Julkaistua 795 & Näyttelykuvia 1045: Juryttämisestä Jyväskylässä eli Oodi näyttelymestareille

Viime keskiviikon ja torstain vietin Jyväskylässä. Minut oli kutsuttu juryttämään ja ripustamaan Jyväskylän Taiteilijaseuran 71. vuosinäyttely Keski-Suomen museon isoon näyttelytilaan. Töitä oli jättänyt 95 taiteilijaa, joista näyttelyyn valikoitui 42. Raakaa – monessakin mielessä – duunia kaksi päivää. 

Ensin käveltiin pitkin seiniä:
 

Ja sitten kaaos alkoi hiljalleen näyttää näyttelyltä:

Minua pyydettiin vielä kirjoittamaan perjantain avajaisia varten luettavaksi lyhyt teksti, jossa vähän avaisin juryttämisprosessia. Tässäpä se:

Juryttämisestä Jyväskylässä

Näyttelyn juryttäminen on prosessi, jota on aina silloin tällöin syytä avata – sekä taiteilijoille että yleisölle. Joku voisi luulla, että kyse on siitä, että joku ulkopuolinen asiantuntija tulee ja jakaa teokset jyviin ja akanoihin – jotkut kelpaavat, jotkut eivät. Näin ei todellakaan ole. Juryttäminen ja näyttelyn ripustaminen on paljon monimutkaisempi prosessi.

Viime keskiviikkona tunsin koko aamupäivän olevani pyöveli. En nauttinut siitä lainkaan. Alku oli toki vähän sellaista jyvät ja akanat -leikkiä. Joistain teoksista näkee varsin nopeasti, että ne ovat heikkolaatuisia ja että niistä ei missään tapauksessa ole näyttelyyn. On kohtuullisen helppoa kävellä seinänvierustoja ja poistaa sellaiset teokset. Ei niitä Jyväskylässä kuitenkaan paljoa ollut. 

Sitten tapahtuma muuttuu aivan toisenlaiseksi. Karsimisen sijaan alatkin rakentaa kokonaisuutta, ihan oikeaa taidenäyttelyä. Alkaa syntyä käsitys temaattisista ja tyylillisistä kokonaisuuksista ja myös siitä, minkälaista vuoropuhelua teokset mahdollisesti käyvät keskenään. Pikkuhiljaa tulee vielä pahempi olo, koska nyt joudut jopa poistamaan hyviä teoksia, joista kaiken lisäksi pidät. Jotkut jäävät esimerkiksi liian yksinäisiksi, eikä niille löydy porukassa luontevaa paikkaa. Jotkut saattavat olla vaikkapa värimaailmaltaan sellaisia, että yhdessä muiden kanssa oleminen tuottaisi vain ärsyttävän riitasoinnun – kiinnostavan kontrastin sijaan. On myös tilan tuottamia reunaehtoja: vain tietty määrä teoksia on mahdollista ripustaa esiin. Tällöin vertailu vaihtoehtojen kanssa tuo mukanaan täysin ulkotaiteellisia ulottuvuuksia: teosten koot, ripustusvaihtoehdot ja myös erilaiset kehystystavat. Hyväkin teos on voitu kehystää tavalla, joka estää sen mielekkään esillepanon muiden rinnalle.

Sitten on syytä mennä itseensäkin vähän enemmän. Enhän minä vain omaa makuani tässä ole toteuttamassa. Ei se olisi kovin kiinnostavaa. On syytä valita mukaan teoksia, joista tunnistaa selkeästi taiteellisen laadun ja jotka istuvat porukkaan luontevasti – vaikka itse ei niistä niin pitäisikään. Tätäkin tulin Jyväskylässä tehneeksi, ja olin silloin iloinen reiluudestani. 

Sitten seuraa lisää mielihyvää: ”Tämähän alkaa näyttää ihan oikealta näyttelyltä!” Tosin koko ajan hiertää se ajatus, että vaihtoehtoisiakin kokonaisuuksia olisi. Valinta yleisilmeestä on kuitenkin jossain vaiheessa tehtävä.

Hienosäätö saattaa tuottaa lisää karsintaa. Liian tiukkaan ripustetusta seinästä on ehkä syytä vielä viime hetkelläkin poistaa jotain. Pesuveden mukana menee koko ajan ihan hyviä lapsia. 

Lopulta kuitenkin tuntuu hyvältä – varsinkin, kun mukana on osaavia apukäsiä, joiden kanssa hienosääntö sujuu. Tätäkin on aiheellista avata vähän enemmän.

Jälleen kerran koin sen, miltä tuntuu tehdä töitä osaavan museomestarin kanssa. Sellainen tuntee kaikki valaistuksen mahdollisuudet ja eri paikoista avautuvan näkymän, näyttelytilan jokaisen nurkan rakenteellisine ulottuvuuksineen ja varjoineen, ongelmakohtineenkin. Sellaisen henkilön kanssa hienosäätö onnistuu. Juuri sellainen on Keski-Suomen museon Tuukka Eskola, jota kiitän aivan erityisesti. Kiitän myös Jyväskylän Taiteilijaseuraa luottamuksesta ja seuran näyttelytoimikuntaa täydellisesti onnistuneesta avusta koko prosessissa. Seuran jäsentaiteilijoille esitän kaikkeen edellä mainitsemaani liittyen sekä anteeksipyynnön että kiitokset. Nimenomaan seuran ansiosta näyttely on joka tapauksessa taatusti laadukas. Sen tiedän jo nyt.

***

Tuukka Eskola työn touhussa. Ihan rehellinen kun olen, niin on pakko todeta, että homma ei olisi onnistunut kivuttomasti kahdessa päivässä ilman Tuukkaa. Hänellä toimivat kädet salamannopeasti mutta myös pää: hyvä museomestari oppii lukemaan nopeasti outojakin ajatuksia. 

Ilman Tuukkaa museolla olisi vietetty yökin. Samanlaista oli aikoinaan työskentely Leena Luostarisen Helsingin Taidehallin näyttelyssä legendaarisen Tuomas Laatikaisen kanssa alkuvuodesta 2013. On ihan käsittämätöntä, että tämä superripustaja joutui Taidehallin YT-uhriksi.