Näyttelykuvia 241: Kenen talossa?

Torstaina lähdin käymään Eija-Liisa Ahtilan (s. 1959) avajaisissa, vaikka olinkin ajatellut mennä näyttelyyn myöhemmin yksin ja rauhassa katsomaan vain taidetta enkä taidemaailman ihmisiä. Jostain syystä kuitenkin pyörsin päätökseni.

Puolisen tuntia kestänyt kolmen projektion Marian Ilmestys oli – onneksi – osapuilleen sitä, mitä ennakkojutussani olin uumoillut.  

Ihan lyhyenä arviona voisin todeta, että se oli lempeän kaunis työ. Nämä sanat tulivat jostain syystä ensimmäisenä mieleeni.

Mutta näyttelyssä oli myös Ahtilan 'veistoksiksi' nimittämiä arkkitehtonisia objekteja. En oikein ymmärrä, mitä Ahtila on niillä ajanut takaa, mutta ne olivat aika veikeitä – yhteen katsojakin pääsi kokemaan sisätilaa, kuten tässä Galerie Artekin legendaarien galleristi Ann-Mari Arhippainen (jota aina näen avajaisissa, ja siksikin niissä on aina sitten kuitenkin hauska käydä):

Luulenpa, että Ahtila ajaa takaa jotain sellaista, jota Gaston Bachelard  (1884-1962) kuvaa kirjassaan Tilan poetiikka (Nemo 2003), joka on muuten yksi ehdottomia mielikirjojajni.

Näin Bachelard kirjoittaa: "Nyt päämääräni on selvä: on osoitettava, että talo on yksi suurimmista ihmisen ajatuksia, muistoja ja unia yhteen kokoavista voimista."

Jos olen väärässä, olen sitä ihan mieluusti.

Luettua 61 & Virossa 30: Rajalla jota ei ole

Jaan Kaplinki: Rajalla jota ei ole. Otava 1992.

Olipas kummallinen mietekirja. Olen jotenkin intuitiivisesti aina ollut Jaan Kaplinskin (s. 1941) fani, mutta tämä kirja on jäänyt lukematta. En juurikaan pitänyt koko kirjasta, mutta olen silti edelleenkin Kaplinski-fani. Kaplinskin pohdinnat kristinuskosta ovat vihamieleisiä ja vähän tympeitä, enkä oikein ymmärrä sitä, miksi hän katsoo asiakseen pohtia kristinuskoa ylipäänsä lainkaan. Ja mitä tulee Kaplinskin buddhalaisuuteen, tuntuu se pääosin samalta ulkokohtaiselta diibadaabalta, mitä on suurin osa siitä länsimaisesta buddhalaisuudesta, johon olen kulttuuripiireissä törmännyt. 

Olinkin tosi tympääntynyt sataan ensimmäiseen sivuun, mutta sitten tapahtui jotain outoa. Kaikki loksahti paikoilleen, kun Kaplinski alkoi sivulla 103 pohtia suhdettaan luontoon, kasveihin ja puihin. Voi olla, että olen nyt kerettiläinen, mutta luulen esimerkiksi erilaisissa metsäuskonnoissa edelleenkin näkyvän perivirolaisen animismin lyöneen tässä läpi. Tämä nyt on vain minun teoriani, jota Kaplinski itse ei varmaankaan allekirjoita, mutta siltä vain tuntui. 

Näin sanoo Kaplinski: "Puissa vain ilmenee muita kasveja selvemmin paikan henki, genius loci, niissä se saa hahmonsa jopa vahvemmin kuin eläimissä ja ihmisissä. Kenties yhtä selvästi kuin kivissä." 

Ja tottahan tuo puhuu. Loppuosa kirjaa (ss. 103–136) olikin vallan hienoa ja pohdituttavaa luettavaa. Vaan on se alkukin luettava, jotta oikein ymmärtäisi sen, miten siihen loppuun päästään. Olisiko tässä kyse siitä ainoasta kulttuuriantropologian opintojeni tuottamasta viisaudesta, että vasta ymmärtämällä vierasta oppii ymmärtämään itseään.

Näyttelykuvia 240: Helminauhahetkiä

Torstaina kävin rautatieasemalla, jonka hallin Pääpostin puoleisessa päädyssä on aika usein pieniä ja vähän marginaalisia näyttelyitä. Nyt siellä oli Mielenterveysyhdistys HELMEN järjestämä näyttely Hetket kuin helminauhat (1.12.2010–2.1.2011). Esillä on joulukalenterimaisesti kuvia yhdistyksen jäsenistä ja toiminnasta: jouluaattoon asti kuvat lisääntyvät yhdellä/päivä. Näyttely on samalla Petra Piitulaisen (s. ?) opinnäytetyö Helsingin tekniikan alan oppilaitokseen. Piitulaisen mukaan "onnellisuus on tässä ja nyt. Pienissä hetkissä ja asioissa." Tämän kuvan alla lukee: "Valon juhla. Ei hajuakaan, mitä pitäisi kuvata. Superhankalat olosuhteet. Onneksi tuli Rane ja valaisi päiväni."

Minäkin olen viime aikoina jotenkin aina vähän valaistunut näistä valokuvan voimaannuttavuutta todistavista pikkunäyttelyistä, joita silloin tällöin näkee – viimeksi lokakuussa Kiasmassa. Tulee optimistinen olo. Joskohan se aito yhteisöllisyys olisi kaikkien jeesusten sijaan se oikea pelastajamme, silloin kun apua oikeasti tarvitaan?

Julkaistua 104: Huippumodernia maailmaa ja kaskenpolttoa

Tänään ilmestyi Ilkassa arvioni valokuvaaja Eino Mäkisen (1908–1987) näyttelystä (5.11.2010–20.2.2011) Ateneumin taidemuseossa. Erinäisten keittönovien kautta tiedän, että näyttelyn kuraattori Kai Vase on minulle loukkaantunut siitä, että en oikein arvosta sitä tapaa, jolla Mäkisen kuvat on vedostettu, mutta tästä en pohjoiskorealaisittain anna millin tuhannesosaakaan periksi. Pilattu ne on.   

Huippumodernia maailmaa ja kaskenpolttoa

Eino Mäkinen (1908–1987) on kiehtova valokuvaaja, jonka tuotannossa yhdistyy oudolla tavalla modernismin puhtaissa muodoissa seikkaileva pähkäily ja toisaalta kansatieteellinen dokumentointi – oikein perisuomalainen kaskisavujen ja talonpoikaisyhteiskunnan maailma.

Suurimman maineen Mäkinen on epäilemättä saavuttanut elokuvaajana, ja hänen luotsaamansa Kansatieteellinen Filmi Oy tuotti monta klassista kuvausta maalaisyhteisöjen elämänmenosta. Mutta oli hän valokuvaajanakin varsin tuottoisa: Kustaa Vilkunan kanssa tehdyn kansatieteellisen työn lisäksi muun muassa moni kaupunkikirja on hänen kuvaamansa.

Mäkisen tunnettuus nimenomaan valokuvaajana on voimistunut. Hänen tuotannostaan julkaistiin kirja Maan valo ja muisti (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura) pari vuotta sitten, ja tuolloin järjestettiin VB-valokuvakeskuksessa Kuopiossa myös laaja näyttely. Siksi vähän hämmästyttääkin, että Ateneumin taidemuseo, joka on aloittanut kotimaisten valokuvaklassikoiden esittelyn muutama vuosi sitten, on valinnut juuri Mäkisen ohjelmaansa. Ettei vain olisi merkki museoiden nykyään niin karmivasta resurssipulasta? Tällaisen näyttelyn kokoaminen kun ei ole lainkaan yhtä kallista kuin tyhjästä aloitettava ja tutkimustyötä vaativa uusien tai unohdettujen löydösten esittely.

Oli miten oli, hieno näyttely on kyseessä. Mäkinen on vielä siinäkin suhteessa oivallinen taidemuseonäyttelyn kohde, että hänen tuotannossaan valokuvan kaksi keskeistä päähaaraa – dokumentaarisuus ja ikään kuin ”puhtaampi” taide risteytyvät hienosti. Mäkinen on visuaalisesti vahva tekijä, ja hänen modernistinen taustansa tuo myös kansatieteelliseen kuvaan lumoavia sivujuonteita: lehmisavuakin voi katsoa kuin taidetta ja tutkailla tuon samalla arkisen ja toisaalta vähän romanttissävyisenkin menneen maailman rakennuspuita myös puhtaan visuaaliselta kannalta.

Monet Mäkisen aihepiireistä liittyvät erilaisiin työmenetelmiin ja taitoihin, joista monet ovat joko kadonneet tai katoamassa. On hieno katsella esimerkiksi ruuhen valmistamista. On myös varsin koskettavaa katsoa Mäkisen kuvaamia ihmisiä sodan jaloissa, esimerkiksi inkeriläisten väestönsiirtoa. 

 Kaski, Pielavesi, 1937.

Vahvassa dokumentaarisuudessaan Mäkinen oli kuitenkin täysmoderni kokeilija, joka kuvasi väliin miltei abstrakteja valo- ja muotosommitelmia. Tätäkin puolta näyttely valottaa hienosti. Ei ole siis mikään ihme, että Alvar Aalto valitsi Mäkisen luottokuvaajakseen, joka kuvasi miltei yksinoikeudella kaikki Aallon rakennukset, huonekalut ja esineet. Näitä kuvia olisi tosin kaivannut vähän enemmänkin.

Savoy.

Vakava moite tulee kuitenkin näyttelykuvien vedostamisesta. Iso osa kuvista on vedostettu niin, että kolmikieliset kuvatekstit ovat suoraan itse vedoksessa mukana. Tämä pöyristyttävä tapa miltei tuhoaa jotkut kuvat. Ne näyttävät kuin rupuisen aulanäyttelyn paneeleilta. Ennen kaikkea ne eivät tee oikeutta Mäkiselle visualistina. Herkästi ja tarkasti sommitellut kuvat eivät kestä ylimääräisiä häiritseviä tekijöitä, jotka suorastaan loukkaavat tekijänoikeutta.

Julkaistua 103: Evankeliumi Ahtilan mukaan

Tänään ilmestyi Kauppalehdessä ennakkojuttuni Eija-Liisa Ahtilan uudesta installaatiosta Galleria Heinossa (11.12.–9.1.). Taas oli aivan liian kiire. Eilen soitin Ahtilalle, esitin muutaman kysymyksen, luin tiedotemateriaalin ja kirjoitin kiireessä jutun, jonka kutinsa pitämistä nyt jännitän, kun olen menossa katsomaan itse duuniakin:

Evankeliumi Ahtilan mukaan

Kuvataiteilija ja akateemikko Eija-Liisa Ahtilan (s. 1959) tuorein installaatio Marian Ilmestys saa ensi-iltansa helsinkiläisessä Galleria Heinossa.

Teos pohjautuu Luukkaan evankeliumin kertomukseen siitä, kuinka Gabriel ilmoitti Marialle tämä tulevan roolin jumalan äitinä, ja tarinan pohjalta tehtyihin lukuisiin maalauksiin, joista on ikään kuin lajityyppinä kehittynyt yksi kristillisen ikonografian keskeisimmistä maalauksista.

Ahtila ei kuitenkaan ole kuvittanut Marian ilmestystä eikä esittänyt mitään taidehistoriallista kommenttiakaan, vaan on saanut teemaansa lisäinnoitusta virolaissaksalaisen klassikkobiologi Jakob von Uexküllin (1864–1944) ajatuksista siitä, miten erilaiset ympäristöt rakentuvat ja saavat subjektiiviset merkityksensä.

Itse asiassa juuri von Uexküllin ajatukset tuntuvat antavan vastauksen siihenkin ihmetykseen, jota olen toisinaan tuntenut Ahtilan tuotannon edessä. Olen usein kysynyt mielessäni, että miksei Ahtila ryhtyisi konventionaalisempaan elokuvakerrontaan, jolla hän saavuttaisi suurempaa yleisöä ja jolla alueella hän voisi olla aika vallankumouksellinen. von Uexküll on todennut; ”Fyysikot ovat vasta viime aikoina alkaneet epäillä sellaisen maailmankaikkeuden olemassaoloa, jonka tila on yhtäpitävä kaikille olennoille.” Uexküll tunnetaan biosemiotiikan perustajana ja juuri hän loi ’ympäristön’ (Umwelt) käsitteen kuvaamaan eläimen käsityksiä omasta ympäristöstään. Taitaa olla niin, että lineaarisen kerronnan – alun, keskikohdan ja lopun – sijaan Ahtilan käyttämä monimutkaisempi kerronta ja useamman projisoinnin installointi saa voimaa juuri tällaiselta ajattelulta.

– Uskonto on osa kulttuuria, näemme me sitä tai emme, toteaa Ahtila kysyttäessä hänen suhdettaan uskonnolliseen tematiikkaan. Uskonnollisuuden sijaan kyse on siis pikemminkin siitä, mille kulttuurimme on rakentunut. Tämä näkyy myös tavassa, jolla Ahtila on tuoreimman teoksensa installoinut – huomaamme sitä tai emme.

Ahtila on käyttänyt teoksessaan kahden ammattinäyttelijän lisäksi amatöörejä – Helsingin diakonissalaitoksen naisten diakoniapalvelujen asiakkaita.

– Tällä tavalla saan mukaan ihmisiä, jotka ovat kokeneet ihmeen ehkä vähän monimutkaisempia polkuja pitkin. Suunnitellusta käsikirjoituksesta huolimatta onkin roolit, tapahtumat ja dialogi sovitettu prosessin edetessä näyttelijöiden olemuksen mukaan.

Näin Ahtila tekee teemalleen kunniaa sekoittamalla myös eri lajityyppien luomien todellisuuksien ja semioottisten maailmojen rajoja. Faktaa vai fiktiota? Näin voi taidekin kysyä aika vakavissaan.

Julkaistua 102: Taiteen arkipäivän psykopatologiaa

Tänään ilmestyi Taide (6/10), jossa oli yhteisarvioni Kari Vehosalon (s. 1982) (Hirtettyjen tanssiaiset, tm-galleria 10.11.–28.11.) Daniel Enckellin (s. 1965) (Maalauksia, Galleria Jangva 17.11.–5.12.) näyttelyistä. Yritin olla vähän humoristinenkin, mutta nyt en ole enää ihan varma siitä, että kokeilu oli onnistunut. No, tosi se tällaisena minulle kuitenkin kokemuksen tasolla oli: 

Taiteen arkipäivän psykopatologiaa

Sigmund Freudin mukaan erilaisten psyykkisten oireiden takana on usein puolustusreaktio epämieluisia elämyksiä vastaan. Tämä voi tuottaa unohduksen mutta myös erilaisia monimutkaisia ja monikerroksisia assosiaatioiden ja merkityssiirtymien verkkoja. Joskus olen miettinyt, että voisikohan koko taiteen olemassaolo juontaa juurensa tällaisista merkitysiirtymien etsimisestä. Että juuri se olisikin se lopullinen ja oikea vastaus kysymykseen siitä, mitä on taide. No vitsihän tämä oli (”Vai oliko?”, kuiskaan itsekseni kuin Jope Ruonansuun sketseissään luoma Dobbelgänger).

Entäpä sitten, kun itse taideteos on se epämiellyttävä elämys? Juuri sellaisia elämyksiä on Lahden taideinstituutista pari vuotta sitten valmistuneen taidemaalari Kari Vehosalon (s. 1982) tuorein näyttely täynnä. Hänen tarkasti ja teknisesti moitteettoman hienosti viimeistellyt öljymaalauksensa esittävät niin makaabereita ja vastenmielisiä tapahtumia ja hahmoja, että oikein pahaa tekee.

No, yritän sitten saada apua taiteilijan itsensä laatimasta tiedotteesta: ”Erityisesti lihassa, täälläolon faktuaalisuuden kantajassa, haavautuva ruumis palautetaan traumaattisesti jonakin elettynä ja affektiivisesti koettuna eikä vain konstruktiivisena representaationa.”

Jaaha, ajattelen minä, täytyy kai sitten pärjätä vain katselemalla kuvia (”Aika fiksu kundi”, kuiskaa Dobbelgänger vaikka tunteekin alemmuuskompleksin piston ja sitä kautta jo aika voimakkaan torjuntareaktion).

Vehosalo saa mustavalkoisuudella (”On sitä Richteriäkin katseltu”, kuiskaa Dobbelgänger) aikaan aika hienon vieraannuttamisefektin (”On sitä Brechtiäkin luettu”, kuiskaa Dobbelgänger kuin dialogissa konsanaan) joka tuottaa myös sen, että katsojan tekee mieli ihastella maalaustekniikkaa sekä läheltä että kaukaa. Suhde teokseen ja sen vastenmieliseen maailmaan (”Siis onko tuossa todellakin mies paljaan perseensä kanssa paskantamassa ilmeisen kuolleen naisen päälle” kuiskaa Dobbelgänger) saa heiluriliikkeestä uusia ulottuvuuksia. 

  

 Hygienia sarjasta Väkivaltaisen kuoleman pelko, 2010.

Onpas kammottavia maalauksia! Tämä on se nopea reaktio, jolle selitystä voi yrittää hakea vaikka taas Freudilta, hänen lanseeraamastaan ja nykytaiteen piirissä niin usein käytetystä käsitteestä unheimlich: outo, kummallinen, kammottava, epämukava…

Freudin mukaan tuo tunne syntyy meille alitajuisesti ennestään tutusta asiasta, jota luulemme vieraaksi ja jonka sitten tiedostamatta torjumme.

En jaksa, uskalla tai halua miettiä tätä tämän enempää vaan karkaan pois galleriasta…

  … joutuakseni suoraan Daniel Enckellin (s. 1965) näyttelyyn, jossa vieläkin taidokkaammin ja tyylitietoisemmin palettiaan hallitsevan taiteilijan näyttelyä on höystetty kollega Reijo Saarelan kammottavalla (”No ei kuitenkaan kovin unheimlichilla”, kuiskaa Doppelgänger) diibadaaballa: ”Kuvatakseni kiinnostukseni luonteesta kerron Vermeeristä ja myös itsestäni (mikä yhdistelmä!).”

No, heistähän en nyt jaksa kiinnostua, joten parempi siis vain katsella kuvia. Enckellilläkin on tosi tehokas vieraannuttamisefekti hallussaan: hän maalaa kuin tosi vanhat mestarit, ja on selvästikin tutkinut monia tummien sävyjen taitajia Rembrandtista Goyaan (”Eikä muuten tippaakaan Vermeeriä”, kuiskaa Doppelgänger) – itse asiassa muistan sen kaukaisen ajan, kun hän oli Sinebrychoffin taidemuseossa töissä, jolloin tuli varmaan katsottua vanhaa taidetta ihan yliannokseksi asti.

Näyttely on pieni ja omituisesti ripustettu – yksi työ on muun muassa näyteikkunassa. Sen outoa tenhoa lisää valaistus, jonka avulla muuten pimeässä galleriassa saadaan tarkoilla kohdevaloilla tunnelma öisestä ja salaisesta museokäynnistä. Kyllä tässäkin siis varsin monikerroksisesti liikutaan alitajunnan alueilla. Ja samalla tunnelmassa on jotain vähän vieroksuttavaakin. Yhden maalauksen nimi on Emmi, taitelijan tytär (2008). Liekö siis oma? Minkäköhänlainen suhde taitelijalla on lapseen, jonka hän maalaa satojen vuosien taakse? Varsinkin, jos Saarelan kommentti, jonka mukaan ”tyylipastissien maalaamisen sijaan Enckell on vanhana syntynyt”, pitää paikkansa. Ettei siis vain olisi kyse sellaisesta torjunnasta, jota Ibsen kuvasi Nukkekodissaan (1879) ja muissa näytelmissään, joissa hän kertoi muun muassa siitä, miten ei uskalleta kohdata juuri nyt vallitsevaa yhteiskunnallista todellisuutta (”Olen aina ollut sitä mieltä, että suomenruotsalaiset ovat aina olleet kuin Woody Allenin leffojen juutalaiset”, kuiskaa Dobbelgänger niin lujaa, että oikein hävettää).

Pitäisikö minun tuntea Enckellin psyykeä ja henkilöhistoriaa ymmärtääkseni hänen taidettaan? Päätäni alkaa kivistä ja karkaan taas galleriasta.

Myöhemmin kadulla törmäsin erääseen taiteilijaystävääni, joka halusi raportin kuultuaan taideretkestäni. ”Molemmat ovat tosi taidokkaita maalareita. He maalaavat poikkeuksellisen kummallisia maalauksia, jotka tarjoavat runsaasti mielenkiintoisia psykologisen pohdinnan ulottuvuuksia” totesin minä ja puhuin mielestäni totta. Eikä kukaan kuiskannut mitään.

Näyttelykuvia 239: Julkkisten siivellä

Eilen kävin Galleria Uusitalossa katsomassa Vilmalotta Schafhauserin (s. 1972) näyttelyä Sielunmaisemia (25.11.–23.12.), jossa on julkkisten muotokuvia. Olin nähnyt sen jo aiemmin ikkunasta ja päättänyt, että en mene sinne lainkaan, ettei tarvitsisi turhaan pahoittaa kenenkään – siis itsenikään – mieltä, mutta eihän tästä taide-elämästä mitään näin raukkamaisella asenteella tulisi. Niinpä rohkeasti sisään toteamaan, että näyttely oli juuri sellainen kuin olin pelännytkin:

 Osmo Rauhala ja Maria Guzenina-Richardson.

Huono idea, eikä Schafhauser ole mikään erityinen muotokuvamaalari.

Tuli vielä mieleeni se ilkeä ajatus, että Schafhauser on laskelmoinut jokaisen julkkiksen turhamaisesti ryntäävän ostamaan viidellä tonnilla oman muotokuvansa. Näin ei onneksi ollut tapahtunut. Yksi kuva oli kuitenkin hävinnyt jonnekin jopa kesken näyttelyn. Kummallinen juttu sekin. Liekö ollut sovitettavana?

Näyttelykuvia 238: Tyhjää täynnä

Hans Rosenström (s. 1978) on Helsingissä ja Tukholmassa työskentelevä sangen kiinnostava taiteiija, joka tilan installoijana on jollain lailla sukua Markus Kåhrelle (s. 1969) mutta ehkä vieläkin minimalistisempi. Hänen näyttelynsä Flyktpunkt Galleri Sinnessä (4.–22.12.) koostuu lähinnä pelkästä galleriatilasta ja siihen upotetusta liikkeentunnistintekniikasta, valosta, äänestä ja yhdestä peilistä. 

Rosenström itse kertoo intentioistaan näin: "Galleria Sinnessä minua kiehtoi käyttää lähtökohtana tilan ja talon arkkitehtuurin tarjoamia mahdollisuuksia ja päätin palata ajatukseen joka minulla käynyt mielessä useaan otteeseen; että jokainen meistä vaikuttaa ympäristöönsä omalla läsnäolollaan, riippumatta hakeeko sitä aktiivisesti tai ei. Kaikki on ohimenevää ja lopulta kaikki sekoittuu toisiinsa."  

Liekö eilen sitten syy se, että olin juuri ollut viereisessä talossa uimassa ja varsin fenomenologisesti alasti polskimassa ja saunassa hikoilemassa ja kuuntelemassa vanhojen äijien juttuja ja suihkun alla lotraamassa, mutta tämä galleriakokemus jäi minulle nyt vain teennäiseksi ja ylen vieraaksi:

Oikein hävettää. Yhtään en haluaisi tällaista epä-älyllistä gonzoa kirjoittaa. Mutta näin siinä vain kävi. Menin ostamaan kahvipullan ja kotiin keittämään vahvat kahvit, enkä ollut taidepäällä lainkaan. Intuitioni kuitenkin sanoo, että Rosenström on tekijämies. Vika on siis nyt minussa.

Julkaistua 101: Unen logiikka rautaisissa sandaaleissa

Tänään ilmestyi Kauppalehdessä arvioni Harri Larjoston (s. 1952) näyttelystä Forum Boxissa. Vähän innostunut olin, vaikka – jälleen kerran tämä sama ikuinen valitus – ei tähän vajaaseen liuskaan ihmeitä saakaan mahtumaan: 

Unen logiikka rautaisissa sandaaleissa

Mediataiteilija Harri Larjosto (s. 1952) on tehnyt jo pitkän päivätyön valokuvan, videon ja performanssin alueella. Hänet on opittu tuntemaan surreaalissävyisenä absurdin ja aika mustankin huumorin tekijänä, jota leimaa myös tietty runollisuus.

Tuoreimmassa näyttelyssään Larjosto on runollisempi kuin pitkään aikaan – ja myös huomattavasti henkilökohtaisempi. Hän onkin paneutunut omiin uniinsa, joita hän on myös juuri julkaissut kokonaisen kirjallisen.

Unen logiikka on sinänsä taiteelle varsin tuttu asia, mutta usein kyse on lähinnä tietyistä juonteista ja sävyistä, eikä useinkaan näe näin suoraa sukellusta siihen maailmaan, joka yöllä sekoittaa menneen ja tulevan, syyn ja seurauksen ja arkielämässä toisiinsa sekoittumattomat esineet, asiat ja aineet.

Larjosto on installoinut Forum Boxin karuihin tiloihin kaksiosaisen videoteoksen, pienen lipastoon rakennetun esineveistoksen ja installaation, jossa on hänen uniaan printattuina esiliinoihin sekä rautaisia sandaaleja.

Kovin humoristinen ei Larjosto tällä kertaa ole. Mutta ei hänen materiaalinsa houkuttele oikeastaan vakaviin tulkintayrityksiinkään. Komea esillepano ja mustavalkoisen liikkuvan kuvan tenhovoima vain imaisee tuohon tajunnan reunaman maailmaan, jossa katsojakin kokee kieppuvansa unen ja valveen rajamailla siten, ettei tule mitään erityistä halua pilkkoa kuvavirtaa analyyttisesti ja yrittää löytää jotain tulkintakehikkoa tai tarinaa juonenkäänteineen. Hetkellisesti tulee aika voimakas illuusio siitä, että on jonkun unen sisällä.

Näyttelykuvia 237: Mestareiden jalanjäljillä

Sunnuntaina kävin Galerie Kaj Forsblomissa katsomassa Cris af Enehielmin (s. 1954) näyttelyä. Törmäsin matkalla erääseen taiteilijatuttavaani, jonka mukaan näkymä ikkunasta oli riittävä. No, minä menin kuitenkin rohkeasti sisään:

Minun mielestäni oli oikein kiinnostava kokemus. Enehielm oli ikään kuin mennyt modernin juurille tutkimaan pointillismin ja fauvismin perusasioita ja yhdistänyt siihen omaa pitkää maalarinkokemustaan, josta tulee uudelleenlöytämisen riemun rinnalle tietty varmuus. Lisäksi nämä työt näyttävät siltä kuin prosessi olisi ollut raju ja jotenkin vääjäämätön.

Tiedän, että kysymykseni on tyhmä, mutta ajankohtaisuudessaan tämä nyt tuli vain mieleeni: Miksei Cris af Enehielm ole Carnegie-ehdokas – eikä ole koskaan edes ollut? Aito maalari hän kuitenkin on.  

PS. Hitto soikoon, piti oikein tarkistaa: eivät ole muuten Leena Luostarinen (s. 1949) ja Marika Mäkeläkään (s. 1947) koskaan olleet Carnegie-ehdokkaina. Mutta valokuvataiteilija Jorma Puranen (s. 1951) on sen sijaan jo kaksi kertaa ollut ehdolla tämän maalaustaidekilpailun palkintopalleille. Mihinkähän ammattiin minä olen oikein joutunut? Vai olisiko tämä Borgesin novelli?

Näyttelykuvia 236: Monumentteja

Lauantaina kävin Muu Galleriassa katsomassa lahtelaisen kuvanveistäjä Elisa Lientolan (s. 1979) näyttelyä Monumentteja (26.11.–19.12). Lientola on minulle ihan uusi tuttavuus. Osaavia teräsveistoksia hän tekee, mutta vähän tuli sellainen olo, että onko näiden nuorempien taiteilijoiden aina keksittävä pyörä uudestaan. Minusta tuntuu, että ensimmäinen rypistettyä paperitolloa – tai origamia – muistuttava kovaa materiaalia oleva veistos, jonka olen nähnyt, on jostain 1960-luvulta. Sellaista Claes Oldenburg (s. 1929) -meininkiähän tämä on. Mutta eiköhän kaikki ole muutenkin jo aikoja sitten tehty, joten ei Lientolan retrous ole sen vaarallisempaa kuin moni muukaan. Kelpoa taidettahan tämä on:

Aloita alusta!, 2010, teräs.

Valosaastetta

Torstaina kävelin Galleria Sculptorista Forum Boxiin pimenevässä kaupungissa ja kummastelin Esplanadin puiston valaistuja puita. Lienenkö sitten vanhanaikainen, mutta arvostan puissa niiden luonnollista kauneutta – esimerkiksi sitä, miten hienosti ne saattavat joskus toimia kuin grafiikkana auringonlaskua vasten. Mutta tällaisista joulupuista en oikein piittaa:

Pidän tällaista jopa vähän vastenmielisenä valosaasteena.

Näyttelykuvia 232 & 233 & 234 & 235: Pahalle päälle ja hyvälle päälle

Torstaina oli vilkas avajaipäivä. Helsingin Taidehallissa olisi ollut eliitin hyvävelisiskoavajaiset, mutta minulle Carnegie Art Awardista (3.12.2010–16.1.2011) riitti vallan mainiosti päivällä pidetty pressitilaisuus. Olin tehnyt näyttelystä luettelon pohjalta jo Kauppalehteen ennakkojutun, mutta kyllähän taidetta kirjojen sijaan on katsottava livenä. Mutta olihan ärsyttävän huono näyttely. Yksi kollegoistani sanoi: "Olipa teennäinen." Toinen totesi, että näin kun maalaustaiteen kenttää tarpeeksi laajennetaan, "alkaa näyttely näyttää kuin miltä tahansa vuosinäyttelyltä". Kuinka oikeassa hän olikaan:

Näyttely onnistui olemaan jopa vanhahtavan ja moneen kertaan nähdyn näköinen – kuten vaikkapa Tone Kristin Bjordamin (s. 1975) veteen hitaasti sekoittuvat maalit videolla. Ja sitten ne harvat varsinaiset maalausmaalaukset, joita tässä maalaustaidekilpailussa nähtiin, olivat vielä osa erityisen kökköjä, kuten vaikkapa Kristina Janssonin (s. 1967) tylsät – vaikka syntytarina olisi ollut kuinka kiinnostava tahansa, ja senkin olen jo osin unohtanut enkä edes jaksa yrittää kertoa sitä, minkä muistan – ja kömpelöt maalauksensa, joille oli jostain käsittämättömästä syystä annettu toinen palkinto (600 000 kruunua – voi herran tähden!):

Kristina Jansson, Castle-Be-Geist.

Enkä kyllä jaksaisi katsoa enää yhtäkään Marianna Uutisen (s. 1961) ylimielistä pinkkiä elettä.

Oli siellä muutama hienokin työ, suorastaan kaunis, kuten vaikka A K Dolvenin (s. 1953) ja Seppo Renvallin (s. 1963) videot, mutta niitä olisin mieluummin katsonut ihan eri kontekstissa kuin pohjoismaiden elitistisimmän maalaustaidekilpailun teosten joukossa. Oma valintani taisi lopulta kallistua Dolveniin, mutta en minä tälle kuolleen aviomiehen paitoja kuvaavalle riipaisevan kauniille filmille mitään maalaustaidepalkintoa olisi antanut:

Harvoin tulee näyttelyssä oikein kunnolla pahalle päälle, mutta nyt tapahtui juuri näin. Rupesin jopa syyttä suotta ärhentelemään Taidehallin viestintävastaavalle Sanna Kangasluomalle, mutta ehkä hän osasi hymyillen laittaa kiukkuni johonkin ansaittuun lokeroon.  

***

Taidehallin studiossa oli sveitsiläishaitilaissyntyisen Sasha Huberin (s. 1975) pikkuhauska kollaasinkaltainen I Love JaNY (3.12.2010–16.1.2011), joka kertoo Huberin tädistä Jany Tombasta. Tämä muutti 1960-luvulla Haitista New Yorkiin ja pääsi aina huippumalliksi asti. Ei Huberin pläjäys nyt mitään suurta taidetta ollut, mutta tuli kummiskin vähän veikeä olo, kun näki itse Jany-tädinkin studiossa omia kuviaan ihailemassa:

En tiedä, onko tämä nyt vähän setämäistä, mutta minusta tuntuu siltä, että Huber on Kuvataideakatemiasta maisteriksi valmistuttuaan (2006) ollut vähän turhan nopeassa nousukiidossa. Toivottavasti pitää huivista kiinni.

***

Galleria Sculptorissa näin hienoimman videoinstallaation pitkään aikaan. Markus Kåhre (s. 1969) oli pystyttänyt galleriaan Ravintola Pidot (3.12.201–2.1.2011), jossa eri alojen toimijat – muun muassa Claes Andersson – aivan niin lämmin ja surumielinen kuin muistinkin – ja Mauri Ylä-Kotola – aivan niin tosielämälle vieras ja kopea kuin muistinkin (olen puhunut kummankin kanssa yhden kerran elämässäni) – keskustelivat ravintolapöydissä Kåhren kanssa muun muassa rakkaudesta ja taiteesta. Muun muassa Platonin Pitoihinhan tässä Kåhren oivaltavassa pitopalvelussa palattiin. Minäkin palaan tähän oivaan duuniin sitten, kun Kauppalehden juttuni ilmestyy:

Kåhre oli ulottanut teoksensa hauskasti aina kadulle asti:

  

***

Ja aivan yhtä taidokas installoija oli Forum Boxissa juuri uniaan kirjana julkaissut Harri Larjosto (s. 1952), jonka yö- ja päivätietoisuus kävivät hänen näyttelyssään (3.12.2010–2.1.2011) kiihkeää vuoropuhelua. Boxin vaativia tiloja harvoin otetaan haltuun näin mennen tullen. Palaan tähänkin hienoon näyttelyyn Kauppalehden jutun myötä:

Ja sitten jo huomasinkin olevani tosi hyvällä päällä. Kyllä taide osaa välillä olla tosi kiinnostavaa!

Luettua 60: Pinnalliset

Nicholas Carr: Pinnalliset. Mitä internet tekee aivoillemme. Terra Cognita 2010.

Nicholas Carrin kysymys on yksinkertainen ja aika pelottava: "Tekeekö Google meistä tyhmempiä?" Kyse on siis siitä, että tuottaako netin käyttö aivoihimme sellaisia pysyviä muutoksia, jotka esimerkiksi muuttavat tapaamme lukea ja olla tiedon kanssa. Tuleeko meistä vähemmän keskittymiskykyisiä ja pinnallisempia, kun luovumme ulkoa opettelemisesta ja syvällisestä sekä keskittyneestä lukemisesta ja kun ulkoistamme tietämykseme netin avulla? 

Carrin surullinen vastaus on, että juuri näin on käymässä. Kirjassa käydään läpi erilaista nerutotieteiden tutkimusaineistoa pelottavan vakuuttavasti, ja sitä lukiessani tunnistin selkeästi myös omakohtaisesti sen, miten minunkin tapani ajatella – ja myös kirjoittaa – on muuttunut netin myötä. 

Muistin ulkoistaminen verkkoon on itse asiassa hirvittävän tuntuinen vaihtoehto. "Satunnaisuus antaa oikealle muistille sen luonteen ja rikkauden, sen salaperäisyydestä ja hauraudesta puhumattakaan. Se on aikaan sidottu ja se muuttuu, kun keho muuttuu." Näin sanoo Carr, ja voiko tuota enää paremmin – ja myös kauniimmin – sanoa. Olen aina ollut sitä mieltä, että eksyminen ja "väärien" asioiden kanssa haahuileminen tekee ihmisestä lopultakin kokonaisemman. Sitä ei liian tehokas ja keskittynyt tiedonhaku koskaan mahdollista. Carrin mukaan verkon käyttäminen henkilökohtaisen muistin korvikkeena tuottaa sen riskin, että "tyhjennäme mielemme sen rikkauksista".       

Väliin saan lohtua siitä, että olen jo sen verran elämän ehtoopuolella, että ei minun niin paljoa tarvitse enää välittää esimerkiksi siitä, en mene mukaan Facebookiin, mutta nyt mietin sitä, että pitäisisikö minun ideologisista syistä esimerkiksi lopettaa näiden juttujen varustaminen linkeillä. Minähän ylläpidän toiminnallani juuri niitä kehityskulkuja, joita Carr kritisoi ja jotka Carrin ansiosta koen nyt itsekin todelliseksi vaaraksi. 

Täytyy siis miettiä.  

Joka tapauksessa yksi vaikuttavimmista kirjoita, joita olen tänä vuonna lukenut.

Luettua 59: Harri Larjoston unet

Harri Larjosto: Harri Larjoston unet. Taide 2010. [Jälkisanat Katja Valli]

Mainittakoon heti, että kriitikon roolissa en tähän kirjaan oikein voi suhtautua. Silloin, kun Harri Larjosto (s. 1952) sen ensimmäistä kertaa kasasi, toimin Kustannus Oy Taiteen kustannusjohtajana ja olin jo päättänyt kirjan julkaista, mutta eihän firmalla ollut rahaa. Lisäksi esiinnyn kirjassa unihahmonakin, mikä tietenkin imartelee minua, vaikka muutunkin unessa jättimäiseksi pimpsaksi.

Kuluneet vuodet kuitenkin näyttävät, että oikea asia ei mihinkään vanhene. On hienoa, että tämä saatiin vihdoin ulos. 

Larjoston bisarreissa unissa seikkailee paljon taidemaailman hahmoja: kollegoita, kuraattoreita ja museoihmisiä. Aika usein taiteen yhteydessä puhutaan unen logiikasta, ja tässä on nyt tarjolla sitä materiaalia aimo annos. Asioita voi lähestyä eri tavoin, mutta tärkeää on se, että ihan oikeaa raakamateriaalia on tarjolla. Jälkipuheen kirjoittanut unitutkija Katja Valli lähestyy unia sellaisella ei-niin-psykoanalyytisellä tavalla, joka miellyttää ja myös osin helpottaa varmaan montaa lukijaa. Ei siihen tulkintasioon kannattaisi ehkä liikoja satsata. Minulla on sellainen tunne, että esimerkiksi Freudin kautta sitä vain eksyy helposti johonkin dogmaattiseen hetteikköön.

Mutta ryhdyin kyllä kiinnittämän omiinkin uniini heti enemmän huomiota. 

Larjoston kirja on myös kelpoa kirjallisuutta. Tämä vahvistuu myös hänen tuoreessa näyttelyssään, johon kohta palaan.

Työhuoneen lumoa

Keskiviikkona pääsin taas pitkästä aikaa käymään taiteilijan työhuoneella. Olen joskus todennut, että sliipattujen ja tarkkaan harkittujen näyttelyiden sijaan kävisin mieluummin työhuoneilla katsomassa, mitä taiteilijat ihan arkisesti tekevät, jotta ymmärtäisin paremmin heidän työtään. Onhan tämä tietenkin vähän kärjistys, mutta taas tuli aika voimakkaasti samanlainen fiilis.

Vierailin taidemaalari Ipi Kärjen (s. 1951) työhuoneella Kaapelitehtaalla, koska olen tekemässä hänelle tulevan näyttelyn luettelotekstiä:

Ja nyt pystyn lähestymään asennettani vähän analyyttisemminkin. Tajusin nimittäin, että juuri tätä ei koskaan näe galleriassa: sitä että taiteilija on löytänyt jotain ihan uutta ja maalaa intohimoisesti ja vapautuneesti ja samalla myös niin paljon, ettei uuden tuotannon kunnolliseen esittelyyn mikään galleriatila riittäisikään. Varsinkin kun maalausten kokokin on kasvanut; esimerkiksi taustalla näkyvät maalaukset ovat mitaltaan 190 x 190. 

Tällaisessa tilanteessa kirjoittajankaan ei ole kovin vaikea motivoida itseään työhön. 

Niin, että odotelkaapa tarkkana hänen  tulevia näyttelyitään. Ja mainittakoon, että hänen edellinen yksityisnäyttelynsä Helsingissä oli vuonna 2002.

Näyttelykuvia 231: Kötöstyksiä?

Keskiviikkona 1.12. kävin Amos Andersonin taidemuseossa katsomassa minulle entuudestaan tuntemattoman kemiläisen kuvanveistäjä Sauli Miettusen (s. 1961) näyttelyä Kötöstyksiä (2.12.2010–17.1.2011).

Miettunen yhdistelee materiaaleja villisti ja tekee sen varsin taitavasti, mutta vähän outo ITE-taiteen ja poikamaisen junttihuumorin yhdistelmä jää kuitenkin päällimäiseksi vaikutelmaksi. Taiteena tämä ei tunnu kovin kestävältä, vaikka näissä osin esihistoriallisia löydöksiä muistuttavissa veistoksissa onkin mukana nokkeluutta ja joitain ihan hyviä oivalluksia:

Miettunen on Kari Huhtamon taidesäätiön valitsema ensimmäinen "Pohjoinen taiteilija". Ja Kari Huhtamohan (s. 1943) on Rovanimellä syntynyt kuvanveistäjä. Tästä siis alkanee uusi perinne. Ja hyvä näin. Ei mikään tuki taiteelle kai liikaa ole, mutta kyllä nämä pompöösit taiteilijat ovat joskus vähän hassuja perustaessaan elinaikanaan museoita ja säätiöitä ja laittaessaan esimerkiksi kotisivujensa etusivulle kuvan itsestään poseeraamassa pressan kanssa. Mutta taaplatkoon kukin tyylillään.

Julkaistua 99 & 100: Huipulla tuulee aika vähän & Arktinen ja arkinen valo

Tänään ilmestyi Kauppalehdessä ennakkojuttuni Carnegie Art Award -näyttelystä (3.12.2010–16.1.2011) Helsingin Taidehallissa sekä sen kainalona – tosin pääjuttua paljon laajempana – ehdolla olleen ja näyttelyssä mukana olevan taidemaalari Jukka Mäkelän (s. 1949) haastattelu. Kiire oli taas aivan liian kova. Piipahdin eilen aamulla Taidehallissa hakemassa luettelon ja pressimateriaalin ja ryntäsin saman tien takaisin kotiin kirjoittamaan jutut, joita toimituksessa puolilta päivin jo odotettiin (huomenna menen sitten pressiin katsomaan, miltä se taide oikeasti näyttää; ei tässä ammatissa joskus ole mitään kadehdittavaa): 

Huipulla tuulee aika vähän 

Carnegie Art Award on ruotsalaisen investointipankin vuodesta 1998 jakama suurin pohjoismainen – ja maailmanluokassakin varsin mittava – taidepalkinto, joka on vuodesta 2003 jaettu joka toinen vuosi.

Palkinnon taustalla on laaja pohjoismainen asiantuntijaraati, joka nimeää mielestään kulloinkin pohjoismaista huippua edustavia ehdokkaita. Vähän ohueksi tuo huippu on ainakin asiantuntijoita uskottaessa jäänyt, koska esimerkiksi Nina Roos on ehtinyt voittamaan jo sekä toisen (1998) että ensimmäisen palkinnon (2004). Joukossa on mukana on useampiakin sellaisiakin taiteilijoita, jotka ovat olleet jo kolmeen kertaan mukana – ehdokkaana tai palkinnoilla, kuten esimerkiksi Silja Rantanen (toinen palkinto 1999).

Maajoukkuehengessä voisi todeta, että suomalaiset ovat joutuneet selvästikin tuomaripelin uhriksi, koska palkintopallisijoilla he ovat aina olleet aliedustettuja. Niin tänäkin vuonna: kuusi ehdokasta, ei yhtään palkintoa.

Carnegie on herättänyt taideväessä pahanilkistäkin keskustelua, koska se on ensimmäinen maalauskilpailu, joka voitettiin valokuvilla (1998). Ei tämän vuoden pääpalkinnon voittajakaan, miljoona ruotsin kruunua (109 000 euroa) pokannut islantilainen Kristjan Gudmundsson, ihan varsinainen taidemaalari ole, mutta hänen käsitteellinen ja vähäeleinen ja miltei teollisen arkinen maalauksensa, joka toimii ääniä vaimentavana, on ehkä kuitenkin maalauksen kokemisen ehtoja koetteleva teos toisin kuin valokuvat, joiden problematiikka ei ole koskaan edes sijainnut maalauksen alueella.

Jos kaikkien vuosien linjaa yrittää hahmotela, voi helposti todeta, että aika vähäeleisen viileä ja esteettisvoittoinen se on ollut. Sille voi tietenkin nostaa hattua, että jotain yhteispohjoismaista taiteessakin on sentään jäljellä.

Kristjan Gudmundsson, Black and White Painting in White and Grey Frame, Black and White Painting in Grey and White Frame, Black and White Painting in Grey Frame, Black and White Painting in White Frame, 2010.

Arktinen ja arkinen valo

Fiskarsissa työskentelevä taidemaalari Jukka Mäkelä (s. 1949) on varsinainen Carnegie Art Award -konkari – hän on nimittäin ollut ehdolla palkinnonsaajaksi jo kilpailun ensimmäisenä kertana vuonna 1998 ja on sitä nyt jälleen vuonna 2010. Onko aiempi ehdokkuus ja kilpailun säännöllinen seuraaminen vaikuttanut ehdokkaana olevan taiteilijan työskentelyyn?

– Ei sillä ole mitään vaikutusta työrytmiin. Taiteilijalla on sellainen kausi menossa kuin kulloinkin on menossa, eikä lyhyellä varotusajalla koskaan ehdi valmistautumaan erityisesti jotain kilpailua varten. Kyllä se on sillä lailla sattumanvaraista, että sitä tekee juuri sitä mitä tekee ja jury saa sitten miettiä sen kelvollisuutta.

Vanhalle konkarille tällainen isokin kilpailu on vain yksi tapahtuma muiden joukossa, ja oleellisempaa taitaakin olla sen tuottama hyöty ja myönteisyys koko taidemaailmalle enempi yleisesti ottaen. Tähän hyötyyn Mäkelä tarttuu kuitenkin vähän kriittisestikin, koska kyse on kuitenkin alun perin ollut nimenomaan maalaustaiteelle myönnetystä palkinnosta – ja tätä korostetaan vieläkin, vaikka välinekirjo tuntuu laajenevan koko ajan.

– On niitä ehdokkaita ehkä vähän liiankin laajalti haravoitu, koska mukana on kuitenkin usein ollut esimerkiksi valokuvaa ja videota. Jotain vähän outoa ja epämääräistä siinä on, vaikka voihan sitä maalauksen ongelmia käsitellä aika monella tavalla.

Toinen ongelma on toisaalta se, että monet loppusuoralle päässeet ovat useasti toiseenkin kertaan mukana.

– Koneisto on aika työläs ja raskas. Sellainen ehdokkaaksi ehdokkaana oleminen, jota moni taiteilija joutuu kokemaan, on sekin tietenkin vähän ikävää ja aiheuttaa kaikessa raskaudessaan turhaa pahaa mieltä.

Kilpailun pohjoismaisuus tuntuu Mäkelästä kuitenkin hyvältä asialta. Hänellä itselläänkin on ollut jatkuvat galleria- ja ystävyyssuhteet yhteispohjoismaisiin taidekuvioihin.

– Kyllä tällainen lisää luontevaa yhteisöllisyyttä ja on kaikin puolin tuettava asia.

Mutta mitä se pohjoismaisuus sitten on? Näkyykö se esimerkiksi taiteen sisällöissä?

– Kyllä tietty maantieteellinen sijainti ja silkka raju vuodenaikojen vaihtelukin tuottaa tiettyä yhtäläisyyttä. Välimerellä on ihan omansalainen valojen ja värien maailma, joka on paljon vaikuttanut taide-elämään, mutta niin on Pohjolassakin. Kyllä se jollain tavalla ihmisiä aina yhdistää.

Näin puhuu taidemaalari, joka havainnoi taiteilijan silmin päivittäin arkista ympäristöään ja sen valoja ja varjoja ja joka piirtää koko ajan. Ja jatkaa sitä sen enempää hötkyilemättä – tuli palkintoja tai ei.

 Jukka Mäkelä, Rhythm and Space, 2009.

Julkaistua 98: Torsojen vapautusliike

Tänään ilmestyi Galleria Ortonin verkkosivuille joulukuun taiteilijan, Tuula Anttosen esittely, jonka tein toissapäiväisen avajaispuheen pohjalta:

Torsojen vapautusliike

Bourgesin kansallisesta taidekoulusta Ranskassa ja Taideteollisesta korkeakoulusta valmistunut taidemaalari Tuula Anttonen (s. 1970) kuvaa vahvoissa akryylimaalauksissaan yksittäisiä torsoja ja myöskin ihmisfiguureja, jotka tuntuvat taistelevaan tilastaan kuvapinnalla.

Abstraktin ja esittävän välillä heiluroivat maalaukset saavat lisämerkitystä myös nimistään. Kun teoksen nimi on Oma syli tai Toisen syli, tulee niihin aivan uudenlainen lataus sekä psykologinen tulkintakehikko.

Toisen syli (2010), Tuula Anttonen ja kollega Seela Petra (s. 1964).

Anttonen ei maalaa havainnosta vaan rakentaa figuurinsa ns. omasta päästään. Figuurit jäävät kuitenkin usein päättömiksi, ja Anttonen on itse todennut, että ”päät jätin pois, jotta katsojan olisi helpompi hypätä näihin nahkoihin”. Ja onkin totta, että samastumiskohteina ja assosiaatiopintoina nimettömät ja paikallistumattomat hahmot ovat kaikille tasavertaisia. Hahmon fyysisyys ja myös emootioiden voima pelkistyy, kun se ei kohdistu mihinkään tiettyyn. Anttonen itse toteaa, että ”tunteet fyysisyydestä asettuvat usein vatsanpohjaan ja tunteet ylipäänsä jonnekin rintalastan alle”.

Anttosten töiden fyysisyys onkin äärimmäisen voimakasta. Se kumpuaa sekä kuvatuista figuureista että myös itse maalaustekniikasta. Voimakkaat siveltimenvedot ja Anttosen käyttämä luonnonläheinen väripaletti tukevat toisiaan niin, että sisällön ja muodon yhteys on ikään kuin konkreettisesti käsin kosketeltava tai yleispätevästi tunnistettavissa oleva.

Torsolla vatsoineen ja rintalastoineen on tunteiden kantamisen lisäksi ollut aina erityinen taidehistoriallinen merkitys, jolla Anttonen myös tuntuu leikittelevän. Alun perinhän torsojen merkitys korostui antiikin Kreikan ja Rooman löydettyjen patsaiden kautta, mutta jo 1500-luvulta alkaen torsoja alettiin varta vasten veistää ja maalata. Anttosen torsot ovat ikään kuin osa torsojen vapautusliikettä, jolla tuo symboliksi jähmettynyt taidehistoriallinen perusmuoto on palautettu elämään.

Julkaistua 97: Bourdainin kanssa puistossa

Tänään tuli ulos tuore YLE1:n Kultakuumeen kolumnini. Yöllä sen siemenen näin ja aamulla kirjoitin ja yritin puhua täyttä totta:

Bourdainin kanssa puistossa

Tapasin taannoin tv:stä tutun kokin Anthony Bourdainin. Hän työskenteli erään ruotsalaisen kartanon puutarhassa sijainneessa kioskissa. Tilasin häneltä täytetyn leivän ja yhden Pepsi-Colan. Hän toi minulle pienen tinaisen kyynelpullon, jonka kyljessä luki Coca-Cola. Kun yritin valittaa leivän puuttumisesta ja väärästä juomasta, hän ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota. Join juomani pois, mutta ei siitä tullut edes yhtä huikkaa. Minua harmitti sekä jäänyt jano että huono palvelu.

No untahan se tietenkin oli. Ja tuoretta sellaista, viime yönä nähtyä. Samantyyppisiä outoja unia olen nähnyt viime aikoina paljon. Usein ne eivät ole varsinaisia painajaisunia, joista heräisin hikoillen ja kauhuissani, mutta eivät ne nyt niin hauskojakaan ole. Itse asiassa olisin paljon mieluummin näkemättä niitä. Haluaisin katsella Bourdainiakin vain oman valintani mukaan, silloin kun laitan tv:n varta vasten päälle. 

En ole koskaan ollut innostunut tulkitsemaan unia, ja olenkin pitänyt moista harrastusta hömppänä. No, nyt yritin kuitenkin miettiä, mitä tämä viimeöinen uni voisi mahdollisesti tarkoittaa. Arrogantin Bourdainin symbolisia ulottuvuuksia en pysty edes aavistelemaan. Tai entä sitten Ruotsi? Juomien sekoitus on täysin epäkiinnostava, enkä oikeassa elämässäni edes juo kumpaakaan. Kyynelpullo voisi viitata suruni määrän mittaamiseen, niin kuin vanhat kyynelpullot symbolisesti tekivät – sellaiset, joita esimerkiksi kuvanveistäjä Ville Vallgrenkin aikoinaan jugend-hengessä valmisti. Mutta antaa olla – tajusin nimittäin sen, mikä minua unessa oikeasti harmitti. Uni ei ole kovin kiinnostava, ei millään tavoin kiehtova eikä ainakaan älyllinen.

Olen itse taidekriitikkona kuvaillut joskus teoksia sellaisina, että ne noudattavat unen logiikkaa. Niissä esimerkiksi lineaarinen kerronta saattaa rikkoutua, menneisyys ja tulevaisuus elää samassa hetkessä, täysin toisiinsa liittymättömät asiat sekoittua toisiinsa… Näin tehdessäni olen selvästikin pitänyt sitä arvona, että unen logiikka on osa teoksen tematiikkaa.

Mutta miksi näin olisi? Ja onko taiteilija erityisen lahjakas myös unennäkijänä? Olen juuri lukenut kuvataiteilija Harri Larjoston unistaan kirjoittaman kirjan Harri Larjoston unet (Taide 2010). Suurin osa niistä ei onneksi tunnu yhtään sen kiehtovammilta tai älyllisemmiltäkään kuin näkemäni Bourdain-uni. Unia pitkään tutkinut Katja Valli, joka toimii – ja kuunnelkaa nyt tarkkaan – Turun yliopiston käyttäytymistieteiden ja filosofian laitoksen kognitiivisen neurotieteen tutkimuskeskuksen tajunnantutkimusryhmässä, toteaa Larjoston kirjaan kirjoittamissa jälkisanoissaan, että ”jokainen meistä on luova unissaan, sillä unet ovat luovia niin rakenteensa kuin sisältöjensäkin puolesta”.

Unessa luovuus ei siis ole taiteen- tai tieteentekijän yksinoikeus. Ja harvoin uni muuten tuottaa valvemaailmassa toimivia ratkaisuja. Vallin mukaan suuresta tutkitusta uniraporttimäärästä ”vain alle 1 % sisältää jonkinlaista valvemaailman pulmiin liittyvää ongelmanratkaisua”. On tästä tosin aika kiinnostaviakin poikkeuksia: esimerkiksi farmakologi Otto Loewl, joka sai Nobelin lääketieteen palkinnon vuonna 1936, näki unessa kokeen, jolla hän pystyi todistamaan teoriansa hermoimpulssien kemiallisesta välittymisestä.

Minäkin muistan sen, kun olin joskus vuonna 1975 lukenut Justus Hartnackin kirjaa Filosofian ongelmia (1971) päästäkseni opiskelemaan teoreettista filosofiaa ja heräsin aamulla vahvaan tietoisuuteen siitä, että olin keksinyt kaavan, jolla voidaan ratkaista kaikki filosofiset ongelmat. Tunne oli sekä erittäin vahva että myös kirkas ja selkeä: kyseessä oli konkreettisesti ihan oikea kaava. Muistan vielä aika tarkkaan sen turhauttavan tunteen, kun koko päivän yritin turhaan saada kaavaa mieleeni. Enkä minä sitten päässyt opiskelemaankaan.

Unia on tulkittu aina, ja tulkintoja käytetään myös erilaisissa terapiakoulukunnissa. Vallin mukaan symbolisia tulkintoja on turha hakea, koska eri asiat tarkoittavat väistämättä eri ihmisille aivan erilaisia asioita. Näin minäkin olisin valmis uskomaan. Vallin mukaan oleellista on se, että ”piditpä merkityksellisinä tai et, ne ovat sinun aivojesi tuotosta. Täten ne voivat kertoa jotain siitä, mitä päässäsi liikkuu silloin kun looginen ja rationaalinen ajattelu on vaimennettu ja aivojen aktivaatio on sisäsyntyistä.”

Nyt lähden kirjastoon, ja annan sen verran periksi, että lainaan Hartnackin kirjan lisäksi Bourdainin tuoreemman kirjan Kobraa lautasella (Otava 2002) enkä hetkeäkään ajattele, että käärme olisi fallossymboli.