Näyttelykuvia 557: Elvis elää!

Yritän kuroa vielä rästejä kiinni. Toissatorstaina palasin Tukholman-matkalta, ja lyhyen päiväunen jälkeen aloitin taas taidearjen. Lähdin Vaasankadulle tutustumaan uuteen galleriaan, jonka ilmaantumisen uutisoin seuraavaan Taiteeseen.

Kingi Kongi Galleriassa oli menossa gallerian toinen näyttely. Ryhmänäyttely Elvis Is in the Building (10.–29.1.) piti nimensä mukaisesti sisällään pelkkää Elvis-aiheista taidetta. Pieneen tilaan oli saatu ahdettua peräti 26 taiteilijan teoksia: kollaseja, piirustuksia, maalauksia, sarjakuvaa, valokuvaa. Ei niitä nyt kaikkia oikein mestariteoksiksi voinut sanoa, mutta kokonaisuudessaan idea oli hauska:

Ideoissa oli myös hauskaa variaatiota. Rakel Liekki (s. 1979) oli maalannut näköismuotokuvan C-kasetista: Cant't Help Falling in Love:

Ja Milla Paloniemellä (s. 1983) oli kaksi hauskaa sarjaa (Suomen Elvis-look ja Elviksen Suomi-look). Tässä ajankohtainen teos Suomen Elvis-look-sarjasta:

Paloniemen Elvis-Väyrysen olisi saanut 30 eurolla! Ja muutenkin paikan henkeä kuvaa hyvin, että joissain teoksissa oli kaksi hintaa: alempi opiskelijoita ja työttömiä varten. Ei taiteen jakelukaan siis aivan suoraviivainen kapitalistinen markkina-asia ole.

Näyttelykuvia 553 & 554 & 555 & 556: Taidetta risteillymatkailijoille

Elämä on ollut viime aikoina yhtä Guggenheimia ja myös vähän liikaa kirjoitushommia, joten blogipäivitykset ovat taas jäljessä – siinä määrin kun nyt olen edes taidetta seurannut. Palaan kuitenkin vielä viime viikolle ja tiistaihin, jolloin pääsin hetkeksi pois suomalaisesta taide-elämästä.

Lähdin nimittäin Guggenheim-seminaarin jälkeen kahden taiteilijaystäväni kanssa Tukholmaan, jossa tavoitteena oli Moderna Museetin Turner, Monet, Twombly – Sent måleri (8.10.2011–15.1.2012) – eikä oikeastaan mikään muu. 

Niinpä matkustimme läpi yön laivalla Tukholmaan ja otimme heti aamulla satamasta taksin suoraan museoon, jotta saisimme jonot minimoitua.

Selvisimmekin hyvin ennen jonojen kasvua, ja niinpä saimme paneutua rauhassa J.M.W. Turnerin (1775–1851), Claude Monet'n (1840–1926) ja Cy Twomblyn (1928–2011) kunkin myöhäisemmästä tuotannosta koottuun näyttelyyn, jossa oli haettu erilaisten ulkoisten teemojen kautta muun muassa subliimia, vanhenemista ja luopumista.

Kriitikkokin leikkii joskus lapsellisia leikkejä. Kiertäessäni näyttelyn viimeistä kertaa mietin, että minkäköhän työn ottaisin mieluusti omalle seinälleni. Voittajaksi selvisi Twomblyn Wilder Shores of Love (1985). Enkä taatusti osaa eritellä syytä tähän valintaan. Aika lähelle tuli Turnerin pieni skissi Tyyni meri ja etäisiä harmaita pilviä (1840–5?):

  
Monet'sta en ole ole koskaan ollut ihan hullaantunut, mutta Turner ja Twombly tekivät minuun tosi voimakkaan vaikutuksen. On mainittava, että en koskaan esimerkiksi ole kunnolla tutustunut Lontoon laajaan Turner-tarjontaan, ja Twomblyäkin olen aiemmin nähnyt ainoastaan yksittäisinä töinä. Oli sitä paitsi hienoa nähdä maalausnäyttely, joka oli kuratoitu vähän oudommasta näkökulmasta ja joka sai ihan uudenlaisia tyylisuuntien rajoja ylittäviä siltoja aikaiseksi.

Heimo Suntio (s. 1955) ja Tapani Mikkonen (s. 1952) ihastelemassa Twomblyn jättimäistä neliosaista teosta Quattro Stagioni (1993–95).

Ja kun aikaa oli tarpeeksi, Suntio innostui kuuntelemaan myös sitä tapaa, miten Modernassa lapsille maalaustaiteen katsomista opetettiin.

Tuli taas vähän kateellinen olo. Kaiken Guggenheim-hypetyksen jälkeen herää niin yksinkertainen kysymys: miksi meilläkin ei voisi olla tällaista hyvää taidemuseota, jonka substanssi vastaisi itsekseen kaikesta brändäyksestä ja pakottaisi ihmiset tulemaan luokseen katsomaan vain taidetta? Tallinnan Kumukin alkaa olla jo samanlainen. Miksei Helsingin taidemuseokin voisi olla tätä?

Tätä mietiskelin juodessani espressoa ja grappaa. 

***

Vaan eiköhän Suntio huomannut, että tuollahan on vielä joku valokuvanäyttely (emme olleet siis suorittaneet ennakkoon mitään tiedustelutoimintaa vaan lähdimme pelkästään ex tempore katsomaan yhtä näyttelyä). Ja niinpä siellä olikin aika raju kattaus: salikaupalla jättimäistä kokoelmanäyttelyä En annan historia – Fotografi ur Moderna Museets samlingar (1.2.2011–19.2.2012):

Näyttely oli vähän liikaa keskittymiskyvylleni, koska olin käynyt Turner etc. näyttelyn jo kolmesti läpi, mutta toisaalta oli hauska vaellella saleissa ja poimia sieltä täältä vanhoja ja uusia mestareita. Ja niitähän piisasi 1840-luvulta näihin päiviin asti. En minä itse asiassa ole koskaan nähnyt elämässäni näin hienoa valokuvanäyttelyä, jossa oli ihan kaikkea: August Sanderista (1876–1964) Hiroshi Sugimotoon (s. 1948) tai vaikkapa Irving Pennistä (1917–2009) Diane Arbusiin (1923–1971). Modernassa kokoelmat muodostavat vankan kulmakiven museon toiminnalle.

***

Ja tulihan sitä ohimennen nähtyä Cecilia Edelfalkin (s. 1954) pieni Moment-näyttely (20.9.2011–12.2.2012), jossa taiteilija kuvaa itseään ja omaa oeuvreaan monitasoisesti: 
 

***

Ja jaksoin katsoa vielä Ulf Rollofinkin (s. 1961) Moment-näyttelyä (8.11.2011–12.2.2012), jossa oli varsin väkivaltainen mutta oudon kaunis tunnelma:

Suntio lähti vielä viidenteenkin näyttelyyn (Ynglinggatan 1, 25.11.2011–22.2.2012), jossa esiteltiin legendaarisen ysärigallerian toimintaa, mutta minulta loppuivat voimat, ja otin Mikkosen kanssa cavan baarissa. On se kummallista, että yhdessä museossa voi olla näin paljon taidetta.

Sitten levykauppaan (Micke's), josta löysin sikahalvalla Wilson Pickettin Atlantic-vinyylin Hey Jude (1969; kuunnelkaa nimibiisi tästä linkistä):

Sitten thaimaalaiseen ravintolaan syömään ja sitten takaisin laivalle. Ennen nukkumaanmenoa otin vielä kannelta Sugimoton kunniaksi valokuvan:

Taide siis voi todellakin olla "ihanaa ja yhteisöllistä", kuten Janne Gallen-Kallela-Sirén Guggenhem-seminaarissa hehkutti. Se voi olla sitä jopa risteilymatkailijoille ja jopa Ruotsissa.

Julkaistua 257: Kunnallispoliitikkojen on saatava riittävästi tietoa päätöksentekoon

Aamun Helsingin Sanomissa julkaistiin mielipidekirjoitukseni, jossa halusin kiinnittää huomiota Guggenheim-hankkeen päätöksenteon problemaattisuuteen. Päätin kirjoittaa ilman mitään vittuilua ja sävyjä, jotta itse asia ei suotta peittyisi. 

On aivan käsittämätöntä, miten huonosti hanketta on viety eteenpäin. Esimerkkinä sen muuttuminen yhtäkkiä viikko sitten "kansalliseksi projektiksi". En ymmärrä, miten Pajunen ja GKS saattoivat kuvitella valtion noin vain heittävän lyhyellä varoitusajalla kaupungille kymmeniä miljoonia. Samoin on käsittämätöntä, että 30 miljoonan dollarin lisenssimaksun keräämisestä yksityiseltä taholta ei ole hankittu mitään uskottavia takeita. GKS sanoi eilen A-studiossa (tässä linkki), että rahaa ei ole voitu kerätä, koska hanketta ei ole vielä olemassa. Kummallinen lähestymistapa. Ei kai sitä mihinkään holviin olisi tarvinnut kerätä, mutta joitain sopimuksia olisi varmaan voitu yrittää tehdä. Tämähän tarkoittaa sitä, että valtuustolle ei näköjään aiota esittääkään muuta kuin toivomus rahojen taivaallisesta ilmaantumisesta. Mielestäni valtuusto ei yksinkertaisesti voi tältä pohjalta suorittaa äänestystä – kyse on sentään suomalaiseen taidesponsorointiin nähden aivan ennenkuulumattoman suuresta summasta. Onhan Helsingin Sanomien kautta (tässä linkki) lisäksi juuri käynyt ilmi, että hankeen peruuntuminen sopimuksen jälkeen tuottaisi miljoonien sopimussakot.  
Eiköhän nyt olisi jo syytä lähteä karkuun. Hävittynä on toistaiseksi vain kaksi milliä, eikä pojat oikein tunnu osaavan handlata näitä amerikanjuttuja, joissa lähtölinjalla kyttää aina iso joukko hyvin lämmitelleitä juristeja. 

Kunnallispoliitikkojen on saatava riittävästi tietoa päätöksentekoon

Guggenheim-hankkeen taiteellisista sisällöistä, arkkitehtuurista ja taide- sekä matkailupolitiikasta on oltu montaakin mieltä, mutta tulevina viikkoina olisi syytä keskittyä kunnallispolitiikkaan, sillä Helsingin kaupunginvaltuustolla on edessään 15. helmikuuta – siis melko pian – taloudellisesti merkittävä äänestys. Kaikki ovat varmaan yhtä mieltä siitä, että valtuustolla tulee olla käytössään asianmukaiset faktat tehdessään näin isoa päätöstä.

On ainakin kolme asiaa, joista olisi syytä olla konkreettisia tietoja ennen sen tekoa.

Ensinnäkin valtion mahdollinen osallistuminen museohankkeen rahoitukseen. Tuntuu huonosti suunnitellulta, että Guggenheim-hanke muuttui kaupunginjohtaja Jussi Pajusen ja museonjohtaja Janne Gallen-Kallela-Sirénin puheissa kansalliseksi vasta hankekartoituksen julkistamisen yhteydessä 10. tammikuuta. Tuolloin esitettiin toivomus siitä, että valtion tulisi osallistua hankkeeseen. Valtuustoa ei saa jättää epäselvään tilanteeseen tässä asiassa. Valtio joko tulee mukaan tai ei, mutta tiedon siitä tulee joka tapauksessa olla valtuuston käytössä. Toiveiden varassa päätöksiä ei voi tehdä.

Toinen asia on yksityinen rahoitus. Hankekartoituksen mukaan Guggenheimin 30 miljoonan dollarin lisenssimaksu aiotaan kerätä yksityisen rahoituksen kautta. Tieto tästäkin tulee olla vahvistettuna valtuuston käytössä. Tätäkään ei saa jättää toiveiden varaan, muuten on vaara, että lisenssimaksu – tai ainakin osa siitä – lankeaa helsinkiläisille veronmaksajille.

Kolmanneksi on mietittävä Helsingin taidemuseon toimintojen järjestämistä. Taidemuseon Guggenheimin ulkopuolelle jäävien toimintojen järjestämisen suunnittelu on vasta alullaan. Näitä toimintoja ovat kokoelmat, julkinen taide prosenttihankkeineen ja aluetaidemuseotoiminta. Valtuuston tulee tietää tarkasti, miten nämä toiminnot hallinnollisesti järjestetään ja rahoitetaan. Muussa tapauksessa toiminnot uhkaavat jäädä tuuliajolle ja näivettyä.

Ei liene kohtuutonta vaatia, että valtuusto tekee merkittäviä päätöksiä vasta faktojen ollessa avoimesti tiedossa. Sen sijaan tuntuu vähintäänkin kohtuuttomalta, että Solomon R. Guggenheimin säätiö kykenee kiristämään Helsingin kaupunginvaltuustoa ja sanelemaan sen aikatauluja. Mikäli asiat ovat kesken ennen helmikuun puoliväliä, on syytä neuvotella hankkeesta päättämiselle jatkoaikaa.

Otso Kantokorpi
Taidekriitikko, Helsinki

***

PS. Sitten täytyy vielä vähän kitkerästi nostaa häntää. Tähän kohtaan voisin nimittäin huomauttaa, että GKS:n mahdollinen jääviysjuttu ja kytkennät Carl Gustaf Ehrnroothin Ekoport-firmaan, jotka nousivat esiin esimerkiksi eilisen Helsingin Sanomien ja valtuutettu Tuomas Rantasen puheista, eivät tulleet ensimmäistä kertaa esiin Helsingin Sanomien Ehnrooth-jutusssa sunnuntailta. Olen nimittäin julkaissut tiedon GKS:n ja Ehrnroothin bisneskytkennöistä blogissani jo viime vuoden marraskuussa (tässä linkki) googlailtuani muutamana yönä ristiin näitä Suomen taide-eliitin edustajia. Ihan siis vain muistutukseksi. Mutta: A luta continua! – kuten Miriam Makeba (1932–2008) totesi eilen tv:ssä Mika Kaurismäen loistavassa dokkarissa Mama Africa (2011).

Julkaistua 256: "Valo merkitsee väriä"

Kävin taannoin taidemaalari Ipi Kärjen (s. 1951) työhuoneella, koska olin tekemässä hänen tulevaan näyttelyynsä (Galleria G 25.1.–12.2.), tiedotetekstiä. Teokset ovat osin samoja, joita nähtiin Lahdessa Galleria Nuovossa viime keväänä. Tein silloin julkaistua luetteloa varten hänen taiteestaan tekstin, josta lyhentelin ja muuntelin seuraavan version tiedotetta varten. Nyt se on julkaistu gallerian kotisivuilla, joten laitan sen jo tähän:

”Valo merkitsee väriä”

Taidemaalari Ipi Kärki on maalannut paljon havainnosta, mutta hänen teoksensa eivät esittävinäkään ole koskaan kovinkaan voimakkaasti ankkuroituneet erityiseen paikkaan ja aikaan. Havainnot ovat pikemminkin vain aloittaneet prosessin ja lähestyneet Matissen maksiimia, jonka mukaan ”kuva on joko itsenäinen organismi tai ei mitään” – siis erkaantuneet ajasta ja paikasta kohti taiteen yleistä aluetta. ”Valo merkitsee minulle väriä, ja väri herättää kiinnostuksen kokeilla erilaisia väririnnastuksia valon ilmaisemiseksi”, toteaa Kärki kuvaillessaan kehää, jonka pyörteissä hän on tottunut työskentelemään.

Kärjen tuotannossa on menossa murrosvaihe. Kankaat ovat suurentuneet, jotkut teokset jättävät ”keskeneräisyydessään” itse prosessia enemmän näkyviin ja joidenkin teosten synty on henkilökohtaisemmalla alueella, eletyissä ja koetuissa asioissa, jotka muuntuvat kuviksi impressioiden sijaan jonkin pinnan väreilyä syvempien perusvoimien ja -rakenteiden mieltämisen kautta.

Katsojan ei useinkaan tarvitse olla kovinkaan hyvin selvillä niistä, prosesseista, joiden kautta taideteos syntyy. Toisinaan se saattaa olla jopa haitallista kääntäessään katseen vain tiettyyn suuntaan, tarjotessaan liian suppean tukintakehikon. Tai tarjotessaan ylipäänsä jonkun tulkintakehikon, sillä en ole lainkaan vakuuttunut siitä, että Kärjen maalaukset tarvitsisivat mitään erityistä sanallisesti ilmaistavaa tulkintaa. 

Kun maalauksessa on kukka, ei minun tarvitse tietää sen latinalaista nimeä tai maantieteellistä levinneisyyttä vaan antautua maalauksen lumovoimalle.

Eikä maalarin välttämättä tarvitse kertoa meille tarinoita. Maalari voi esimerkiksi yrittää ylläpitää kykyämme uppoutua meditatiiviseen ajatteluun, jota Heidegger piti inhimillisyytemme perustana.

Julkaistua 255: Voiko taide olla leikkiä?

Palaan vielä Galleria Ortoniin ja Rosa Liksomin (s. 1958) näyttelyyn. Sain vihdoin kaikilta kiireiltäni kirjoitettua Liksomin taiteilijaesittelyn gallerian kotivisulle:

Voiko taide olla leikkiä?

Kirjailija ja kuvataiteilija Rosa Liksom (s. 1958) on kolmikymenvuotisen uransa ajan tehnyt rinnakkain sekä kirjailijan että kuvataiteilijan töitä. Hän kokee molemmat yhtä tärkeiksi ilmaisumuodoiksi, mutta on korostanut sitä, että ateljeeseen mennessään hän ”menee leikkimään”.

Leikki on ilmeisesti ollut varsin hauskaa, koska hän on esiintynyt aktiivisesti näyttelyissä jo vuodesta 1985, jolloin hän teki heti tuoreeltaan kuvataiteellisen läpimurtonsa – sekä yksityisnäyttelyllään legendaarisessa Vanhan galleriassa että osallistumalla samana vuonna Nuorten näyttelyyn.

Tuoreessa Galleria Ortonin näyttelyssä huomiota on kiinnittänyt jo vuodesta 1995 tekeillä ollut Postmoderni ekumeeninen ikonostaasi, jota Liksom jatkaa edelleenkin. Useasta kymmenestä eri tekniikoilla – muun muassa ristipistoa ja maalausta – toteutetusta kuvasta koostuva installaatio käyttää hyväkseen eri uskontojen kuvamateriaalia ja symboliikkaa sekä liturgisia värejä. Liksom ei ole uskonnollinen ihminen, mutta hän ei suinkaan rienaa vaan lähestyy aihettaan pikemminkin uteliaana havainnoijana ja vähän humoristisestikin. 

Kukitettu Liksom esittelee avajaisissa ikonostaasiaan.

  

Teossarjan kautta voi tavoittaa muutamankin Liksomille ominaisen tavan lähestyä aihettaan. Ensinnäkin voimme tarttua sanaan ’postmoderni’, joka Liksomin tapauksessa ei ole mikään valittu tyyli vaan pikemminkin osa sitä modernismin sääntöjärjestelmistä vapautumista, jota hänkin eli ja joka oli ominaista 1980-luvulle. Liksomkin aloitti taiteen tekemisen tuolloin halvoilla koululaisten huopakynillä, joiden ei katsottu kuuluvan lainkaan taidemaailman välinearsenaaliin. Samalla leikkisällä huolettomuudella hän on suhtautunut uskonnolliseen kuvastoon ja sen yleensä niin tiukkoihin sääntöihin.

Toiseksi voimme palata leikkiin. On kuin Liksom tekisi kunniaa hollantilaiselle historioitsija Johan Huizingalle, joka pyrki kirjallaan Leikkivä ihminen (suom. 1947) osoittamaan, että leikin luova vaikutus heijastuu lähes kaikkialla kulttuurin ja yhteiskunnan kehityksessä.

Huizingan tavoin Liksomia voi myös pitää antropologina. Ja muiden muassa kulttuuriantropologiaa ja uskontotieteitä Liksom aikoinaan yliopistolla opiskelikin. Kolmas ulottuvuus, jonka Liksomin työstä haluaisin nostaa esiin, onkin juuri antropologin kaltainen lähestymistapa: osallistuva havainnoiminen ja siten myös jatkuva uteliaisuus. Yksi juonne Liksomin sekä teksteissä että kuvataiteessa onkin hänen uskomattoman sensitiivinen kykynsä aistia kulttuurisesti merkittäviä seikkoja ihmisten arjessa – oli sitten kyse Finlandia-voittajasta Hytti nro 6 (2011) tai Galleria Ortonin takahuoneeseen ripustetusta venäläistä maailmaa kuvaavista maalauksista.

Leikin juhlaa

On ollut kaikennäköistä kiirettä ja matkailuakin, ja olen taas vähän jäljessä päivitysten suhteen. Palaan siis vielä viime maanantaihin.

Galleria Ortonissa avattiin Rosa Liksomin (s. 1958) näyttely (9.1.–3.2.). Tupa oli odotetusti täynnä:

Keskellä yllä olevaa kuvaa on toimittaja Axa Sorjanen, joka oli tekemässä näyttelystä YLE:n Stradaan juttua. Juttu tuli ulos eilen, ja voit katsoa sen tästä linkistä. Oikeassa reunassa on Invalidisäätiö-konsernin toimitusjohtaja Heikki Teittinen, joka vaikutti varsin tyytyväiseltä taiteen roolin tärkeydestä Ortonille. Ja tyytyväinen oli myös itse taiteilija, joka kertoi Stradan haastattelussa, että taide on hänelle kuin leikkiä, mutta niin hauskaa sellaista, että hän tekee sitä osapuilleen joka päivä:

Kahvilan takaseinälle ripustettu Postmoderni ekumeeninen ikonostaasi on installoitava teossarja, jota Liksom on tehnyt jo vuodesta 1995, ja projekti jatkuu edelleenkin.

Pidin lyhyen avajaispuheen, ja sitten nähtiin vielä burkha-performanssi, jonka katkelman voitte nähdä Stradasta.

Avajaisten jatkot pidettiin ravintola Salvessa, jossa oli tarjolla vielä yllätysvieras, kun Kari Peitsamo kävi heittämässä pari slaavilaista rallia, kuten Back in the USSR:

Niin että olipahan taas miltei täydellinen taidepäivä.

Palaan vielä asiaan, kun saan tänään kirjoitettua vähän myöhässä olevan Liksomin taiteilijaesittelyn gallerian kotivisuille.

Julkaistua 254 & Luettua 100: Guggenheim haluaa Helsinkiin – ainoastaan Katajanokalle

Viime tiistai oli varsin kiireinen päivä. Aamulla kello soi kuudelta, jotta ehtisin hakea Guggenheim-hankkeen selvityksen kaupungintalolta kello seitsemän ja lukea sen kokonaan ennen tiedotustilaisuutta kello kymmenen, koska juttuni siitä piti olla keskiviiko Kauppalehteä varten sisällä ennen kello kahta. Kaikki tapahtuikin suunnitellussa aikataulussa, ja pääsin Ruotsin-laivalle kello viideksi, koska olin lähdössä Tukholmaan katsomaan taidetta. Olin siis sittemmin ihan oikea risteilymatkailija taidematkalla niin kuin Helsinkiinkin on kaavailtu.

Seminaari oli suorastaan kammottava. Guggenheimin pomot Wiseman ja Vidarte esittelivät raportin powerpointina hyvää sisälukutaitoa ja hiottua myyntimiehisyyttä osoittaen. Itse raportti oli todella vaatimaton, ja tulevan museon sisällöistä siinä ei sanottu juuri mitään. Kolmasosa sisälsi nopeasti googlettamalla tehtävissä olevaa analyysiä muista suomalaisista ja pohjoismaisista museoista. Eilisessä aamutv:ssä taidemaalari ja professori Silja Rantanen (s. 1955) sanoi osuvasti, että sen olisi voinut tehdä joku taitava peruskoululainenkin. Löytyy varmaan YLE:n Areenasta. Eiku löytyykin itse asiassa tästä. Itse asiassa Rantasen puheet olivat tavattoman viisaita. Minuakin pyydettiin studioon, mutta olin lähdössä Tukholmaan, joten jouduin kieltäytymään.

Tästä roskasta me siis maksoimme kaksi miljoonaa euroa, ja muistaakseni Gallen-Kallela-Sirén totesi aikoinaan, että selvityksestä tulisi olemaan meille hyötyä, vaikka Gugge ei toteutuisikaan. Ihan silkkana faktana, mikä voidaan sitten jälkikäteen tarkastaa, kun Gugge ei tullutkaan: tästä selvityksestä ei tule olemaan kenellekään mitään hyötyä. Paitsi että joku voi oppia häpeän taitoa. Minä en kuitenkaan jaksa enää tuntea edes myötähäpeää.

Pajunen, Haatainen ja Gallén-Kallela-Sirén olivat seminaarissa yleväpuheisia nöyriä koiria tämän "kansainvälisen kusetuksen" – Kalle Isokallion käyttämä ilmaisu tämän aamun YLE 1:n Jälkiviisaissa (löytyy tästä linkistä) – kaikki tunnusmerkit täyttävän tapahtuman edessä. GKS taisi itse asiassa jopa munata itsensä varsin perusteellisesti, koska hänen esityksessään ei yllättäen epäonnistuneen silkan demagogisen yrityksen lisäksi ollut mitään substanssia, ja hänen jopa Kalevalaa yhden sivun sisältänyt powerpointinsa oli amatöörimäisen huonosti toteutettu – liekö joku perheen nuorimmista ollut iloisine väreineen asialla. 

Sydän verta vuotaen päätin kuitenkin olla ammattijournalisti ja raportoida selvityksen faktat ja luvut lukijoilleni ottamatta asiaan juurikaan omaa kantaa. Pari lausetta toki ujutin joukkoon, koska esimerkiksi lopussa mainitsemani selvityksen kieli oli sellaista b-luokan sarasvuota, etten voinut olla tuomatta sitä julki:

Guggenheim haluaa Helsinkiin – ainoastaan Katajanokalle

Helsinki Guggenheimin hankekartoitus julkistettiin eilen, ja Guggenheim ilmoitti halunsa tulla. Suurin yllätys lienee se, että museo keskittyisikin voimakkaasti arkkitehtuuriin ja designiin.

Kartoitus ehdottaa Helsinkiin, Katajanokan Kanavaterminaalin tontille museota, joka rakennettaisiin kansainvälisen arkkitehtuurikilpailun myötä. Museon kokonaispinta-ala olisi 12 000 neliömetriä, josta näyttelytilaa olisi 4 000 neliömetriä.

Selvityksen mukaan museon tulisia ”heijastella suomalaisia kulttuuriarvoja”. Mitä ne sitten ovatkin.

30 miljoonan lisenssimaksu

Vuoden mittaan keskustelua ovat herättäneet sekä museon rahoitusmalli että sen sisällöt.

Selvityksessä ehdotetaan mallia, jossa Helsingin kaupunki perustaisi säätiön. Edustettuna olisi sekä kaupunki että Solomon Guggenheimin säätiö ja mahdollisia yksityishenkilöitä.

Museokiinteistö jäisi Helsingin kaupungin tai sen perustaman kiinteistöyhtiön haltuun, ja tontti pysyisi Helsingin kaupungin omistuksessa.

Museon rakentamiskulut on arvioitu 130–140 miljoonaksi euroksi. Valtiota yritetään mukaan – vertailukohtana Olympiastadionin saneeraus.

Museon vuosittaisiksi nettomenoiksi on arveltu kahdeksaa miljoonaa euroa, mikä lisäisi nykyisen mallin kuluja 3,7 miljoonalla eurolla.

Guggenheimin lisenssimaksu on herättänyt paljon keskustelua. Selvityksessä ehdotetaan 20 vuoden sopimusta viiden vuoden optiolla, ja 20 vuoden osalta lisenssimaksu olisi 30 miljoonaa USD, joka maksettaisiin sovittavan aikataulun mukaan – kuitenkin jo tästä vuodesta alkaen. Museon on suunniteltu valmistuvan vuonna 2018. Lisenssimaksu pyritään kattamaan ulkopuolisella rahoituksella. Tarjolla on siis kallis hallituspaikka uuteen säätiöön. Sopivia miljonäärejä saamme kuitenkin vielä vain arvailla.

Arvioidut kävijämäärät ovat huikeita. Selvityksen mukaan tavoitteena olisi 500–550 000 vuotuista kävijää, joista noin 300 000 olisi kotimaisia. Vertailun vuoksi mainittakoon, että Valtion taidemuseoista suosituimman, Kiasman, kävijämäärät olivat viime vuonna 182 000. Selvityksessä on laskettu paljon venäläisten kävijöiden varaan – heistä muodostuu ”potentiaalisen yleisön kriittinen segmentti”.

Uusia visioita?

Guggenheim-projektiin luvattiin lähteä sisältö edellä – ei siis arkkitehtuurivetoisesti. Suurin yllätys lienee se, että tarjolla olevassa konseptissa keskitytään kuvataiteen sijaan voimakkaasti arkkitehtuuriin ja designiin. Museoon ei hankittaisi kokoelmia. Pääpaino olisi näyttelytoiminnassa. Museossa järjestettäisiin vuodessa 2–3 suurnäyttelyä ja 3–5 suppeampaa näyttelyä. Taidekasvatusohjelmaan on myös suunniteltu satsattavan voimakkaasti. Tavoitteena olisi tehdä museosta ”syvällinen sosiaalinen tila”.

Helsingin taidemuseo sulautuisi osin uuteen museoon, mutta kokoelmatoiminta ja julkinen taide sijoitettaisiin kaupungin jonkun toisen hallintokunnan alaisuuteen. Tarkempia suunnitelmia tästä ei vielä ole. Nuorempaan taiteeseen erikoistunut Kluuvin galleria jatkaisi kuitenkin toimintaansa.

Aikomus on edetä rivakasti. Kaupunginhallituksen käsittely alkaa 30.1. Valtuustossa asia on esillä 15.2., jolloin myös Guggenheimin säätiö tekee päätöksensä etenemisestä. Valtuustolla on siis viisi viikkoa aikaa tehdä päätös – tietämättä edes kaupungin taidemuseon toimintojen tulevasta järjestelystä.

”Obviously, Helsinki thinks big”, toteaa Guggenheimin säätiön johtaja Richard Armstongkin selvityksen esipuheessa. Ja mikäs on isoja ajatellessa, kun Helsingissä on selvityksen mukaan ”vauras, koulutettu, harmoninen ja kulttuuria rakastava väestö”, kuten kaksi miljoonaa euroa maksaneessa, noin sata tekstisivua sisältävässä ja tolkuttoman määrän adjektiiveja ja visionääristä jargonia sisältävässä selvityksessä tiivistetään. 

***

Minäkin sain seminaarin jälkeen pälättää tarpeekseni, koska minua haastateltiin kuuteen tiedotusvälineeseen. Mutta sitten pääsinkin onneksi kahden taiteilijaystäväni kanssa Tukholmaan katsomaan ihan oikeaa taidetta, mistä jatkossa lisää. Sen voin kuitenkin jo todeta, että taide oli tässä vanhassakin kontekstissa vallan "ihanaa ja yhteisöllistä", kuten GKS:n powerpointissa todettiin tulevaisuuden museosta.
Se on kuitenkin vielä sanottava, että elämme kulttuurisesti aika surullisia aikoja ja että ymmärrän oikein hyvin, että eräät kaupunginvaltuuston jäsenet ovat alkaneet katua pariakin taannoin tehtyä täpärää äänestystä. Puoluepolitiikka on tehnyt tulonsa taide-elämäämme ihan uudella tavalla, mitä voimme sitten muistella 2030-luvulla.

Näyttelykuvia 551 & 552: Lähistöllä taas

Eilen kävin parissa näyttelyssä kotini lähistöllä. Gallery Kalhama & Piippo Contemporaryssa oli esillä Jukka Rusasen (s. 1980) Eject (18.11.2011–8.1.2012), joka meinasi livahtaa kokonaan ohi – näin käy toisinaan, kun galleria on liian lähellä.

Rusanen on vähentänyt figuratiivisuuttaan ja taidehistoriallisia viittauksia, minkä koen hyvänä kehityksenä, ja antanut tilaa komealle, ilmeisesti vähän intuitiivisemmalle elemaalaukselle. Väliin hän tuntuu piirtävän siveltimellä – vähän kuin Marjatta Tapiola (s. 1951) konsanaan, joskaan ei ihan niin virtuoosimaisesti – ja väliin hän on taas antanut hurjien värikerrosten jäädä reliefimäisinä pintaan:

 

Rusasen näyttely oli salonkikelpoisella tavalla komea, mutta kaikessa ekspressiivisyydessäänkin se oli ehkä kuitenin vähän liian sliipattu, että olisin sittenkään niin ylen innostunut. Tätä kyllä korosti Kalhama & Piipon uusi valaistusratkaisu, joka oli karmea. Ylikirkkaat neonputket toivat sellaisen epätodellisen fiiliksen, että oli kuin olisin ollut jonkin ironisen leffan newyorkilaisessa taidemaailmassa. Kuin olisi kulisseissa liikuskellut (outo kirkkaus ei välitettävästi välity tarpeeksi alla olevasta ripustuskuvasta):

Mutta on Rusanen selvästikin maalari, jonka kehitystä on syytä seurata.  

***

Galleria Fafassa oli ensimmäisessä helsinkiläisessä yksityisnäyttelyssään nuori graafikko, jonka kehitystä taitaa olla myös syytä seurata. Mari Hallapuron (s. 1985) näyttely Still alive and birdwatching (5.–22.1.) herätti ensivaikutelman, että vieläkö näitä perinteisiä graafikoita jostain tulee, mutta tarkempi katsominen oli oikeastaan aika innostavaa. Hallapuro on kuvannut maisemia, asetelmia ja lintuja hauskalla tavalla niin, että prosessi on jäänyt näkyviin. Kuvasarjat lisääntyvät, muuntuvat, menevät välillä jopa tukkoon:

Ja runsas kuivaneulainstallaatio Lintubongailu (2011) tuotti katsojallekin hauskan bongailufiiliksen, kun yritti samalla kertaa bongailla sekä lintulajeja että toisaalta teknisiä variaatioita:

Varsin tuore ja raikas näyttely. Oikein jo odotuttaa, että minkälainen graafikko tästä Hallapurosta tulee.

Näyttelykuvia 548 & 549 & 550 & Katutaidetta 49: Kaapelilta Kallion katutaiteeseen

Eilisen aamupäivän aloitin taidemaalari Ipi Kärjen (s. 1951) työhuoneelta Kaapelitehtaalla. Kärjellä on tulossa näyttely (25.1.–12.2.) Galleria G:hen, ja hän pyysi minua laatimaan sitä varten lehdistötiedotetta. Kärjellä on menossa vahva luova kausi, ja oli hauska nähdä isoja huikeita kankaita hänen työhuoneellaan:

***

Ja kun Kaapelilla olin, kävin toki katsastamassa Kaapelin Gallerian. Tarjolla olikin kiinnostava kokonaisuus. Tanssitaiteilija Pia Lindyn (s. 1968), valokuva- ja yhteisötaiteilija Annuska Dal Mason (s. 1982) sekä kulttuurintutkijan ja muusikon Juhana Venäläisen (s. ?) Joku kohta tanssii – VÄLITTÄMISESTÄ (5.–29.1.) on osa jo vuodesta 2001 jatkunutta Lindyn käynnistämää projektia Joku kohta tanssii. Projekti on nyt lähenemässä loppuaan. 

Tiedotteen mukaan "näyttely koostuu Joku kohta välittää -projektin valokuvista, kansalaisten päättäjille lähettämistä viesteistä, kirjoituksista ja äänimaisemista rakentuvasta installaatiosta ja tanssiesityksistä". Tunnelma vaikutti ensin vähän kliiniseltä muutamine mustavalkoisine valokuvineen ja screeneineen, mutta päätin yrittää ja panin tarjolla olevat luurit korviin ja keskityin kunnolla.      

Ja niin taas vaiva kannatti. Kokonaisuus oli varsin kiinnostava ja myös koskettava. Oli avartavaa kuunnella tarjolla ollutta viittä ääniviestiä, jotka oli toimitettu kohteilleen, joita oli sitten myös kuvattu vastaanottotilanteessa – muun muassa erän asunnottoman viestiä kansanedustaja Riitta Myllerille. Hyvän tuntuinen projekti, jonka historiaan täytyy nyt ryhtyä perehtymään sen nettisivujen kautta – minulta on nimittäin mennyt koko homma jotenkin ohi.

    

***

Kaapelilta matkasin Kallioon katsastamaan minulle kahta uutta galleriaa. Pienen mallitoimiston yhteydessä toimiva Jade Gallery on aloittanut toimintansa marraskuussa. Järjestyksessään kolmas näyttely (9.–31.1.) esiteli kahta nuorta tekijää: Sanna Kumpulainen (s. 1986) ja Krista Blomqvist (s. 1986). Blomqvist on opiskellut Hyvinkään taidekoulussa. Hän maalaa ekspressiivissävyistä maisemaa:

Kamara

  
Ote tuntuu jo ihan lupaavalta, ja Blomqvist on välttänyt ainakin ylimakeuden vaarat. 
Kumpulainen on siirtynyt Pekka Halosen Akatemian jälkeen Kuvataideakatemiaan. Hänen pienissä teoksissaan on alakuloisen tuntuisia kuvia – jotka hän on kuulemma ottanut puolimarathonmatkoillaan – ImagOn-printteinä ja reliefipainantana:

Matkakertomus, 4.

Kuvissa oli hyvä tunnelma, mutta karttamainen reliefipainanta teki niistä jotenkin onnittelukorttimaisen koristeellisia. Ainakin minulle pelkät kuvatkin olisivat olleet riittäviä matkakertomuksia.

***

Pengerkadun toisella puolella oli sitten tarjolla aivan toisenlainen maailma. Katutaidetarvikkeita- ja kirjallisuutta myyvän Geezers the Shopin yhteydessä on Geezers Art Corner, jossa esitellään lähinnä katutaidepohjaista tekemistä kuukausittain vaihtuvassa näyttelyissä. Vuorossa oli Southhamptonissa opiskelleen Antti Männynvälin (s. 1979) näyttely Taiteesta mä en mitään tajua, mutta... (2.–30.1.):

Sprayta, akryylia, mustetta ja osin öljyväriäkin. Monipuolista urbaania kuvastoa. Sen kyllä taas huomasi, että katutaiteesta ponnistava ilmaisu muistuttaa vähän hassustikin modernismia: tiettyjen sääntöjärjestelmien tiukkuus ja taipumus maneerin muodostamiseen tuntuu olevan aina vaarana. Parhaimmillaan maalauksissa oli kuitenkin varsin intensiivinen tunnelma:

Karu Pohjola, 2009, spray ja öljy kankaalle.

Näyttelykuvia 547 & Julkaistua 253: Taiteen ymmärtämisestä

Eilen kävin viimeistelemässä elokuvaohjaaja Jean Bitarin kanssa Vantaan Pyhän Laurin kappelista tekeillä olevan videodokkarin haastattelut. Tapasimme kappelin suunnitelleet nuoret arkkitehdit Anu Puustisen (s. 1974) ja Ville Haran (s. 1974) heidän toimistollaan:

Keskustelimme muun muassa modernin arkkitehtuurin sijoittamisesta historialliseen miljööseen, nuorten arkkitehtien suhteesta modernismiin sekä kuvataiteen ja arkkitehtuurin suhteista. Arkkitehtuurin historiahan rakentuu usein sankariarkkitehtien henkilöiden kautta, jolloin maallikolle muodostuu helposti aika stereotyppinen kuva koko hommasta, ja siksi olikin erittäin hauska tavata tällaisia nuoremman väen ammattilaisia, joiden asenne tuntuu olevan vähän toista maata. Pitäisi varmaan seurata tätäkin alaa vähän enemmän ja käydä esimerkiksi joissain keskustelutlaisuuksissa. 

***

Iltapäivällä oli sitten vuorossa vuoden ensimmäiset avajaiset. tm-galleriassa avasi näyttelynsä (4.–22.1.) Outi Pienimäki (s. 1959). Olen aina pitänyt Pienimäkeä oikein maalarimaalarina, joka syventää taidokkaasti suuria teemojaan pienillä eleillä ja siirroilla. Hänellä on hallussaan aikamoinen herkkyys ja sensitiivisyys, ja nyt tulos läheni salaperäisyydessään jo miltei ylevää. Hieno fiilis.

Yö liikehtii, 2011, öljy.

Niinpä taiteilijalla olikin syy olla iloinen:

Kävin avajaisissa kesken paheellisen korttipeli-illan ja yksi pelikavereistanikin lähti mukaan. Tästä sainkin oivan aasinsillan tämänpäiväiseen YLE Radio 1:n Kultakuumeen kolumniini, jonka aamulla kirjoitin ja joka tuli ulos iltapäivällä (tarina on siis tosi ja näyttely Pienimäen näyttely):

Taiteen ymmärtämisestä

Taiteen ymmärtämisen ongelma on aika nuori. Vasta joskus 1800-luvun lopulla alettiin tehdä sellaista taidetta, josta katsoja saattoi sanoa olevansa ymmärtämättä sitä.

Nykytaide on miltei ohjelmallisesti yrittänyt poistaa tätä ongelmaa, mutta todellisuudessa se on vain pahentunut. Se on itse asiassa kumuloitunut, koska esimerkiksi abstraktin taiteen ympärillä käytyä ymmärtämis-keskustelua ei vieläkään ole käsitelty loppuun.

Sain tästä viimeksi eilen kouriintuntuvan todistuksen. Kävin erään ystäväni kanssa taidenäyttelyn avajaisissa. Hän on ns. maallikko ja sanoi jo etukäteen, että hän ei ymmärrä abstraktia taidetta. Samalla hän kuitenkin totesi, että nyt minulla olisi tilaisuus opettaa häntä. No, minähän tein työtä käskettyä. Tai siis yritin tehdä.

Näyttelyssä oli esillä pelkkiä abstrakteja maalauksia, joista taiteilija itse toteaa, että ”muisti ja tajunta synnyttävät toisenlaisen kuvan kuin pelkkä faktinen näköhavainto”. Hän kertoo myös, että hänen maalauksensa ”suodattuvat aistien ja tunnekentän läpi”.

Niinpä yritin saada ystäväni katsomaan teoksia samalla tavalla, miettimään esimerkiksi niitä tunnereaktioita ja toisaalta vapaita assosiaatioita, joita teokset mahdollisesti hänessä tuottavat. Torjunta oli kuitenkin aika rankkaa ja ystävääni selvästikin turhautti se, että teoksissa oli nähtävissä jonkinlaisia figuratiivisia elementtejä – esimerkiksi maisemallisuutta, jota hän ei kuitenkaan pystynyt kunnolla paikallistamaan.

Outi Pienimäki, Kaste, 2011, öljy.
  

Sitten otin esimerkiksi eräästä teoksesta sen oudon syvyysvaikutelman, jota itse pidin varsin vaikuttavana. Ystäväni vain kohautti olkapäitään, ja hänen suurimmaksi esteettiseksi havainnokseen taisi lopulta jäädä se, että taiteilija itse oli hänen mukaansa aika vetävän näköinen. Kun olimme gallerian ulkopuolella tupakalla ja jo lähdössä pois, hän näki vielä takaseinällä tuon syvyysvaikutelmalla pelaavan maalauksen ja myönsi, että ehkä siinä sittenkin on edes jotain vaikuttavaa. Sitten hän nimesikin sen näyttelyn parhaaksi työksi. Mutta mistään teoksista hän ei kuitenkaan olisi suostunut maksamaan niiden käypää ja varsin kohtuullista hintaa.

Niiden ihmisten lisäksi, jotka kokevat olevansa ymmärtämättä taidetta, on paljon sellaisia ihmisiä, jotka kokevat olevansa ymmärtämättä, mutta silti antavat ymmärtää ymmärtävänsä. He siis teeskentelevät. Syy tällaiseen teeskentelyyn on varsin yksinkertainen: tiettyyn yhteiskuntaluokkaan tai sosiaaliryhmään kuuluminen edellyttää ainakin jonkinasteista taiteen ymmärtämistä ja varsinkin kykyä puhua taiteesta siten, että antaa tietyn vaikutelman sen ymmärtämisestä. Taide toimii siis esimerkiksi esteettisten kokemusten tarjoamisen lisäksi jonkinlaisena sivistyksen indikaattorina.

Kaikki tämäkin oli jo tuttua 1800-luvun lopulla. Ruotsalainen kirjailija August Strindberg kirjoitti vuonna 1877 sanakirjamuotoon tehdyn irvailevan bluffaajan oppaan Tunnissa taiteen tuntijaksi. Jo silloin osattiin esimerkiksi käyttää ilmaisua ’tietty’ varsin vakuuttavalla tavalla. Näin Strindberg:

TIETTY

Yksi tärkeimmistä sanoista, koska se kuulostaa varmalta eikä velvoita mihinkään. ”Taulun tietyt värit (tai linjat, osat jne) muistuttavat… Vaaditaan tiettyä nerokkuutta siihen ja siihen seikkaan… Tietyssä mielessä valaistus, hahmottaminen, väritys eivät ole riittävän selkeitä.” Haluamme erityisesti kiinnittää huomiotanne tämän sanan rajattomaan käyttökelpoisuuteen.

Edvard Munch (1863–1944), August Strindberg, 1892, Moderna Museet, Tukholma. 

Strindbergin ajoista ei mikään ole yli sataan vuoteen muuttunut. Esimerkiksi sanaa ’tietty’ käytetään edelleenkin aivan samalla tavalla kertomaan jotain, mitä ei oikeastaan osata kertoa. Ja nyt huomaan, että minäkin käytin sitä edellä puhuessani ”tietyn vaikutelman antamisesta”, joka liittyi ymmärtämiseen.

Kun on vuosien mittaan katsonut tarpeeksi taidetta ja kuullut siitä mitä moninaisinta puhetta, on aika helppo puhua sujuvasti kenen tahansa kanssa taiteesta – ja puhua melkein mitä tahansa. Minä olen saanut tehdä tätä leipätyökseni jo varsin pitkään, mutta kohtaan silti edelleenkin erilaisia ymmärtämisongelmia.

’Ymmärtäminen’ ei käsitteenä ole ihan yksinkertainen asia. Voin esimerkiksi ymmärtää teoksen sisällön monellakin tasolla – varsinkin jos taiteilija on kertonut jotain tavoitteistaan, mutta toisinaan minulla saattaa olla ongelmia ymmärtää sitä, että miksi ihmeessä taiteilija on kokenut jonkin teoksen esille laittamisen tai sen aiheen ylipäänsä kuvaamisen arvoiseksi. Eikä kyse ole välttämättä siitä, että teos olisi varsinaisesti huono. Joskus olen tällaisessa tilanteessa ihan ymmälläni, mutta minulla on toisaalta retoriset keinot siitä selviämiseksi.

Voi myös ajatella, että on olemassa sekä sellaista taidetta, jota pitää kyetä ymmärtämään, että sellaista taidetta, jonka vastaanotossa ymmärryksellä ei ole varsinaisesti mitään roolia. Mutta tämäkin jako pitää ymmärtää ja kyetä ilmaisemaan verbaalisti – jos siis haluaa antaa tietyn vaikutelman.

Julkaistua 252: Mikä on hankkimisen arvoista?

Eilisessä Kauppalehdessä ilmestyi pikkuruinen juttuni Helsingin taidemuseon uudesta kokoelmanäyttelystä Usko tai älä. Näyttely oli ihan siisti, mutta huomasinpa yllätyksekseni nyt, että kun aikaa on kulunut vasta pari viikkoa, alkaa se jo pikku hiljaa siirtyä unohduksen valtakuntaan.

Mikä on hankkimisen arvoista?

Kokoelmatoiminta on taidemuseon yksi kulmakivistä, mutta samalla se on usein tietyllä tavalla epäseksikkäin osa museon julkista ilmettä. Kokoelmanäyttelyt ovat harvoin mikään erityinen tapahtuma, joka saisi osakseen suurta julkisutta tai jonoja museoiden lippukassoille. Spektaakkeleiksi niistä ei ole.

Yksi mahdollinen lähestymistapa on veronmaksajan näkökulma. Helsinkiläiset voivat käydä nyt Meilahdessa tarkastelemassa sitä, minkälaista taidetta heidän verorahoillaan on hankittu, ja miettiä samalla sitä, mikä kulloinkin hankkimisen arvoiselta tuntuu.

Jussi Goman (s. 1980), Sikstuksen kappeli, 2010.
  

Meilahdessa on esillä hankintoja viimeisen viiden vuoden ajalta. Mistään kattavasta yleiskatsauksesta ei ole kyse: mukana on vähän yli kymmenen prosenttia kuluneiden vuosien hankinnoista, viitisenkymmentä työtä 24 taiteilijalta.

Hyvältähän nuo hankinnat näyttävät. Eri taiteenlajeja on tasapuolisesti ja mukana nuoremman väen joukossa on joku konkarikin kuten Antti Tanttu ja Henry Wuorila-Stenberg. Tiettyä ikärasismia on toki havaittavissa, mutta se on kai jo aika sisäänrakennettua hiljalleen vanhenevan nykytaide-käsitteen mekanismeihin. 

Jarno Vesala (s. 1977), Itku pitkästä ilosta, 2006.

Sen voisi tietenkin kyseenalaistaa, että miksi tällaisen näyttelyn pitää yrittää näyttää niin voimakkaasti tietoisesti rakennetulta näyttelyltä, koska se ei sellaisena jää kuitenkaan millään tavoin vaikutushistoriallisesti eloon, varsinkaan kun mitään luetteloa ei julkaistu. Minä olisin itse asiassa katsonut paljon mieluummin kaksi kertaa enemmän teoksia – vaikka huonommin ripustettunakin.

Näyttelykuvia 546: Kirkossa ja sairaalassa

Eilen kävin jatkamassa Jean Bitarin kanssa tehtävää videota Vantaan kulttuuritoimelle. Aiheena on Pyhän Laurin kappeli ja sen taideteokset. Eilen keskustelimme kuvanveistäjä Pekka Jylhän (s. 1955) kanssa itse kappelissa – Jylhä oli halunnut keskustelun tapahtuvan hänen Suru-teoksensa alla:

Puhuimme materiaaleista, symboliiikasta ja tilan käytöstä kuvanveistossa, ja homma meni nopeasti purkkiin.

***

Vantaalta matkustin Helsingin Ruskeasuolle, Galleria Ortoniin, missä ripustettiin Rosa Liksomin (s. 1958) ensi maanantaina avattavaa näyttelyä. Tässä itse taiteilija ja ison huoneen täyttävä, tieskuinkamontakymmentäosainen Postmoderni ekumeeninen ikonostaasi, jota Liksom on tehnyt jo vuodesta 1995 ja jota hän jatkaa edelleen:

Palaan asiaan viikon kuluttua, kun avajaiset on pidetty ja kun olen laatinut taiteilijaesittelyn gallerian kotisivuille.

Luettua 99: Memesa-trilogia

Kiba Lumberg: Memesa-trilogia. Sammakko 2011.

Memesa-trilogia pitää sisällään kolme kirjailija ja kuvataiteilija Kiba Lumbergin (s. 1956) omaelämäkerrallista romaania: Musta perhonen (2004), Repaleiset siivet (2006) ja Samettiyö (2008). 13-vuotiaana mustalaisyhteisöstään maailmalle lähtenyt Lumberg on käynyt kovan koulun päästäkseen nykyiseen jo varsin arvostettuun asemaansa monipuolisesti lahjakkaana taiteilijana.

Lumbergin omaelämäkerrallinen trilogia on hieno kuvaus tästä tiestä. Hän kirjoittaa sujuvasti ja ryydittää tarinaansa myös ankaralla mustalaiskulttuurin analyysillä – varsinkin naisen asema on Lumbergille tärkeä aihe.

Hieman yllättävästi trilogian viimeinen osa, jossa ollaan jo mukana taidemailmassa, jää kirjoista vähiten vereväksi – olisin odottanut siltä nimittäin vähän enemmän taidemaailman kritiikkiä. Kaikkineen sarja on kuitenkin vaikuttava kehityskertomus, jonkalaisia taidemaailmassamme ei ole yhtään liikaa tarjolla. Kirjan laadusta kertoo jotain jo sekin, että liki 600-sivuinen paketti piti minut niin voimakkaasti otteessaan, että kolmessa päivässä se oli jo luettu.

PS. Tässä muuten vielä linkki Lumbergin omille kotisivuille.

PPS. Lumberg herättää minussa aina myös pienen nostalgian, sillä juuri hänen näyttelystään kirjoitin ensimmäisen näyttelykritiikkini Taiteeseen (1/98), jota olin juuri alkanut päätoimittaa. Tässä pieni ote, jonka takana seison iloisesti vieläkin: "Lumberg lähestyy tarinoitaan varsinaisen omakuvan sijaan pienten kerronnallisten avainsymbolien kautta. Teoksissa esiintyvä tyttö tai nainen on kuin sapluunalla tehty tehty tarinan yhteyteen lyöty varmentava leima. Tämä voi johtua Lumbergin sarjakuvataustasta. Tahatonta tai ei, niin juuri tämä pieni etäännyttävä tekninen seikka vapauttaa katsojan häpeämisen sijaan katsomaan."

Vähän tältä minusta tuntui nyt kirjojenkin kanssa. En kokenut olevani tirkistelijä.