Julkaistua 798: Rukinlavat kunniaan!

Viime keskiviikon Yle Radio 1:n Kultakuumeen kolumnistani tuli yllättäen jonkinlainen some-hitti (1608 fb-jakoa toistaiseksi + kuulemma paljon Twitterissä, joka on minulle vieras). Niin että jutussa moittimaani kävijämääriin tuijottamista meikäläinenkin näköjään juhlii, jos niikseen tulee. Tästä linkistä juttuun, johon alussa viittaan, ja tässä tuo rukinlapojen puolustukseni:

Rukinlavat kunniaan!

Ylessä esiteltiin toissapäivänä sitä, miten museot joutuvat mukautumaan nykyhetken vaatimuksiin. Opin muun muassa Helsingin kaupunginmuseon johtaja Tiina Merisalolta sen häkellyttävän seikan, että ”Helsingin kaupunginmuseo lähtee siitä, että museo ei ole vain paikka, jonne mennään katsomaan näyttelyitä.” Tai sen, miten Museoliiton pääsihteeri Kimmo Levän mukaan ”ihmiset odottavat museolta samaa kuin miltä muulta kohteelta tahansa, missä he viettävät vapaa-aikaansa”.

Rohkenen olla eri mieltä. Siis ihan yksinkertaisesti: ainakin minä haluan mennä museoon ensisijaisesti katsomaan hyviä näyttelyitä, joita alansa koulutuksen saaneet osaavat asiantuntijat ovat meille koonneet, enkä todellakaan halua kokea museossa niitä asioita, joita muina vapaa-ajan hetkinäni haluan kokea. Baarissa luen lehtiä, juon olutta ja juttelen kavereitteni kanssa, uimahallissa haluan keskittyä uimiseen ja sen tuottamiin fyysisiin tuntemuksiin. Museoissa haluan tehdä jotain ihan muuta. 

Levä nostaa hyvänä esimerkkinä esiin mänttäläisen Gösta Serlachiuksen taidemuseon: ”He hankkivat ensin huipputason kokin ja alkoivat sitten rakentaa palvelukonseptiaan.” Haluaisin muistuttaa painokkaasti, että kyseinen museo nousi valtakunnalliselle kartalle nimenomaan hyvällä näyttelypolitiikallaan, josta yksi hyvä esimerkki oli merkittävän saksalaisen kuvataiteilija Anselm Kieferin näyttely. En itse asiassa kuullut kenenkään lähteneen tai lähtevän Mänttään Göstan huipputason kokin takia vaan katsomaan tätä yhtä vuoden taidetapahtumaa – kiinnostavaa näyttelyä. 

Yksi syy siihen, että museot joutuvat mukautumaan nykyajan viihteellistyviin vaatimuksiin on se tapa, jolla mittaamme museoiden menestystä. Se on edelleenkin miltei kokonaan kvantitatiivinen, ja oleellisin mittari on kävijämäärä. Tiukkenevien budjettien tuottamassa ahdingossa tämä vetoaa sekä kunnallisiin ja valtiollisiin rahanjakajiin että mahdollisiin yksityisiin rahoituslähteisiin, joiden hankkiminen on nykyään yksi museoiden päällimmäisistä huolenaiheista. Potentiaalinen yhteistyökumppani haluaa mahdollisimman hyvän kontaktihinnan, ja siihen kävijämäärä onkin miltei ainoa mittari. 

Viime aikoina museoiden toiminta on saavuttanut jo miltei tragikoomisia mittasuhteita. Esimerkiksi EMMA – Espoon modernin taiteen museo juhli viime viikolla kymmenvuotista taivaltaan diskobileiden muodossa: Se tarjosi omien sanojensa mukaan ”ainutlaatuisen mahdollisuuden kokea EMMA discovalojen välkkeessä ja musiikin pauheessa, kun taidemuseo muuntautuu yhden illan ajaksi Silent Discoksi.” Eikä tässä vielä kaikki! Museo vietti juhliaan myös tarjoamalla 200 ensimmäiselle ilmoittautujalle sinkkudeittailubileet kysymällä muun muassa, että ”auttaako taide löytämään deittailuun uusia muotoja”.  

Ennen vanhaan museoita otti pannuun, kun niitä pidettiin pölyisinä vitriinipaikkoina. Nyt museot ovat uudistuneet ja ovat ottaneet vanhat pilkkasanatkin omaan käyttöönsä todetessaan, että ”vanhat rukinlavat vitriineissä eivät enää riitä”. 

Pohjoissavolaisia museoituja rukinlapoja.

Elämme poliittisesti korrekteja aikoja, jolloin närkästytään syrjivästä kielenkäytöstä. Ja koska kukaan ei ole ärähtänyt rukinlapojen puolesta, teen sen nyt. Miksi ihmeessä juuri rukinlavat pitää valita pilkan kohteeksi? Rukinlavat ovat todellisuudessa aika kiinnostavia. On tunnettua, että kansanomainen luovuus kanavoituu kohtuullisen suppeilla alueilla, joille kehittyy oma vahva historiansa. Suomalaisessa kulttuurissa rukinlapa on yksi tällaisista asioista. Rukinlapaan on jopa liittynyt deittailu, kuten käy ilmi jo kansatieteilijä Veera Vallinheimon kirjan nimestä: Rukinlapa – käyttöesine ja kihlalahja (WSOY 1967). 

Muistan joskus lukeneeni, että juuri rukinlapoja ei ole syytä näyttää kaikissa museoissa. Olen tästäkin eri mieltä. Koska juuri rukinlapa on tällainen erityinen luovuuden kanavoitumisen kohde, on hauskaa ja kiinnostavaa tutkia erilaisia variaatioita ja kehityskulkuja, jopa kulloisiakin muoti-ilmiöitä. Sen ymmärtämiseen tarvitaan vertailua, mahdollisimman laajaa materiaalia. Veikkaanpa, että esimerkiksi Itä-Suomessa ja Länsi-Suomessa tehtiin erilaisia rukinlapoja. 

Hreinn Fridfinnson (s. 1943), Atelier Sketch, 1990–2014, Spider web, glass, wood, paint, 22 x 22 cm. Kertomani tarina on tosi, ja juuri tämän sarjan teoksia pariskunta tiiraili.

Minulla ei todellisuudessa ole mitään sitä vastaan, että taiteen ääressä deittaillaan. Voi jopa olla, että taidenäyttely on varsin hedelmällinen deittailupaikka. Tiedän eräänkin pariskunnan, jonka suhde varmistui rakkaudeksi juuri taidenäyttelyssä – islantilaisen käsitetaiteilijan Hreinn Fridfinnssonin teoksia tarkastellessa ja niistä keskustellessa. En kuitenkaan usko, että museoiden perustehtävä on pitää deittailusta huolta. Niiden tehtävä on tarjota hyvät puitteet kaikelle tälle muulle mahdolliselle oheistoiminnalle tekemällä mahdollisimman hyviä ja monipuolisia näyttelyitä, joiden elämää syleilevien teemojen edessä ihmisten on hyvä keskustella elämän peruskysymyksiin liittyvistä asioista. Silloin taide ja rakkaus ovat yhtä.