Julkaistua 142 & 143 & Luettua 69: Onko Marimekko enää kansallinen projekti? & Marimekon ulkokohtainen tarina

Eilisellä retkelläni Töölön kirjastoon istuin myös vähän aikaa lehtilukusalissa, koska muistin yhtäkkiä, että minun piti tarkistaa Gloriasta sen toimittajan nimi, joka kirjoitti jutun Janne Gallen-Kallela-Sirénistä ja josta kerroin aiemmassa postauksessani. Hän oli taiteesta kirjoittava vakituinen avustaja Pirkko Vekkeli. Niin kuin olin arvellutkin, hän oli siivonnut sitaattiani GKS:n toiveiden mukaan. Tällainen sitaatti jutussa alun perin oli taannoisesta Ilkan kolumnistani: "Tuskin erehdyn lainkaan, kun oletan, että taidemuseon johtaja Janne Gallen-Kallela-Sirén näkee jo märkiä unia siitä, mitä tuntuisi jäädä eläkkeelle Guggenheimin johtajana." Nyt siinä siteeraamisen sijaan vain todettiin minun epäilevän, että Helsingin taidemuseo on aikomus sulauttaa Guggenheimiin. Tämä epäilyhän on sittemmin varmistunut perustelluksi – GKS:nkin puheissa. Samassa jutussa siteerattiin myös Annamari Vänskän G-kriittisiä ajatuksia. GKS niputti meidät hienosti: "Kyllä minä tiedän, ketkä minua ritsalla ampuvat. Rittää kun sanon ritsalla, enkä tykillä."

Niinpä päätin lähettää Annamarille sähköpostin ja ehdottaa uuden ritsakerhon perustamista. 

No, se huvittelusta. 

Sitten katsoin vielä tuoreet Ilkat läpi siltä varalta, että olisiko sisällä olevista jutuistani mikään ilmestynyt. Ja olihan siellä viime lauantaina Marimekko-kritiikkini. Tein vähän koomisen mielikuvaharjoituksen. Istuin pöytään lukemaan omaa juttuani ja yritin leikkiä mahdollisimman satunnaista ulkopuolista lukijaa pystyäkseni arvioimaan juttuni tasoa. Vaan miten sellainen muka voisi onnistua? Pidin kuitenkin juttuni loppuosaa aika osuvan kriittisenä. Tunsin siis vähintäänkin lievää ammattiylpeyttä:  

Onko Marimekko enää kansallinen projekti?

Onko sodan jälkeiselle yritteliäälle 1950-luvulle aikoinaan tyhjästä syntynyt Marimekko silkkaa onnistumistarinaa? Onko Marimekko osa suomalaisuuden rakentamista?

Designmuseo juhlistaa Marimekon 60-vuotista taivalta laajalla näyttelyllä ja 150-sivuisella kirjalla. Museolla onkin aineistoa juhlistamiseen: sen kokoelmissa on peräti nelisentuhatta Marimekon ja Printexin pukua ja kangasta sekä laaja arkistomateriaali.

Kuvaavaa Marimekon asemalle osana suomalaista kulttuuria on se, että keskustelun kohdetta ei tarvitse taustoittaa. Jokainen aikuinen suomalainen tietää, mikä Marimekko on. Printexistä sen sijaan pitää mainita, että kyseessä oli Marimekon legendaarisen perustajan Armi Ratian miehen Viljo Ratian ja Arvo Nurmen omistama painokangasfirma, joka alkuun valmisti Marimekon malleja mutta joka sittemmin fuusioitiin Marimekkoon.

 Yleiskuvaa näyttelyripustuksesta.

Marimekko sai alkunsa vuonna 1951. Aluksi mukana oli Ratian lisäksi salonkimuodin parista tullut Riitta Immonen, joka suunnitteli Marimekon ensimmäisen muotinäytöksen puvut Helsingin Kalastajatorpalle keväällä 1951. Pian tämän jälkeen Immonen jäi pois ja jatkoi salonkimuodin parissa – hän tunsi painokankaiden sijaan olevansa enemmän kotonaan satiinin ja silkin parissa.

Ratiakin toimi alussa suunnittelijana. Tässä aika minimalistinen Faruk vuodelta 1952.

Ratia jäi yksin, ja suunnitteli jopa joitain kankaitakin, mutta eiköhän Marimekon voittokulku alkanut varsinaisesti Vuokko Nurmesniemen tultua mukaan suunnittelijaksi vuonna 1953. Nurmesniemi loi Marimekon ilmeen aina vuoteen 1959 saakka, jolloin hän lähti omille teilleen. Nurmesniemi halusi voimakkaampaa sitoutumista modernistiseen ja vähäeleiseen linjaan, kun taas Ratia halusi monipuolistaa Marimekon valikoimia. Tämän jännitteen kanssa firma on joutunut epäilemättä kamppailemaan koko olemassaolonsa ajan. Toisaalta Nurmesniemeä on seurannut ketju yhtä voimakkaita ja määrätietoisia naisia, kuten Annika Rimala, Maija Isola ja Liisa Suvanto. 

 

 Vuokko Nurmesniemi, Jokapoika-paidat, 1956, Piccolo-painokangasmalli, 1953. Kuva: Rauno Träskelin.

Ja seurasipa Ratiaakin vielä vahva nainen – kun firma oli ensin käynyt aallonpohjassa ja lähellä loppuaan osana Amer-konsernia. Kirsi Paakkanen johti firmaa vuodet 1991–2008 ja muun muassa palautti sen pörssiyhtiöksi. Menestystarina taisi kuitenkin näin jälkikäteen tarkastellen olla henkilökohtainen imagovoitto sen sijaan, että Marimekko olisi kokenut jonkin esteettisen tai laajemmin ideologisen tuhkasta nousemisen. Mutta ei kai sellaiseen nyky-Suomessa ole mahdollisuuttakaan. Josko tarvettakaan.

Designmuseon Marimekko-näyttely onkin tuomittu olemaan lähinnä silkkaa nostalgiaa. Se on Marimekon kanssa yhteistyössä tehty ja sellaisena sen epäilemättä täytyy olla hyväntahtoinen.

Näin rakkaasta lapsesta olisi ikään kuin mautonta puhua totta: että kankaat perstuvat paljon aiempaa nopeammin ja että saumat eivät enää aina ole niin tarkasti kohdallaan. On ehkä kuitenkin syytä muistaa, että elävä ja toimiva Marimekko ei ole enää osa suomalaisen muotoilun tuhkimotarinaa vaan ihan tavallinen osa nykyteollista maailmaa, jossa asioita jopa suunnitellaan vanhenemaan.

***

Kainalojuttuna oli lyhyt arvioni näyttelyn yhteydessä ilmestyneesä kirjasta:

Marimekon ulkokohtainen tarina

Marianne Aav, Harri Kivilinna & Eeva Viljanen (toim.): Marimekkoelämää. Väriä, raitaa ja muotoja. Designmuseo 2011.

Suuren Marimekko-näyttelyn yhteydessä ilmestyi myös 150-sivuinen kirja, jossa firman historia käydään pääpiirteittäin läpi. Mukana on jopa kriittistäkin puhetta – varsinkin talouselämän osalta, mutta Marimekon esteettisen ulottuvuuteen ei kovin analyyttisesti saati kriittisesti puututa.

Kirja on siitä omituinen, että varsinaista kirjoittajaa ei mainita. Esipuheen pohjalta päättelen, että tekstistä vastaa Designmuseon näyttelysuunnittelija Harri Kivilinna.

Marimekostahan on vuosien saatossa ilmestynyt useampikin kirja, muun muassa kiinnostavasti aiheeseensa pureutunut useamman kirjoittajan Marimekkoilmiö (Weilin + Göös 1986). Tämä voi olla syy siihen, että tuore julkaisu lähinnä vain tiivistää jo aiemmin tiedettyä, mutta kyllä lukuelämys oli yhtä pieni kuin pettymys suuri.

Kuluneet vuodet olisivat antaneet hyvää lisäperspektiiviä ja analyyttisiä aseita tuon häkellyttävän ilmiön – sitähän Marimekko kiistattomasti on – avaamiseen, mutta tämä kirja jää lähinnä tylsäksi kronikaksi, jonka lukemisen jälkeen ehkä tietää enemmän mutta ei valitettavasti ymmärrä yhtään sen enempää.

Ymmärryksen lisäämistä olisi toivonut myös Marimekon esteettisiin ulottuvuuksiin. Mukana olleiden taiteilijoiden näkemyksiä taiteestaan avataan varsin vähän – jos ollenkaan.

Näyttelykuvia 355 & 356 & 357 & 358 & 359 & 360 & 361 & Julkista taidetta 29: Olisikohan minustakin työn sankariksi?

Hesarin nettisivuilla – itse paperilehteä en ole kulttuuripoliittisista syistä enää pariin vuoteen tilannut – oli aamulla juttu Venäjän tiede- ja kulttuurikeskuksen seinässä olevasta, Neuvostoliiton lippua ja rauhankyyhkysiä kuvaavasta 40-neliöisestä mosaiikkityöstä, joka on ollut piilossa peitteen alla vuosikausia mutta joka nyt on jälleen päästetty vapauteen.

Olen ollut kaksi vuorokautta miltei liikuntakyvytön kipeän polveni takia. Lääkärini soitti tänään ja kertoi, että röntgenkuvien perusteella kipeä vasen polveni on vähemmän kulunut kuin ei-kipeä oikea polveni. Niin että suositus oli lähinnä särkylääkettä ja voimistelua. 

En kuitenkaan masentunut. Sirpin ja vasaran innoittamana päätin stahanovilaisittain heittäytyä työn sankariksi ja lähteä heti katsomaan tuota kummajaista – huolimatta tuskaisan kipeästä polvesta ja ankaran harmaasta kevätsateesta. Ei saa jäädä tuleen makaamaan.

Ensin kävin kuitenkin Töölön kirjastossa hakemassa lainaksi Ray Charlesin omaelämäkerran Ray Charles omin sanoin (Johnnyn Kniga 2005). Kirjaston edessä tutkailin pitkästä aikaa Kari Juvan (s. 1939) Lukusalia (1972):

 

Olen aina katsonut veistosta vähän ristiriitaisten tunteiden vallassa. Olen ajatellut, että raskas pronssi – tai ylipäätään iso ulkoveistos – ei voi olla hyvä kuvaamaan sitä herkkää hetkeä, kun kaksi tuntematonta ihmistä kohtaavat kirjastossa. Sitä paitsi Juvan veistos on mielestäni muutenkin vähän kömpelö ja kulmikas. Ja silti jotenkin pidän siitä. En tiedä johtuuko se 1970-luvun hengestä (silloin minä olin nuori) vai mistä. Ei kai kaikkea osaa aina analysoida.

Sisälläkin tuli vähän ristiriitainen olo. Matti Peltokankaan (s 1952) ihan hieno Säteet (1989) on ulko-oven vieressä, mutta mielestäni paikka on kelvoton – selityksenä on kaiketikin se, että se on varmaankin pantu paikoilleen ennen varashälyttimiä:

 

Tällaisella installoinnilla hävitetään se, miten herkkää ja aineetonta kivikin voi olla.

***

Sitten Korjaamolle katsomaan valokuvataidetta. Korjaamon Galleriassa oli viime vuonna EMMA Prizen saaneen Mikko Rikalan (s. 1977) debyyttiyksityisnäyttely Between the Idea and the Reality (8.4.–1.5.), jonne eksyin etuaikaan ennen illan avajaisia. Vähän surreaalissävyisetkin tilannekuvat olivat oikeastaan aika raikkaita, vaikka tietty yliharkinta tai tarpeeton nokkeluus löikin joistain vähän läpi. Mutta kyllä tätä nuorta miestä kannattaa seurata.

 Primary Sense, 2009.

***

Korjaamo Cafén seinillä oli myös valokuvia. Ja opinpa taas uuden sanankin: cossaaminen tai cossaus. Kyse on englanninkielen sanojen costume ja play yhdistymisestä: cosplay. Muutama vuosi sitten Suomessakin on yleistynyt uusi animen ja mangan maailmasta vauhtia saanut tapa pukeutua (ja varmaan jotain enemmänkin, mitä minä en tietenkään ymmärrä) uuteen roolihahmoidentiteettiin. Näitä on kuvannut ranskalainen Lorenzö (s. 1978) näyttelyssään Cosplay Finland (14.1.–6.3. – näyttelyn olisi siis pitänyt olla jo loppu):

Eivät kuvat visuaaliseti nyt mitään ihan erikoisia olleet, mutta kaiken maailman ilmiöiden dokumentointi on sekin jo aina arvokasta. Oli tähänkin maailmaan hauska tutustua. Kun en nyt itse paljoa enää taida cossailla.

 ***

Asiaan. Tätähän minä lähdin katsomaan:

Tästä herää varmaan ainakin pieni haloo. Mielestäni suotta. Neuvostoliitto oli olemassa, ja sillä oli symboliikkansa. Turha historiaa on kieltää purkamalla kulttuurihistoriallisesti merkittäviä muistoja. Sellainen tämäkin on. Taiteilija on nimeltään herra Ter-Grigorjan (s. ?), eli kotoisin jostain Armenian suunnalta. Mosaiikki on vuodelta 1977.

Minulle tuli myös vähän huvittunut olo, kun katselin sitä. Ihan samanlainen kuin katsoessani ulkopuolella vitriinissä kuin vuosikymmeneniksi sinne unohtunutta Juri Gagarinia:

Ja tähän Töölön outoon aikakoneeseen pääsi sisällekin. Siellä Neuvostoliitto oli kaikessa mukana, sisustuksessa ja kahvilassa. Tarjolla oli pietarilaisen Tamara Repinan (s. 1958) näyttely Kaleidoskooppi (7.–28.4.):

Vähän oli sellaista kansalaisopistotasoa, vaikka koulutettu ammattilainen onkin kyseessä. Aulassa oli myös viisi Suomessa jo pitkään asuneen, pietarilaissyntyisen Andrei Gennadievin (s. 1947) maalausta, vaikka mitään infoa varsinaisesta näyttelystä ei ollutkaan. Tämä Gennadiev, jonka töitä olen nähnyt ennenkin, voisi olla ihan osaavakin (tutkailkaa kotisivuja), jos vähän malttaisi keskittyä:

***

Sitten kamppiin. Näyttelyssä oli arkkitehti Tuija Pösön (s. ?) veistosnäyttely Soirometsä (23.3.–10.4.):

 

Kyllä se amatöörimäisyys näkyy. Välillä jyvä niin kuin löytyy, välillä ei. Sievyyttä ja pintapuolista taitoa piisasi, syvyyttä ei juurikaan. Ripustus oli melkein kiinnostavampi kuin veistokset.

***

Mutta Lasipalatsin aukiolla oli vitriineissä tosi hauska näyttely. Ensin meinasin mennä halpaan ja ajattelin, että Ornamon 100-vuosijuhliin liittyvä Marianne Valolan (s. 1978) näyttely (21.3.–11.4.) oli vähän niin kuin mitä tahansa muotia, mikä ei oikein minun maailmaani ole:

Mutta sitten havahduin katsomaan tarkemmin Valolan Naisten päivä -malliston kangaskuvioita. Aika hienoja kirkkoveneitä:

Ja humoristinen Valola ihmettelee oheisteksteissä, että sitä hän ei ymmärrä, miksi kirkkovenettä käytetään kiroiluunkin.

***

Ja sitten vielä Laituriin, jossa oli myös kiinnostava näyttely – tai itse asiassa messut: Kaavoista kaupungiksi – kaupunkisuunnittelumessut (5.–9.4.).

Kaavoittajat ja liikennesuunnitelijat siellä tarjosivat kahvia ja pullaa ja esittelivät suunnitelmiaan. Näihin Laiturin näyttelyihin pitäisi itse asiassa tutustua säännöllisesti, ettei aina heräisi omaan elinympäristöönsä vaikuttaviin suunnitelmiin liian myöhään. Nyt kuitenkin alkoivat paukut olla niin loppu, että en jaksanut kunnolla enää keskittyä. Polveen otti niin kipeää, että melkein itketti. Mutta sitten minua lohduttivat ratikassa lukemani Ray Charlesin sanat: "Itken usen laulaessani. Itku on tuntemista ja tunteminen ihmisyyttä. Minä itken, kyllä vain."

Ei minusta ehkä ole työn sankariksi. Niinpä lähdin kotiin.

Näyttelykuvia 354: Jänikset lepää

Kai tämä sitten on luokiteltava tavallaan näyttelyksi. Helsingin taidemuseolla on Kampin metroaseman laiturialueella käytössään iso lasikoppi tai mikä lie vitriini, jonka ripustusta se vaihtaa näyttelyiden kanssa samaan tahtiin. Etelä-Afrikka-aiheisen Peekaboo-näyttelyn yhteydessä siellä oli Jane Alexanderin (s. 1959) aika hurja, useammasta yksittäisestä vestoksesta (2003–05) koottu installaatio:

Nyt intialainen nykytaidenäyttely on jostain syystä saanut seurakseen Pekka Jylhän (s. 1955) hauskan jänisinstallaation Mitä se kiire on? (7.3.–31.5.), jonka ohi kävelin maanantaina, kun matkasin Itä-Helsinkiin:

Siinä jänikset köllöttelevät mahat pystyssä saatuaan tarpeeksi porkkanoita. Aika hauska teos juuri tähän kiireiseen paikkaan.

Toisaalta en ymmärrä sitä, että miksei tilaa käytetty johonkin hyvään intialaisjuttuun, jolla olisi saatu ehkä houkuteltua lisää yleisöä tärkeään näyttelyyn. Ja miksi ihmeessä Jylhän teos piti kytkeä typerillä verbaalisilla aasinsilloilla Intia-näyttelyyn? Ei niillä mitään yhteyttä toistensa kanssa ole. Ja miksi ihmeessä Helsingin taidemuseon kotisivuilla ei ole teoksesta sanaakaan informaatiota? Tämä on yksinkertaisesti väärin taiteilijaa kohtaan.

Arkkitehtuuria (ja kaupunkisuunnittelua) 19: Ketä tässä nyt äänestäisi?

Nyt tiedän jotain politiikan toimintamekanismeista itsekin. Löysin itselleni kansanedustajaehdokkaan, innostuin hirveästi ja annoin nimeni julkisestikin hänen kampanjansa tueksi. 

 Etualalla vanha Fazerin makeistehdas eli Mestaritalo, takana Merikortteli eli vanha Suomen kaapelitehdas, sittemmin Airamin lampputehdas.

Sitten kävikin yhtäkkiä ilmi, että valitsemani ehdokas Silvia Modig oli myönteisellä kannalla Helsingin Punavuoren eli Rööperin Merikorttelin Cloud City -rakennussuunnitelmia kohtaan, ja asiaa mietittyäni päätinkin heti vähän nolostuttavasti vaihtaa ehdokasta. Tottakai ihmisten täytyy osata olla eri mieltä asioista, mutta mielestäni vasemmistohenkisen ja kaupunkisuunnittelusta kiinnostuneen ehdokkaan ei tulisi kannattaa ulkomaisen grynderifirman pyrkimyksiä tuhota Helsingin kantakaupungin arvokkaita ja myös suojeltuja (Sr-2) teollisuusmiljöitä. Varsinkin kun asiaan tuntuu liittyvän myös kyseenalaisia kabinetti- ja hyvä veli -kytköksiä. 

Suunnitelmista vastaa miltei Punavuoressa (Tehtaankadulla) toimiva Arkkitehtitoimisto ALA. Tarkoitus olisi siis rakentaa aikamoinen pilvenpiirtäjä Merikorttelin sisäpihalle:

Kuva: Arkkitehtitoimisto ALA.

Siis ihan oikeasti! Komean teollisuusrakennuksen sisäpihalle aiotaan rakentaa Tuomiokirkkoakin korkeampi pytinki:

Kuva: Arkkitehtitoimisto ALA.

En ole koskaan ollut arkkitehtuurin yllättävääkin historiallista kerrostumista vastaan, mutta joidenkin asioiden pieteetillä säilyttäminen on toisinaan miltei välttämätöntä, jota osaisimme arvostaa historiaamme syvemmin. Merikorttelin (siis entisen Suomen kaapelitehtaan ja Airamin lampputehtaan), viereisen Mestaritalon ja läheisen telakan miljöö on sitä vanhaa kunnon Rööperiä, jota ei paljoa ole enää jäljellä. Sitä en haluaisia uhrata wau-arkkitehtuurin alttarille. Olen ehkä vähän turhankin romanttinen rakastamani Rööperin kanssa, mutta tällaisena se näyttäytyy minulle edelleenkin ilahduttavan usein:

Näkymä Sinebrychoffin puistosta kohti telakkaa muutama viikko sitten.

Ja nyt kaikki joukolla toimimaan. Allekirjoittakaa ihmeessä tästä adressi, jossa vaaditaan Merikorttelin säilyttämistä!

Mutta ketä minä nyt äänestäisin?

PS. 7.4.  Sr-2-merkintä tarkoittaa "rakennushistoriallisesti ja kaupunkikuvallisesti merkittävää" kohdetta. Mitenkähän tässä projektissa nyt ymmärretään tuo "kaupunkikuvallisuus"? Eiköhän taivaslinja ole yksi arkkitehtonisen rytmin ja myös vääjäämättä kaupunkikuvan herkimmistä rakenteista, minkä olen eräässä aiemmassakin postauksessa todennut. Tuntuu aika oudolta, että suojelupäätöstä karkeasti rikkovan projektin on ylipäänsä annettu edetä.

PPS. Ja tältä telakka näytti viime marraskuussa:

Ja tältä joulukuussa:   

Ja on mukana kuvataidettakin. Ison hallin väritys on nimittäin taidemaalari ja -graafikko Jorma Hautalan (s. 1941) värisuunnitelman mukaan toteutettu. Ja sitähän ei suojele pirukaan sitten, kun telakan aika on täysi. 
Siis tämä halli, joka Tallinnasta tullessa näytti viime toukokuussa tällaiselta:

 

Julkaistua 141 & Näytttelykuvia 353: "Puu on lähellä"

Eilen oli taas yksi niistä päivistä, jotka tekevät taidemaailmassa työskentelemisen arvoiseksensa. Kävin ensin kuvanveistäjä Matti Peltokankaan (s. 1952) työhuoneella katsomassa valmisteilla olevaa työtä Mäntän kuvataideviikoille. Ja olihan hieno! Otin minä keskeneräisestä työstä salaa kuviakin, kun Peltokangas oli keittämässä kahvia, mutta enhän minä niitä voi tähän laittaa. Tulee mieleen viimevuotinen tilanne, kun näin savessa miltei valmistuneen Gustav Mauritz Armfeltin, joka paljastettiin Halikossa viime kesänä. Enkä tietenkään voinut ennen paljastutilaisuutta kuviani näyttää. Siis esimerkiksi tällaista:

Peltokankaalta matkasin Galleria Ortoniin katsomaan Pasi Karjulan (s. 1964) illalla avattavaa ripustusta. 

Illalla oli avajaiset, joissa pidin pienen puheen. Sen pohjalta yritin sitten kasata aamulla ajatuksiani Karjulan taiteesta, ja laadin Ortonin verkkosivuille pienen esittelyn:

”Puu on lähellä”

Kuvataiteilija Pasi Karjula (s. 1964) käyttää monia tekniikoita ja materiaaleja, ja hänen kädessään pysyy yhtälailla videokamera kuin moottorisahakin.

Tunnetuin Karjula on kuitenkin puuveistoksistaan. Hänen vähäeleiset ja myös vähäeleisesti nimetyt – kuten vaikkapa Vuori, Savu, Joki, Mäki, Voimala, Koti – teoksensa kuvaavat juuri sitä, mitä ne väittävätkin kuvaavansa. Ja samalla ne kuvaavat loputtoman monia asioita.

Karjulan teosten symbolinen maailma on vahva, mutta ei osoitteleva eikä sisäänpäin kääntynyt. Ei ole haettua lähestyä hänen teoksiaan ’arkkityypin’ käsitteen avulla. Tämä koskee yhtälailla materiaalia kuin aihepiiriäkin. Puulla on jo sellaisenaan varsinkin meille suomalaisille aivan erityinen merkitys. Pelkkä materiaalin valinta puhuu veistosten arkkityyppisyyden puolesta. Niissä korostuu yleisesti jaettu ajatus siitä, miten menneiden sukupolvien kokemusperintö voi tiivistyä näennäiseen pieneen asiaan.

Sama koskee aihepiirejä. Ajatellaan vaikka taloa, joka pelkistetyimmilleen riisuttuna esiintyy useissa Karjulan veistoksissa. Talon tarjoama suoja, varsinkin ’kodin’ muodossa, on keskeisiä perusasioita, joka on ikään kuin luonnollisesti saanut runsaasti symbolista ja kulttuurihistoriallista sisältöä. Voimme lukea vaikka Matteuksen evankeliumista Jeesuksen sanat miehestä, joka rakentaa kalliolle ja miehestä joka rakentaa hiekalle, ja miettiä taloa kuvaamassa ihmisen elämää ja rakentamisprosessia kuvaamassa sitä, mitä ihminen toimillaan saa aikaan. Mutta aivan yhtä hyvin voimme palata lapsuuteemme – kuka Grimmin satuihin, kuka Aku Ankkaan – ja miettiä isoa pahaa sutta, joka uhkaa seinien ulkopuolella: ”Tule ulos, tai minä puhkun ja puhallan…”

Tai sitten voimme heittäytyä filosofisiksi ja ranskalaisen ajattelija Gaston Bachelardin tavoin todeta: ”Koska muistot entisistä asumuksista voidaan elää uudelleen uneksinnassa, menneisyyden asumukset elävät meissä katoamattomina.”

Karjula asettuu tavallaan luontevasti suomalaiseen puuveistoperinteeseen, mutta kyse on jostain enemmästä kuin tyylillisistä seikoista. Karjula itse on todennut materiaalinvalinnastaan: ”Veistän puuta, koska se on tuttu materiaali ja lähellä. Yksi juonne tulee lapsuudesta, maaseudun kulttuurihistoriasta. Puusta on ympäristössäni aina tehty jotain.”

Taiteilija on monin tavoin katoamattomuuden vartija.

Luettua 67 & 68: Kun mies alkaa puhua naisista...

Onko olemassa sukupuolineutraalia taidetta? Näin varmaan on, mutta kuitenkin tuntuu siltä, että suurimmasta osasta kuvataidetta pystyy tekijää tietämättä aika helposti tunnistamaan sukupuolen. Viimeksi mietin tätä Anne Tompurin (s. 1958) näyttelyssä. Olin näkevinäni Tompurin maalauksissa jotain miehisen heroiista ja olin vähän häkeltynyt.

Näistä asioista puhuessaan nykymies on vähän heikoilla jäillä, mutta en minä haluaisi miettiä elämässäni kovinkaan paljoa sellaisia asioita kuin poliittisesti korrekti ilmaisu. Parempi on kertoa rehellisesti se, miltä tuntuu, mutta myöskin ryhtyä sitten miettimään tuntemuksiaan vähän vakavammin ja myös itsekriittisesti. 

Tämä on varmaan yksi syy, miksi luen mieluusti naistaiteilijoiden muistelmia ja elämäkertoja. Suosittelen myös kaikille sitä, että kannattaa uskaltautua tutkimaan luovuutta varsinaisen oman harrastuspiirinsä ulkopuolellakin. Lihava ja huonopolvinen keski-ikäinen mies voi vallan mainiosti lukea vaikka tällaista kirjaa:

 
Maija Plisetskaja: Minä, Maija Plisetskaja. Atena 2003 (orig. 1994).

Balettitanssija Maija Plisetskaja kertoo muistelmissaan aika vähän työnsä puhtaammin esteettisistä ulottuvuuksista. Hän on myös aika ärsyttävä name dropper. Muistelmat ovat kuitenkin yhdessä suhteessa vallan mainiota luettavaa. Plisetskaja kertoo varsin raadollisesti sitä, minkälaista kulttuuri-ihmisen oli toimia neuvostobyrokratian kanssa ja miten pieniksi ihmiset henkisesti käyvät, kun valta kasvaa. 

Tämä kirja ei siis sisällä juurikaan sitä omituisen syvähenkistä venäläisyyttää, jota usein kaipaan, mutta Plisetskaja onkin pietarilaisen sijaan moskovalainen (enkä ole varma siitä, oliko tämä vitsi).

Estetiikkaa kaipaavalle tästä linkistä avautuu Plisetskaja ja Maurice Ravelin Boléro. Kuuluisasta koreografiasta vastaa ranskalainen Maurice Béjart.

Ja oli muuten häkellyttävää lukea siitä, miten ihminen voi säilyttää aktiivisen suhteensa balettiin vielä pitkälti yli kuusikymppisenä.

***

Aivan toisenlaisiin maailmoihin minut johdatteli naispuolisista soullaulajista ehkä se suurin:

Mark Bego: Aretha Franklin. The Queen of Soul. 2nd ed. Da Capo Press 2001.

Mark Begon kirja on ns. auktorisoimaton elämäkerta. Tällä on sekä hyvät että huonot puolensa. Tekijä ei ole ollut riippuvainen kohteen mahdollisista imagonhallintahaluista, mutta samalla moni asia, jota Aretha Franklin itse olisi voinut urastaan valottaa, jää hämärän peittoon. 

Kirjasta saa hyvin kaikki perusfaktat, joita soulin kuuntelija kaipaa, mutta suurta kirjallisuutta se ei ole. Väliin kirjassa on vastenmielinen tirkistelyn maku, enkä olisi ollut niin kauhean kiinnostunut siitä huonosta mausta, jota Franklin on vaatevalinnoissaan tehnyt. 

On kuitenkin kiinnostavaa lukea siitä, miten vaikeaa on ollut naisena hoitaa menestyksekkäästi laulajan uraa, kun kiviriippana on ollut ensin vahva isä ja sitten liuta epäonnistuneita miessuhteita. 

Kaikesta surustaan huolimatta Aretha Franklin on ollut juuri sitä, miksi Michiganin osavaltio hänet virallisesti (!) nimitti: luonnonvara. Mainittakoon muuten, että Plisetskajaa nimitti eräs henkilö vastaavasti luonnonvoimaksi.

Mutta ei enempiä sanoja. Kuunnelkaa tästä linkistä The Beatlesin Eleanor Rigby, niin ymmärrätte paremmin sanaa 'tulkinta'.

Ja lukekaa paljon monenlaisia kirjoja. Kuvataideihmisen kannattaa mielestäni lukea niin paljon kuin mahdollista muustakin kuin visuaalisesta luovuuden kanavoitumisesta.

Julkaistua 140: Elämän kokoista taidetta

Yksi pieni teksti meinasi unohtua. Mäntän kuvataideviikkojen sivuille piti viime viikolla kirjoittaa pieni johdatus tulevaan. Tässä se:

 

Elämän kokoista taidetta

XVI Mäntän kuvataideviikkojen teema on raamatullinen Kunnioita isääsi ja äitiäsi. Mukana on nelisenkymmentä suomalaista taiteilijaa/taiteilijaryhmää ja Tallinnan kulttuurikaupunkivuoden kunniaksi kahdeksan tallinnalaistaiteilijaa.

Raamatullisesta nimestä huolimatta kyse ei ole uskonnollisesta teemasta. Kenenkään ei tarvitse tuntea itseään ulkopuoliseksi. Kyse on asiasta, johon kaikilla ihmisillä – niin taiteilijoilla kuin katsojillakin – on vääjäämättä suhde: isästä ja/tai äidistä. Suhde voi tulla todeksi poissaolon tai läsnäolon kautta, se voi olla onnellinen tai elämää jatkuvasti synkistävä, se voi olla helppo tai sitten äärimmäisen vaikea. Se on asia, jonka kanssa ollaan toisinaan ongelmitta sinut tai sitten jotain, joka tuntuu aina jäävän hoitamatta. Se on täynnä onnenhetkiä ja yhtä lailla kipupisteitä – molemmat hyvän taiteen tunnusmerkkejä.

Mäntässä nähdään paljon aivan uusia teoksia, ja jotkut taiteilijat ovatkin ottaneet yhteyttä teosten tekovaiheessa ja valittaneet yöuniensa menettämistä. Kuvataideviikoilla on siis elämää suuremman sijaan juuri elämän kokoista taidetta!

***

Tällainen 11 000 kuutiometrin vetoinen tehdas siis pitäisi täyttää juuri elämän kokoisella taiteella:

Huh!

Näyttelykuvia 350 & 351 & 352: Muista pyhittää lepopäivä

Istuttuani puhelimessa Mäntän kuvataideviikkojen taiteilijoiden kanssa lähdin vielä pienelle näyttelykierrokselle. Amos Andersonin taidemuseossa oli Pauliina Turakka Purhosen (s. 1971) retrospektiivi Pistoja ja vetoja (1.4.–25.7.). Mukana oli sekä maalauksia että tekstiiliveistoksia. Maalaukset liittyvät usein Turakka Purhosen lähipiiriin ja omaan hahmoon, tai sitten ne ovat hauskalla tavalla banaaleja asetelmia.  

 Nukkemaalari, akryyli, 1998. Tämä on itse asiassa ensimmäinen maalaus, jonka muistan Turakka Purhoselta koskaan nähneeni. 

Turakka Purhosen tekstiiliveistokset ovat ihan eri maailmasta. Niissä heijastelee taiteilijan lapsuuden maailma, Finströmin kirkon melko hurjat keskiaikaiset veistokset. Niin että tuli tässä vähän niin kuin käytyä kirkossa pyhittämässä lepopäivää. Turakka Purhosen veistokset ovat usein hyvinkin rankkoja sukupuoli- ja perheroolien tutkielmia, joissa yhdistyy jännittävällä tavalla huumori ja raadollisuus:

 Äiti ja tytär, 2010–11.

Kaikkineen näyttely oli mielestäni oikein hieno, vaikka tällainen realistinen maalaus ei ihan minun lajiani olekaan. Nyt kun Turakka Purhosen töitä näkee enemmän, tajuaa myös hänen projektiaan paremmin. Teokset siis muodostavat yhdessä paljon isomman kokonaisuuden kuin osiensa summan. Joskus aikoinaan sitä ihmeteltiin, kun nelikymppiset taiteilijat alkoivat pitää retroja, mutta kyllä se vain tuntuu olevan aiheellista.

***

Kotimatkalla oli vielä Valokuvagalleria Hippolyte, jossa oli tarjolla taas kaksi näyttelyä. 

Helsingissä ja Pekingissä työskentelevän Milla-Kaarina Ojan (s. 1976) Home-Project (1.–29.4.) oli teoriassa ihan hauska, mutta lopulta kuitenkin kokemuksena vähän liian ilmeinen ja helppo. Hän oli tutkaillut kodin suhdetta ympäristöönsä sijoittelemalla arkkityyppistä kodin mallia eri puolille maailmaa:

Kaupungin raja, 2010.

Ongelma on ehkä se, että näin läpiajatellusta sarjasta puuttuu juuri se poeettisuus, jota Ojankin siteeraama Gaston Bachelardin Tilan poetiikka (1958, suom. Nemo 2003) huokuu. Mysteeriä ei taiteessa saisi kokonaan hävittää.

***

Ruotsalaisen Hendrik Zeitlerin (s. 1975) pikkuruinen näyttely A Place of One's Own (1.–29.4.) kertoi sitten vähän erilaisista kodeista, kolmesta pohjoismaisesta kollektiivista. Ihan hienosti oli Zeitler tavoittanut kolektiiveissa vaikuttaneen estetiikan ja visuaalisen ilmeen:

Vaan eipä tämäkään oikein hyvä näyttely ollut. Tällaisessa dokumentaarisessa näyttelyssä haluaisi nähdä paljon, paljon enemmän. Olisin minä tästä aiheesta ollut kiinnostunut. Nyt jäi vähän niin kuin näytteeksi. 

Hippolyten pitäisi etsiä itselleen paremmat tilat.

Haluan terveen järjen hegemoniaa!!!

Olin vähän ajatellut käydä Suomen sosiaalifoorumissa kuuntelemassa keskustelua Taideammattilaisen tulevaisuus?, jossa oli järjestävänä tahona muun muassa Taidemaalariliitto ja puhujana siten liiton puheenjohtaja Maaria Märkälä (s. 1964). Sitten ajattelin – ehkä vähän turhan kyynisesti –, että taidan kuitenkin aavistella jo suurimman osan tuon keskustelun kulusta. Toinen vaihtoehto olisi ollut Kulttuurivihkojen ja  Tiedonantajan yhdessä järjestämä tilaisuus Miten vasemmisto voi vallata kulttuurisen hegemonian? Tällainen kysymyksenasettelu sai minut kuitenkin niin pahalle päälle, etten viitsinyt lähteä foorumiin lainkaan. Olen itse asiassa lopen kyllästynyt siihen kulttuurielämämme typerään puoluepolitisoimiseen ja oikeistopoikien ristiretkeen, jonka pomomiehet Berndt Arell ja Janne Gallen-Kallela-Sirén sekä kuvataiteilija Osmo Rauhala (s. 1957) aloittivat joskus talvella 2009 ja joka tuntuu jatkuvan vieläkin. Minä haluaisin istua sellaisessa seminaarissa, jonka nimi voisi olla vaikka Miten terve järki ja aito sivistystahto voisivat vallata kulttuurisen hegemonian? (siis korruptoivasta vallasta saatavien kicksien sijaan), mutta kai se on toiveajattelua. Muistutan kuitenkin, että foorumin omissa asiakirjoissa sanotaan sen toimivan "avoimena tilana, jonne tasa-arvoisen ja demokraattisen yhteiskunnan kannattajat voivat tuoda näkemyksiään laajempaan keskusteluun". Tätä taustaa vasten otsikko oli vastenmielinen. 

PS. Foorumin iloisen bannerin (klikkaa kuvaa, niin näet sen kunnolla) on suunnitellut kuvanveistäjä Antti Nordin (s. 1960), joka kuitenkin taitaa nykyään olla ahkerampi pelimannina Tango Siboney -bändissä kuin kuvataiteilijana.

PPS. Niinpä minäkin Antin tavoin siirryin sitten kuvataiteesta musiikkiin ja laitoin levylautaselle Erma Franklinin – Arethan isosiskon – häkellyttävän hienon tulkinnan The Doorsin Light My Fire -biisistä (kuunnelkaa tästä linkistä), mutta aloin kuitenkin myös soitella Mäntän kuvataideviikkojen taiteilijoille kartoittaakseni tilan ja audiovisuaalisten laitteiden tarvetta. Sunnuntai on hyvää kuraattorin arkea. Saa rauhassa miettiä.

PPPS. Ja niille, jotka luulevat, että Piece of My Heart oli Janis Joplinin originaali vuodelta 1968, kerrottakoon, että juuri Erma Franklin teki biisistä vuonna 1967 sen ensimmäisen levytyksen, jonka voi kuunnella tästä linkistä.

Näyttelykuvia 348 & 349: Tarjolla kuraattori

Kipeä polvi esti isomman lauantaisen näyttelykierroksen, joten kävin vain lähigalleriassani. Muu Galleriassa oli Reijo Kärkkäisen (s. 1964) näyttely Omakuvia (1.–21.4.). Sarjakuva on ollut minulle aina jotensakin vaikea laji – vähän niin kuin heavy-musiikki tai ooppera. On kuitenkin muutama sarjakuvailmaisusta ponnistava ja myös sarjakuvaa aktiivisesti tekevä taiteilija, joiden tuotantoon olen mieltynyt. Kärkkäinen on yksi heistä. Hänen tyylinsä on jännän anarkistinen, mutta samalla esimerkiksi maalauksissa tunkee läpi joku ns. ihan oikea maalauksellisuus. Lopputuloksessa on yleensä useita hienoja jännitteitä:

Hot tramp, 2011.

Uhmakkaan herooisuuden tai kliseisen miehisen angstin sijaan Kärkkäisen omakuvamaailma sisältää hauskaa epämääräisyyttä. Näin Kärkkäinen itse: "Epävarmuutta ja häilyvyyttä, kaari päättyy tai hetki alkaa. Mitä uskaltaa sanoa ja mitä peittää." Tältä se katsojastakin tuntui.

Sitä paitsi on hienoa, että Kärkkäinen osaa harvinaisen miehisen kyvyn: naiseen samastumisen. Alla (aika heijasteisena tosin) hauska Omakuva Patti Smithina (2011):

Joissain kohdin heräsi ihan ostohalukin, mutta eihän freelancerilla oikein ole pätäkkää. Mutta pannaan mainostaen (en muuten tunne Kärkkäistä lainkaan). Menkää ihmeessä joku ostamaan tämä Pintaa syvemmälle (2010, akryyli ja tussi paperille), joka ei maksa kehyksineen kuin 520 euroa:

***

Muun Studiossakin oli kiinnostava näyttely. Synnöve Rabb (s. 1967) on käynyt Iranissa etsimässä paratiisia näyttelyssään Just Outside Paradise (1.–21.4.): 

Kahden valokuvan ja yhden 6-minuuttisen videon kokonaisuus oli vaikuttava. Kärkkäisen tavoin Rabbinkin työssä miellytti sen häilyvyys. Vieraan kulttuurin kohtaamisesta ollaan yleensä aika ankarasti jotain mieltä, ja asenteet ovat vankkoja. Näin ei ole Rabbilla. Hän miettii tuota kokemusta itse asiassa hyvin monipuolisesti ja tuoden esiin myös sen muminan ja haparoinnin, joilla ihminen vaikeisiin asioihin ja niistä kommunikointiin suhtautuu.

 

Näin oli myös eräässä Rabbin varhaisemmassa teoksessa, josta kirjoitin Taiteeseenkin. Kirjoitus on onneksi verkossa luettavissa tästä linkistä. Tästä taiteilijasta haluaisin tietää enemmänkin, mutta eipä netistä paljoa löydy. 

Ja sitten sain vielä ideankin. Olisi aika hienoa nähdä kattava yhteisnäyttely islamilaisesta maailmasta ja suomalaisesta nykytaiteesta ja lähestyä islamilaisen maailman lisäksi kriittisesti myös taidetta. Ajattelin siis sellaista näyttelyä, josta hymistely puuttuisi kokonaan – tai siis niin paljon kuin mahdollista on. Ensin ajattelin, että idean saa ryöstää vapaasti, mutta tarkemmin ajatelen tarjoudunkin itse kuraattoriksi tällaiselle näyttelylle. Niin, että jos joku museoihminen tätä lukee, niin saa ottaa yhteyttä, kun vuoden 2014 näyttelykalenteria suunnitellaan.

PS. Nyt kun kerran Patti Smithkin (s. 1946) tuli puheeksi, niin tästä linkistä voi kuunnella yhden nuoruuteni suosikeista vuodelta 1975. Sitä paitsi Smith on vallan hieno kuvataiteilijakin. Hän on kuvannut kaunista ja melankolista kuvaa Polaroidilla.

Julkaistua 139: Kortit pöytään

Vaalien tullen seuraa tilanne, jossa osa kavereistani ei oikein tykkää minusta. Minulla on nimittäin aina tapana kertoa mahdollisimman laajalti se, ketä äänestän tai äänestin ja samalla katsoa vähän anovasti puhekumppaniani silmiin, että tulisiko sieltä vastalahjaksi mitään informaatiota. Jostain kumman syystä monet ihmiset kokevat äänestämisen erityisen henkilökohtaiseksi asiaksi, jotkut jopa vetoavat vaalisalaisuuteen (kaveripiirissähän tämä on suoranainen kategoriavirhe). Minä taas koen sen pimeillä valoilla ajamiseksi. Jos on ihan normaalia tietää, kenen kanssa kaverini hässivät – sekä virallisesti että epävirallisesti –, niin miksi ihmeessä heidän äänestymiskäyttäytymisensä olisi jotenkin intiimimpää? 

No, tässä mennään taas. Nyt saankin kertoa aika monelle. Olen päättänyt äänestää Vasemmistoliiton listoilta sitoutumatonta toimittajakollegaani, Silvia Modigia:

Ja perusteetkin tuli julkaistua. Halusin nimittäin antaa myös julkisen tukeni Modigille hänen kampanjasivuillaan. Näin kirjoitin: 

"Silvia yhdistää keskeisissä teemoissaan oikeudenmukaiseen ja tasa-arvoiseen hyvinvointiyhteiskuntaan tähtäävän ajattelun hedelmällisesti myös kulttuuripoliittisiin teemoihin. Valitettavan usein nämä näkökulmat asettuvat vastakkaisiksi. Erityisen iloinen olen siitä, että kirjastoverkon ylläpito ja vahvan yleisradiotoiminnnan tukeminen ovat hänelle tärkeitä näinä ykstyistämisen ja viihtellistymisen aikoina. Tällaista nuorempaa, rohkeaa ja suorapuheista vasemmistoa Suomi tarvitsee juuri nyt." 

Olisin minä Atte Blomiakin voinut harkita. Tai RKP:n listoilta Jörn Donneria, tai Vihreistä taidepolitiikan kannalta varsin ahkeraa ja lupaavaa toimijaa, Outi Alanko-Kahiluotoa. Pelkään vain sitä, että Donnerin tai Alanko-Kahiluodon kautta antaisin ääneni liian oikealle. Ruotsalaiset ovat sitä jo määritelmällisesti, Vihreät ovat sitä lisääntyvästi de facto -politiikaltaan – liekö hallituspuolueena oleminen vaikuttanut niin. 

Mutta hyvä näin. Jos maamme joutuu Silvia Modigin kaltaisten ihmisten käsiin, joutuu se hyviin käsiin.

PS. Käytin muuten kolmea vaalikonetta, ja Modig oli kahdessa eniten pisteitä saanut Vasemmiston ehdokas ja kolmannessa kakkonen (SKP oli kärjessä koko ajan, mutta en minä ihan oikeasti heitä voi äänestää – en edes kuvataiteilija Juha-Pekka Väisästä (s. 1966), joka on muuten ihan hyvä jätkä).

PPS. Outi Alanko-Kahiluodon ja Heikki Hiilamon Tuloerot kuriin! -kampanjaan voi tutustua tästä linkistä ja allekirjoittaa vaikkapa adressin. Niin tein juuri. 

Näyttelykuvia 347: Pervo eläintarha

Eilen kävin Tommi Toijan (s. 1974) työhuoneella keskustelemassa tekeillä olevasta kirjasta ja myös  Mäntän kuvataideviikkojen tulevasta teoksesta ja sen installoimisesta:

Sitten lähdime yhdessä avajaisiin Forum Boxiin. Kaisu Koiviston (s. 1962) näyttely Toisessa valossa (1.–30.4.) oli juuri niin hyvä kuin tavallaan osasin odottaakin. Koivistolla on tapana sekä syventää vanhoja teemojaan että löytää koko ajan jotain uutta. Niin nytkin. Hän oli löytänyt Roomassa roskiksesta vanhoja käsinkirjoitettuja kirjastokortteja, ja siitähän lähti heti teos syntymään:

Mutta ei hän ollut tuttuja eläimiäkään hylännyt. Tosin niiden tuttuus on väliin aika outoa. Osa niistä on aika pervojakin, kuin joitain outojen leikkien seksuaalisia fetissejä:

 Kadonneet, 2011.

Lintuja Perfect Strangers -sarjasta, 2011.

Jaa, että minkäköhän takia minä koen ne seksuaalisina? En oikein itsekään ymmärrä. Ehkä se johtuu oudon värisestä nahasta. Mutta älkäämme miettikö sitä sen enempää. Mutta jos tämä ei liity Freudin Das Unheimlicheen, olen ehkä väärällä alalla. Tai jos tässä yhteydessä ei voi soveltaa abjektin käsitettä.

Joka tapauksessa pidin näyttelystä todella paljon, vaikka en ihan ymmärräkän siihen syytä.

***

Sitten piti vielä ihmetellä sitä, miten FST pystyy tekemään kuvataiteesta aina aika kiinnostavaa ohjelmaa siinä missä suomenkieliseltä puolelta ei tule oikeastaan koskaan mitään. Nytkin sai katsoa oikein monipuolista ja analyyttistä Lotta Wigelius-Wulffin Seportaget-jaksoa Se tiggaren i ögonen, jossa käsiteltiin Fredrika Biströmin (s. ?) kerjäämisperformanssia:

 
Tästä linkistä ohjelma on nähtävissä Arenassa vielä seitsemän päivän ajan.

Luettua 66: The Polaroids

André Kertézz: The Polaroids. Introduction by Robert Gurbo, foreword by Eelco Wolf. F.F. Norton 2007.

Vaikka olenkin ollut aika ahkera, olen ollut myös laiska. Kun aloitin bloggaamisen, päätin pitää tässä samalla lukupäiväkirjaa, jonka avulla voisin myös antaa vinkkejä hyvistä kirjoista. Se on aika pahasti jäänyt, enkä ole kahteen ja puoleen kuukauteen maininnut mitään lukemastani. Kirjoja on sinäkin aikana kertynyt jokunen kymmenen, mitä en varmaankaan jaksa yrittää kuroa kiinni.

Mutta aloitetaan sitten edes uudestaan. Eilisillä ratikkamatkoila tuli luettua ja katsottua aivan ihana kirja. Kohteena on unkarilainen valokuvaaja André Kertész (1894–1985), joka muutti häijyksi muuttuvaa Eurooppaa karkuun vuonna 1936 suunnaten Yhdysvaltoihin.

Kertész on tunnettu sekä dokumentaarisena fotojournalistina että puhtaamman taiteen tekijänä. Yhdysvalloissa hän joutui tekemään kai vähän liikaa silkkaa leipätyötä. Kun Kertészin vaimo Elizabeth kuoli vuonna 1977, hän ajautui pahaan masennukseen, josta nousi sitten saatuaan Graham Nashilta – kyllä, juuri se Crosby, Stills, Nash &Young -yhtyeen Graham Nash, joka myös harrastaa valokuvausta ja valokuvien keräilyä – Polaroid SX70 -kameran, jonka avulla alkoi tavallaan ihan uusi ura. Kertész ryhtyi kuvaamaan menetettyä vaimoaan ja rakkauttaan uudella tavalla – käyttäen mallina muun muassa näkemäänsä lasiveistosta, joka toi hänen mieleensä Elizabethin. Sitten hän osti sille parinkin:

Vähän kokonaisuus liukuu sentimentaalisuuden puolelle, mutta Robert Gurbon kaunis ja ymmärtävä johdantoessee asettaa kuvat osuvasti laajempaan kehykseen, jossa on myös kriittisiä sävyjä. Hieno pieni kirja.

Ja kuunnelkaa nyt tästä Nashin kunniaksi vielä vaikka Simple Man. 

Tässä vielä tuo klassikkofetissi: