. Tällaiset julkaisut ovat elintärkeitä taidehistoriallisen sivistyksemme hengissä pysymiselle. Tällaisten julkaisujen avulla taidehistorian yleensä vähän liian voimakkaasti kaventuva tarina on mahdollista aina silloin tällöin kyseenalaistaa kunnon empiirisen materiaalin voimin. Tässäkin on siis kyseessä tärkeä lisä suomalaiseen taidekirjallisuuteen. 

Nunnan tie taivaaseen, öljy, 1990.