perjantai 7. huhtikuuta 2017

Julkaistua 804 & 805 & 806 & Näyttelykuvia 1050 & 1051 & 1052: Hiipuvan historian maisema & "On aika sijoiltaan" & Kuvakulttuurin merkitysten tihentymiä

[Toistan edellisen postauksen anteeksipyynnön: Huomenta, kaikki rakkaat lukijani. Pyydän anteeksi, että en ole päivittänyt blogia liki viiteen kuukauteen. Olen ollut välillä kiireinen, välillä uupunut, välillä jotenkin lamaantunut maailmanmenosta. Ja toki on myönnettävä, että Facebookissa roikkuminen on vienyt kaiken some-aikani. Nyt tyyli muuttuu. Tätähän minä oikeasti haluan tehdä. Ryhdyn taas ylläpitämään blogia – pikkuhiljaa.] 
Tässä Galleria Ortonin loput taiteilijaesittelyt helmi–huhtikuulta tähän hetkeen saakka – Kaisu Koivisto (s. 1962), Antero Kahila (s. 1954) ja Ilkka Väätti (s. 1955):

Hiipuvan historian maisema

Kuvataiteilija Kaisu Koivisto (s. 1962) perustematiikka on  yksinkertainen mutta samalla täynnä loputtomia variaatioiden ja uusien tulokulmien mahdollisuuksia. Luonnon ja kulttuurin rajapinta sekä siihen liittyvä usein määrittelemätön harmaa alue muodostavat Koiviston keskeisen maiseman.
Rajapyykeiksi tuolle osin tutkimattomalle alueelle hän pystyttää erilaisia hybridejä. Hän yhdistelee materiaaleja ja tekniikoita usein äkkiseltään sopimattomilla tavoilla. Hän on käyttänyt eläinmateriaaleja ja kulttuurisia löytömateriaaleja tavalla, joka toisinaan ärsyttää – ehkä jopa vähän inhottaakin. Söpöön esineeseen saattaa yhdistyä jotain pelottavaa. 

Teräsoksalla, 2007, teräs.

Osin Koiviston tekniikka tuo mieleeni tunnetun ankka-jänis-vaihduntakuvion, jossa voi pienellä näkökulman vaihdoksella nähdä jommankumman eläimen. Wittgensteinin mukaan eri aspektien näkeminen on ”puoliksi näkemistä, puoliksi ajattelua”. Ja tässähän ollaan Koiviston tematiikan ytimessä. Hän ei tee puhtaan visuaalisia vaihduntakuvioita. Hän pakottaa katsojan myös ajattelemaan. Luonnon ja kulttuurin välinen heiluriliike saa sekä hänen käsissään että hänen ajattelussaan uutta vauhtia, uusia liikeratoja.
Veistokset asettuvat yleensä ikään kun normaalisti tilaan ja ovat mittakaavallisesti varsin perinteisiä. Koivisto rikkoo sovinnaissääntöjä. Hänen teemansa tuovat mukaan ajan, toisinaan miltei ylihistoriallisen. Myös mittakaavoilla leikittely tuo mukanaan uusien näkökulmien mahdollisuuksia. Mikä voi olla Lapsen jäätikkölippis?

Maailman rakentaminen III, 2013, pigmenttivedos.

Galleria Ortonin näyttelyssä Koivistolla on esillä sekä valokuvia että metalliveistoksia. Niiden muotokielet saattaa ensin tuntua toisistaan varsin etäisiltä, mutta ne ovat todellisuudessa samaa temaattista jatkumoa. Kun Koivisto matkustaa Huippuvuorille valokuvaamaan sitä absurdia hiipuvan historian maisemaa, joka siellä on tarjolla muun muassa jo hävinneen Neuvostoliiton tuottamista raunioromanttisiksi muistomerkeiksi muuttuneissa tuotantolaitoksissa, kouluissa ja satamarakenteissa, siirtää hän menetelmänsä ikään kuin makrotasolle. Koivisto myös ilahtuu aina löytäessään julkista taidetta, jota luonto vääjäämättömällä voimallaan nakertaa ja rapauttaa. Hän löytää myös taidetta, joka ei varsinaisesti ole taidetta. Taide on tunnetusti hyödytöntä. Muuttuuko hyödyttömäksi jäänyt ihmisen muovaama konstruktio hyödyttömyytensä kautta taiteeksi ennen lopullista tuhoutumistaan? Ainakin Koivisto tekee tuon silmänkääntötempun.
Osa kuvaamisen kohteista tulee elämään enää Koiviston valokuvissa. Hänen kuviaan voi siis katsella sekä dokumentaarisina että tietyn poeettisen ajattelun tuloksina. Ajatuksellinen vaihduntakuvio sekin.

"On aika sijoiltaan"

Taidemaalari Antero Kahila (s. 1954) nousi suuren yleisön – myös kansainvälisen – tietoisuuteen viimeistään vuonna 2008, jolloin valmistui hänen mustavalkoisiin valokuviin ja taidehistoriallisiin tutkimuksiin perustuva rekonstruktionsa Berliinin pommituksissa tuhoutuneesta Caravaggion (1571–1610) alttarimaalauksesta Pyhä Matteus ja enkeli (1602). Projekti kesti kaikkineen viisi vuotta.

Sarjasta Very Little…Almost Nothing, nro 23. öljy ja akryyli, 2016.

Kahila on siis paneutunut barokin maalaustaiteen saloihin. Se ei ole kuitenkaan ole mikään itseisarvo. Onkin hieman surullista, että taiteilija leimautuu melko voimakkaasti ja usein pitkäksi aikaa julkisuutta saaneesta projektista. On siis syytä korostaa, että Kahila ei ole mikään barokkitaiteilija tai barokin epigoni – jäljittelijä, seuraaja tai oppipoika. Taiteilijat ovat usein kiinnostuneita varhaisemmasta taiteesta sen takia, että taide on aina käsitellyt erilaisia kuvaamisen ongelmia ja keksinyt erilaisia, toisinaan ihan teknisiäkin ratkaisuja, joihin on syytä paneutua kirjojen lisäksi käytännön tasolla. Olenkin aivan varma siitä, että esimerkiksi se mestarillinen valon ja tilan käsittely, joka leimaa Kahilan tuotantoa, kumpuaa siitä pitkästä tutkimusmatkasta, jonka hän on tehnyt ja jonka hän on päivittänyt nykyiseen tematiikkaansa soveltuvaksi. 

Action with a Paperhouse 4, versio 2.

Ikiaikaisia ovat Kahilan teematkin. Hän pohtii sitä, miltä maailmassa eläminen ja maailman kohtaaminen tuntuu. Häntä voi tulkita jopa poliittisesti, vaikka se ei olisikaan ensihavainnon välitön reaktio. Hänen teoksensa nimittäin pohtivat usein yksinäisyyttä, vieraantuneisuutta ja toiseutta. Kaikkea sitä, mitä aikamme lisääntyvästi tuottaa. Kahilan omin sanoin: ”Teokseni kuvaavat ihmisen kamppailua oman häilyvän itsen ja modernin yhteiskunnan armottoman yksilökeskeisen, inhimillisyyttä ja katoavaisuutta kaihtavan armottoman ihmiskuvan rajamailla.” Me kaikki jaamme nämä teemat, jos uskallamme. Koskettavaa onkin, että Kahilan sitaatti tulee suoraan erään hänen katsojansa kommentista, jonka hän tunnisti omakseen. Tulee mieleeni Shakespearen vieraantumiseksi tulkittavat säkeet Hamletista (Jylhä): "On aika sijoiltaan: miks synnyinkään / minä kurja paikoilleen sen siirtämään!”
Taiteilijan työ on Sisyfoksen työtä. 
Kahila käyttää yksinkertaisia metaforia – esimerkiksi lapsi ja talo – mutta niissä on parhaimmillaan kaikki. Lapsi on ihminen, talokin on kuin ihminen, mutta samalla se on kuin koko maailma. Ranskalainen filosofi Gaston Bachelard totesi: ”Talo on ensimmäinen kaikkeutemme." 

Kuvakulttuurin merkitysten tihentymiä

Taidemaalareita ja taidetta on tapana luokitella monien muuttujien mukaan. Ismit ovat monille tuttuja, ja Ilkka Väättiä (s. 1955) voisi varmaan uskottavasti luonnehtia konstruktivistiksi
Yksi luokittelu-ulottuvuus on maalauksen syntyyn liittyvä: jotkut maalaavat ulkona havainnosta, toiset taas sisällä ikään kuin ”omasta päästään”, mielikuvitukseensa luottaen. 

Sahara, 2015, akryyli paperille.

Toinen yleinen ulottuvuus on teoksen esittävyys: se voi realistisesti esittää jotain maailmassa olemassa olevaa tai sitten se ei ikään kuin esitä mitään tunnistettavaa. Tällaisia teoksia on tapana nimittää abstrakteiksi. 
Väätti on aika hämmentävä taiteilija. Ensi näkemältä häntä voisi pitää abstrakteja ja konstruktivistia maalauksia maalavana taiteilija – eikä tulisi mieleenkään kuvitella häntä ulkona maailmasta löytyvien aiheiden parissa.
Mutta Väätti onkin varsinainen havainnoija. Hän tarkkailee maailman kuvakulttuureita herkeämättömällä kiinnostuksella – niin matkoillaan kuin kirjastosta kantamistaan kirjoista. Hän osaa tarkentaa silmänsä pieniin yksityiskohtiin ja löytää niistä loputtoman aarreaitan maalauksiaan varten. 
Väätti ei kuitenkaan kokoa mitään mallikirjaa maailman kuvista, ei tee silkkaa etnografiaa. Hän on taiteilija, joka sulattaa vaikutteensa oman synteettisen näkemyksensä osaksi – kuten hänen kollegansa Jyrki Siukonen on osuvasti todennut: ”Jokainen teos on omassa pakopisteettömässä läsnäolossaan paljon enemmän kuin muistuma alkuperäisestä, luvatta näpistetystä fragmentista. Jokainen teos ottaa syntyessään keskipisteen paikan ja ehdottaa maailman katsomista itsestään käsin.” Väätti on kuin kuvallisella ”matkalla maailmaan keskipisteeseen”, kuten hän väitöstutkimuksensa Mundus (2012) alaotsikossa itsekin toteaa. Tuloksena on jännittäviä merkitysten tihentymiä – kaikki erilaisia, mutta jollain tavalla samanlaisia. Näennäisessä ei-sarjallisuudessaan siis varsin sarjallisia. 

Istuva Härkä, akryyli paperille.

Vielä lisää taiteen termejä. Väätin välineen voisi myös sanoa olevan appropriaatio (haltuunotto, kulttuurinen omiminen) joka viime aikoina on taidepiireissä herättänyt pahaakin verta. Väätin tapauksessa vaaraa varastamissyytteistä tuskin on, koska hänen suhteensa maailman kuvamateriaaliin on miltei sakraalinen ja sellaisena väistämättä kunnioittava. Tässä mielessä Väättiä voi tarkastella jopa poliittisesti. Hän on tietynlainen saarnamies, joka ”uskoo yhdessäoloon ja toisten kulttuurien tuntemukseen”. Hän haluaa tuoda toivoa maailmaan, hän haluaa osoittaa tuntemattomampienkin kuvamaailmoiden kiinnostavuuden ja kauneuden. Törmäyttämällä löytämänsä kuvamaailmaan toistensa kanssa – väliin ihan sikin sokinkin – hän itse asiassa kykenee osoittamaan, miten on ihminen on pohjimmiltaan sama, aina ja kaikkialla.

Julkaistua 801 & 802 & 803 & Näyttelykuvia 1047 & 1048 & 1049: Örkkinsä kullakin & Muuttumattomien totuuksien muuttuvuudesta & Tomaattiuden vakavuudesta

Huomenta, kaikki rakkaat lukijani. Pyydän anteeksi, että en ole päivittänyt blogia liki viiteen kuukauteen. Olen ollut välillä kiireinen, välillä uupunut, välillä jotenkin lamaantunut maailmanmenosta. Ja toki on myönnettävä, että Facebookissa roikkuminen on vienyt kaiken some-aikani. Nyt tyyli muuttuu. Tätähän minä oikeasti haluan tehdä. Ryhdyn taas ylläpitämään blogia – pikkuhiljaa. Ensin hilloan tänne kaiken tässä välillä julkaisemani. Aloitan Galleria Ortonin taiteilijaesittelyistä, joita on jäänyt väliin kaikkineen kuusi. Tässä kolme ensimmäistä taiteilijaa – marraskuusta tammikuuhun: Markku Arantila (s. 1960), Pertti Kekarainen (s. 1965) ja Tiitus Petäjäniemi (s. 1983)


Örkkinsä kullakin

Taiteilijoita on tapana luokitella monin tavoin. Toisinaan esimerkiksi puhutaan erikseen ”värimaalareista”, vaikka kaikki maalarit käyttävät väriä. Tarkkaa määritelmää ilmaisulle ei ole, mutta lähtökohta lienee se, että värimaalarille juuri väri on se keskeinen asia maalauksessa. Liittyy tähän vähän arvottamistakin: vain erityisen onnistuneita väriin keskittyneitä taidemaalareita tavataan kutsua värimaalareiksi.

Pakanamaan kartta, 2016, akvarelli.

Vesiväreillä työskentelevä taidemaalari Markku Arantila (s. 1960) puhuu omasta työskentelystään ”fantasiamaalauksena”. Hän on siis ehkä fantasiamaalari. Ainakin hän on keskittynyt fantasiaan. Termi tulee antiikin kreikasta ja tarkoittaa ”näkyväksi tekemistä”. Nykyään fantasia liitetään lajina usein populaarikulttuuriin, yliluonnollisiin asioihin ja scifiin. Usein se on kuvittamista. Arantila ei kuvita populaarikulttuurille tyypillisiä asioita vaan tekee näkyväksi omaa mielikuvitusmaailmaansa.
Arantilan mielikuvitusmaailma on varsin lapsekas. Kun tarkemmin asiaa mietimme ja kun uskallamme päästää oman mielikuvituksemme irti, huomaamme, että varsin lapsekasta se tuppaa meillä kaikilla olemaan. Emme kuitenkaan usein uskalla päästää mielikuvitustamme irti – ainakaan julkisesti. Suljemme helposti portin, joka johtaisi fantasian lähteille. Onneksemme Arantila ei ole tehnyt näin: ”Maalaukseni näyttävät lapsekkailta, koska lapsuudessa on portti minun mielikuvitukseeni, ja olen siitä asiasta hyvilläni. Sama portti avaa tien komiikkaan.”

Jättiläiset, 2016, akvarelli.

Vaikka Arantilan maalaukset olisivatkin hänen henkilökohtaisen fantasiamaailman maisemia ja seikkailuita, ei niitä ole sivullisenkaan vaikea katsoa. Niihin on helppo samastua, koska meillä kaikilla sisäistä maailmaamme hallitsevat hyvinkin samankaltaiset hahmot, vaikka kunkin örkeillä olisikin erilaisia erisnimiä. Tämän Arantilakin tietää: ”Maalaus kertoo minulle samalla myös sen, mikä on suhteeni siihen sisäiseen maailmaan, jonka olemassaoloon uskon, ja joka haluaa arkielämässä pysytellä kätkettynä. Sisäinen maailmani ilmaisee itsensä jokseenkin yleisinä symboleina, jotka ovat kenen tahansa nimettävissä. Samalla kun symbolini ovat aitoja ja henkilökohtaisia, ne ovat yllättävänkin epäpersoonallisia. Ihmisten mielten prosessit ovat sukulaisia, samankaltaisia mutta eivät samoja.”
Samalla kun Arantila tekee näkyväksi omaa salattua maailmaansa, hän antaa katsojalle mahdollisuuden upota omaansa, rohkaisee sen esiintuloa. Arantilan maalausten kanssa on kenen tahansa hedelmällistä ja yllättävänkin helppoa käydä vuoropuhelua. Kunhan vain uskaltaa samastua ja vertailla. Örkkinsä kullakin – mutta kaikilla niitä on.

Muuttumattomien totuuksien muuttuvuudesta

Valokuvataide on hakenut paikkaansa taiteen kentällä monin keinoin. Jossain vaiheessa se yritti irtautua dokumentaarisuudesta ja totuusarvosta ollakseen jotain enemmän kuin pelkkä ”otettu” kuva – siis tehtyä taidetta. Viime vuosina on myös puhuttu ”valokuvan maalauksellisuudesta”. Mukana on paljon turhaa hypeä, sillä ainakin maalari tietää, että maalaustaiteen probleemat ovat vähän toisenlaisia kuin digitaalisen kuvamaailman ratkaisut. Usein onkin kyse vain pinnallisesta aihemaailman kierrätyksestä: tehdään valokuvia, jotka muistuttavat maalauksia. Tyyppiesimerkkinä vaikkapa kuva kovia kokeneen varastorakennuksen seinästä, jonka sopivasti rajatussa pinnassa on helppo nähdä abstraktin maalauksen ainekset. 

TILA (Spatial changes 51), 2016, Archival pigment print, Diasec.

Kun näin jokunen vuosi sitten kuvataiteilija Pertti Kekaraisen (s. 1965) Tila-sarjan avanneita kuvia, törmäsin samalla häneen itseensä teostensa äärellä. Totesin sen suuremmin miettimättä: ”Hei, nuohan ovat kuin Piet Mondrianin maalauksia.” Kekarainen vastasi: ”Älä unohda, että minulla on alun perin taidemaalarin ja kuvanveistäjän koulutus.”
Mutta ei Kekarainen kuvissaan varmaankaan maalauksellisuutta tavoittele. Ei hän pyri siihen, että hänen kuvansa muistuttaisivat hollantilaisen taidemaalari Piet Mondrianin (1872–1944) maalauksia. Oletan, että hänen tavoitteensa kuitenkin muistuttavat jollain tavoin Mondrianin tavoitteita: pyrkiä eri tavoin ja teknisin ratkaisuin kiinni niihin asioihin, joita kuvan takana on. On kuitenkin muistettava, että Mondrian oli teosofi, mitä Kekarainen ei varmaankaan ole. Kekarainen ei kuitenkaan todennäköisesti vastustaisi näitä Mondrianin sanoja: ”Kun aine, materia, vähitellen tulee tarpeettomaksi, niin samoin käy aineellisen maailman esittämiselle kuvina. Saavutamme tason, jolla voimme taideteoksessa tuoda esille todellisuuden muita ominaisuuksia, kuten niitä lainalaisuuksia, joiden voimasta aine pysyy koossa. Nämä ovat suuria, yleispäteviä ja muuttumattomia totuuksia.”

TILA (spatial changes 33).

Kekarainen kuitenkin poikkeaa ratkaisevasti Mondrianista yhdessä suhteessa: en oleta hänen etsivän muuttumatonta totuutta vaan nimenomaan muuttuvaa totuutta. Kekaraisen keskeinen teema on ehkä tila ja sen problematiikka – monessakin suhteessa aina fyysisestä tilasta mielentilaan – erilaisine muuttujineen, mutta aiheena on yhtä vahvasti itse katsomiskokemus, jolla jo pelkästään modernin taiteen myötä on oma katsetta ohjaava historiansa. Tätäkään Kekarainen ei pelkästään kuvaa vaan tuo mukanaan erilaisia häiriötekijöitä: kohinaa, katkoksia, epäloogisuutta – siis sitä vieraannuttamista, joka myös taiteen tehokeinona on tuttu. Kaikki tämä tekee katsomisen vaikeammaksi, ja juuri niin pitää ollakin. Ihmisen on syytä vieraannuttamisen pitkittämän ajatuksenlennon myötä miettiä sitä, mitä hän näkee ja miten hän näkee. Suurten asioiden äärellä tässäkin ollaan – venäläisen kirjailijan Leo Tolstoin (1828–1910) sanoin: ”Jos ihmisen koko monimutkainen elämä kuluu tiedostamatta, niin eihän sitä elämää tavallaan ollutkaan.”
Jotenkin näin haluaisin tarkastella Kekaraisen kuvia, joiden pintatason viileä analyyttisyys muuntuu kuitenkin myös oudoksi poetiikaksi, joten voisi niitä perustellusti sanoa kauniiksikin.

Tomaattiuden vakavuudesta

Tiitus Petäjäniemi (s. 1983) on ahkera maalari. Hänen ilmaisurekisterinsä on myös laaja, eikä hän tunnu kokevan esimerkiksi abstraktin ja esittävän kuvan välillä kovinkaan häiritsevää jännitettä. Hän liikkuu vaivattomasti erilaisten kuva-aiheiden välillä eikä tunnu piittaavan lajityypeistä.
Petäjäniemen maalaukset tuntuvat muuttuvan kerronnallisiksi vasta töiden nimeämisen jälkeen, mutta niiden syntyhistoriassa ei taida kerronallisuutta juurikaan olla. Uskallankin kutsua häntä ensisijaisesti värimaalariksi, vaikka hänen näyttelynsä eivät siihen perinteisessä mielessä antaisikaan oikeutta. Hän ei selvästikään syvennä ja tihennä väriajatteluaan, niin kuin jotkut modernismin mestarit, vaan pikemminkin antaa mielikuvituksensa tarjota vapaasti aineksia uusille kokeiluille. Hän ei siis maalaa tiukasti taiteellisten konventioiden suurten tarinoiden kontekstissa vaan suhtautuu perinteeseen ja itse pigmenttien maailmaan ikään kuin Pelle Pelottoman menetelmin. Hän etsii ja löytää itse eikä oikeuta tekemistään suurten edeltäjiensä esimerkkien kautta. Näin ollen uskaltaisin luokitella hänet metamodernistiksi. Olen vasta viime oppinut tämän taidemaailmassa viime vuosina käyttöön tulleen uuden ismi-ilmaisun – jotkut puhuvat samaan asiaan viitaten ’uusvilpittömyydestä’. Suhtauduin termiin ensin lievällä skeptisyydellä, mutta Petäjäniemen tuotantoa pohtiessani olen päätynyt siihen, että juuri Petäjäniemi taitaa olla metamodernisti par excellence. Hänellä on nimittäin harvinaisen suora, avoin, utelias ja kyselevä suhtautuminen tekemiseensä, mutta hänen kokeilunsa eivät kuitenkaan ole sattumanvaraisia, vaan hän tuntuu myös paneutuvan niihin – muun muassa erilaisten pigmenttien käyttäytyminen –  ammattitaiteilijan vakavuudella ja epäilemättä taiteen lähihistoriaa tuntien, onhan hän myös taiteilijan poika.

Suuri tomaatti, 2016, akryyli kankaalle ja LED-valo.

Petäjäniemeltä puuttuu kokonaan postmodernille tyypillinen ironia, mutta tämä ei tarkoita huumorin puutetta. Huumori astuu mukaan kuvaan, kun hän nimeää töitään – antaen niille samalla kokonaan uuden tulkintakehikon. Hän on myös varsin tietoinen tästä ulottuvuudesta: ”Nimeämällä pystyn luomaan merkityksen abstraktillekin muodolle. Ja tämä annettu merkitys koskettaa katsojaa emotionaalisella tasolla eri tavalla kuin pelkkä abstrakti muoto.” Nimiään hän antaa naivistista huumoria mustuttavalla tavalla: suuri punainen muoto saattaa saada nimekseen Suuri tomaatti. Käyristyvä ruskea muoto voi vastaavasti olla ’makkara’. Nähtyäni Petäjäniemen töitä paljon ja luettuani teosten nimiä huomaan, että minua myhäilyttää jatkuvasti, vaikka niissä ei mitään varsinaista vitsiä olisikaan. Niissä on selittämätöntä deadpan-huumoria, joka saa minut nimittämään Petäjäniemeä Suomen taidemaailman teosten nimeämisen Buster Keatoniksi.

Ankka myrskyssä, 2016.

Värien lisäksi Petäjäniemen maalauksissa on mukana aina eksistenssi ja pohjimmiltaan tunne. Näin Petäjäniemi itse: ”Maalaus on ajattelun väline, pinta, joka keskustelee kanssani. Asetan väriä pinnalle ja katson mitä tuo jälki minussa herättää, lisään toisen kerroksen, ja tuo tunne tai asia muuttuu muuksi. Toistan tätä liikettä ja reflektoin. Lopulta maalaus tuo näkyväksi ajatuksia, joita en aloittaessani tiennyt ajattelevani.”
Kaikki tämä on myös mahdollista katsojalle. Nimet vain lisäävät tunnekirjoa. Pitääkö tuon tomaatin tomaattiuteen suhtautua vakavasti? Ja jos näin on, niin millä tavoin? Aika vinkeä tunne.

sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Julkaistua 800 & Guggenheim Helsinki 68: Avoin kirje sosialidemokraattisille ja vihreille edustajille Helsingin valtuustossa

Olen pitänyt blogia vähän huonosti yllä. Anteeksi siitä. Olin pitkään Virossa ja nyt välillä on ollut kiire ja välillä väsy. Rästijuttujakin on kertynyt, ja yritän palata niihin viikolla. Tällaisen avoimen kirjeen väänsin kuitenkin tänään, ja se pitää jakaa heti, koska h-hetki on jo keskiviikkona: 

Avoin kirje sosialidemokraattisille ja vihreille edustajille Helsingin valtuustossa

Guggenheim-keskustelu tuntuu jatkuvan loputtomiin, mutta laittakaamme elinkeinopolitiikka, kannattavuuslaskelmat ja veronmaksajanäkökulma hetkeksi sivuun. 
Olen ammatiltani taidekriitikko, ja varmaan siksi minua on huolettanut tässä keskustelussa taiteen asema. En kuitenkaan halua puhua edes taiteen laadusta tai Guggenheimin taiteellisesta linjasta, ja tunnustankin ihan iloisesti, että mielestäni Guggenheimissa järjestetään koko ajan hyviä ja kiinnostavia näyttelyitä – kuten vaikkapa juuri nyt päällä oleva Agnes Martinin näyttely, joka jo yksin riittäisi minulle New Yorkin matkan syyksi – ja että säätiöllä on varsin laadukkaat taidekokoelmat. 
Paljon enemmän kuin tarjolla olevan taiteen taso minua huolestuttaa se muutos, joka taidemaailmaamme uhkaa muutenkin koko ajan ja jossa Guggenheim olisi jälleen iso askel huonompaan suuntaan. Tarkoitan sitä peliä, jossa taide muuttuu enenevässä määrin eliitin kentäksi ja vaihdon välineeksi ja jossa juuri Guggenheim kansainvälisistä instituutioista on ollut kärkinimiä. Siksi juuri New Yorkin Guggenheim on joutunut viime vuosina useiden mielenilmausten tapahtumapaikaksi ja kohteeksi. 
Olisin halukas uskomaan, että juuri sosialidemokraatit ja vihreät – vasemmistolaisten rinnalla – ajaisivat Suomeen ja Helsinkiin aivan toisenlaista taidemaailmaa, jossa ihmisen kokoiset teot ovat etusijalla ja jossa uskotaan rohkeaan oraalla olevaan nykytaiteeseen, marginaalin voimaan sekä taiteen emansipatoriseen vaikutukseen. Guggenheim ei tätä edusta. Se edustaa instituutiota, joka haalii johtokuntaansa miljonäärejä tai nykyään jo miljardöörejä. Tämä muuttaa myös tapoja esittää taidetta. On aika irvokasta trickle down -teoriaa, jos idea on se, että kansalaiset saavat hyötyä rikkaiden verovähennetyistä taidehankinnoista katsellessaan niitä näyttelyissä, joista tulee lähinnä omistajiensa mausoleumeja. Näin Guggenheimissa toimitaan: esimerkiksi kreikkalainen liikemies ja taiteenkeräilijä Dimitris Daskalopoulos valittiin Guggenheimin johtokuntaan vuonna 2009, ja vuonna 2011 Bilbaon Guggenheimissa nähtiin hänen kokoelmansa mittava näyttely. Tarjolla oli varmaankin hyvää taidetta, mutta minun on pakko todeta painokkaasti, että mielestäni ei ole kovin kiinnostavaa katsoa taidetta sen omistussuhteiden kautta jäsenneltyinä ja luokiteltuina. Tällaista lähestymistapaahan esimerkiksi Berndt Arell yritti tuoda Kiasmaan toimiessaan lyhyen aikaa sen johtajana: vaikkapa vuoden 2010 Cream-näyttely, jossa tarjoiltiin epäajankohtaisessa näyttelyssä niitä aikoinaan kohutun brittitaiteen kalliita helmiä, joita oli sattunut jäämään tähteeksi aina etelähelsinkiläisiin taidekokoelmiin ostettavaksi saakka. Mitään jälkiä suomalaiseen taide-elämään tämä näyttely ei jättänyt. 
Juuri tällaista taidemaailmaa kuitenkin Guggenheim Helsinki olisi tuomassa Suomeen. Sen johtokuntaan mahtuisi varmaan jokunen suomalainenkin miljonääri, ja sitten meillä olisi tilaisuus nähdä heidän kokoelmiaankin – vaikkapa Zabludowicz, Ehrnrooth ja Seppälä, jotka kaikki harrastavat kallista taidetta – Guggenheimin nimen suojissa. Siitä syystä he lahjoitusrahaansa tarjoavat – eivät mistään altruistisista syistä. 
Minun on vaikea uskoa, että sosialidemokraatit ja vihreät oikeasti haluaisivat viedä taide-elämäämme tällaiseen elitistisempään suuntaan. Olen kuitenkin huolestuneena seurannut sitä epävarmuutta ja hajontaa, joka molempien valtuustoryhmissä on vallalla. Eikö kuitenkin juuri teidän pitäisi olla mukana luomassa uudenlaista ja rohkeaa kulttuuria, joka ei kumarra eliitin konsensukselle? Eikö juuri teidän pitäisi olla mukana rakentamassa sellaista Helsinkiä, jossa luovuus saa kukkia ennustamattomilla tavoilla – sekä ruohonjuuritasolla, jota voimme tukea, että omissa käsissämme olevissa instituutioissa, joiden toimintaa voimme myös kriittisesti valvoa estäen niitä luutumasta. Tässä yhteydessä en malta olla esiin kuitenkin vielä joitain lukuja. Nyt olemme mahdollisesti laittamassa rahaa yli 100 000 000 hankkeeseen, jota emme liiemmin voi kontrolloida. Miten me samalla tuemme omia instituutioitamme ja sitä ruohonjuurta, missä tulevaisuuden taide syntyy? Esimerkkinä vaikkapa yhdistyspohjainen Galleria Huuto, joka on rikastuttanut helsinkiläistä taide-elämää uskomattomalla energialla ja varsin hyvin tuloksin jo vuodesta 2002. Kaupungin tuki Huudolle on ensi vuonna 3000 euroa! Esimerkkinä myös omista instituutioista Helsingin taidemuseo HAM, jonka hankintamäärärahoista kaupunki säästösyistä leikkasi ensi vuodelle 2/3 pois. Tänä vuonna se oli 155 000, ensi vuonna vaivaiset 58 000, millä ei kokoelmia uskottavasti enää kartuteta. Samaan aikaan pitäisi sitten rahoittaa veronmaksajien rahoilla rikasta ulkomaista säätiötä. Ei tällaista taidepolitiikkaa yksinkertaisesti voi harjoittaa. Eivät ainakaan sosialidemokraatit ja vihreät voi olla sen takana säilyttäen uskottavuutensa demokratian, kansalaisyhteiskunnan ja paremman elämän puolesta puhujina. 
Pyydän siis teitä harkitsemaan tarkkaan keskiviikon äänestystä.

Otso Kantokorpi
helsinkiläinen taidekriitikko, toimittaja ja kolumnisti

tiistai 15. marraskuuta 2016

Julkaistua 799: Onko sininen reikä?

Anteeksipyyntöni siitä, että olen pari viikkoa ollut henkisesti vähän poiskulkeutunut, enkä ole jaksanut päivittää blogia. Ja fyysisestikin olen vielä poissa: parhaillaan Tartossa ja viime viikon vietin Hiidenmaalla.
Juttuja on kuitenkin tullut kirjoitettua. Alla näyttelytiedote, jonka tein Lahden taideinstituutista tänä vuonna valmistuneelle Niklas Ingeliukselle (s. 1992)
Olin aika tarkkaan vuosi sitten instituutissa tutoroimassa sen vihoviimeistä vuosikurssia, jolloin tutustuin Ingeliukseen. Olin vielä saman porukan Tallinnan taideretken matkaoppaana (yritin linkittää tähän matkaraportin blogista, mutta enhän minä näköjään ollut sellaista edes tehnyt – harmi: meillä oli tosi monipuolinen matka).

Ingelius vuosi stten – ei vielä niin sinisenä.

Tässä Ingeliukselle tekemäni teksti. Hänen näyttelynsä (13.–27.11.) on parhaillaan päällä Galleria Nuovossa. Suosittelen vakavasti – hän on selkeästikin ns. lupaus.

Onko sininen reikä?

Niklas Ingelius pakoilee representaatiota. Jopa niin paljon, että hänen Lahden taidekoulun opinnäytetyöstään ei löytynyt koko sanaa, kun tein sanahaun. Sen sijaan hän kertoo, että lokit voivat alkaa kerjätä ruokaa, kun ne pelkästään näkevät punaisen pisteen. 
Taiteilija voi taiteilijatarvikeliikkeessä kokea värejä kuin vieheinä. Krappilakka! Kuinka houkutteleva onkaan tuo tuubi punaista, jota on valmistettu värimataran (Rubia tinctoria) juuresta saatavasta alitsariinista. Punainen on Ingeliuksellekin vaarallinen atrappi, houkutin. Se houkuttelee objektien maailmaan, ja sinne Ingelius ei tunnu haluavan. Hän on ollut vaikuttunut yhdysvaltalaisen filosofin John Deweyn tavasta erottaa taide-esine ja taideteos toisistaan. Esineen voi ripustaa, mutta teos on kokemus. On kuin Ingelius näyttelyssään yrittäisi ripustaa esineitä, jotka ripustuksestaan huolimatta kykenisivät muuntumaan kokemuksessa teoksiksi. Siksi ne varmaankin ovat sinisiä. Ingeliuksen mukaan nimittäin ”punainen on objekti, sininen on reikä”. Ingelius tavoittelee tilaa ja aineettomuutta, hakee ilmeisestikin niiden rajoja suhteessa representaatioon, jota ei kuitenkaan kokonaan voi pakoilla – vaikka kuinka haluaisi. Sininen on kuitenkin monelle väistämättä ainakin taivas. 


Olen vuosia sitten istunut Carolus Enckellin työhuoneella ja katsellut hänen monokromaattista sinistä maalaustaan, jota hän vuodessakaan ei ollut tahtonut saada valmiiksi. Sininen ei siis ole helppo kokeneellekaan maalarille.
Olen katsonut Ingeliuksen ”edellisen kauden” lähinnä mustavalkoista muistuttavia raita- ja ruutumaalauksia ja kehottanut häntä tutustumaan myös Matti Kujasalon tuotantoon. 
Kerron nämä siksi, että olen mielessäni sijoittanut Ingeliuksen modernistiseen perinteeseen. Olen ehkä kuitenkin ollut vähän väärässä. Hän taitaa olla metamodernisti par excellence. Hän on siis ehkä jo modernin ja postmodernin tuolla puolen – viittaan vaikka Metamodernistisen manifestin toiseen pykälään: ”We must liberate ourselves from the inertia resulting from a century of modernist ideological naivety and the cynical insincerity of its antonymous bastard child.” Juuri tätä Ingelius on tehnyt. Hän ei ole modernistisen sisäänpäinkääntynyt eikä postmodernistiseen tyyliin kepeän ironinen. Hän on utelias ja sellaisena vilpitön – metamodernismin myötä on puhuttu myös uusvilpittömyydestä. Ehkä hän haluaa vain vilpittömästi tutkia sitä mahdollisuutta, että sininen on reikä. Tai sitä miten sininen on reikä. 
Jään kuitenkin kiinnostuneena odottamaan Ingeliuksen punaisia maalauksia.

***
 
PS. Tässä vielä linkki tuohon Metamodernistiseen manifestiin. Senhän voisi vaikka suomentaa jonnekin.

sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Kirjamessuilla

Tuli taas eilen käytyä kirjamessuilla. Kun tilillä on 82 euroa, on se yhtä tuskaa, koska tiedän löytäväni ainakin 500 eurolla kirjoja, jotka voisin heti haluta. Niinpä hoidin vain työkeikkani ja lähdin saman tien uimaan ja höyrysaunaan. Kotona on onneksi lukemattomia kirjoja noin 1500 kappaletta.
Työkeikka oli Suomen arvostelijain liiton ja Lukukeskuksen järjestämä Kriitikkobattle, jossa tuomareina toimivat Aleksis Salusjärvi ja Maria Säkö. Maaria Ylikangas ja minä otimme leikkimielisessä skabassa mittaa instantkriitikontaidoillamme. Tasapeliin päädyttiin ja taisi olla aika hauskaa. Tästä linkistä koko juttu Ylen Areenasta.



Eikä se yleisön mielestäkään tainnut olla ihan paska juttu. Tässä sitaatti Tarukirja-blogista: "Kriitikot Otso Kantokorpi ja Maaria Ylikangas olivat Maria Säkön ja Aleksis Salusjärven tentattavina otsikolla Kriitikkobattle. Heidän piti lyhyen teksti- tai kuvanäytteen perusteella analysoida teosta, josta näyte oli peräisin. Minusta kriitikot selvisivät hienosti ja tätä ohjelmanumeroa olisi katsonut pitempäänkin kuin vain puoli tuntia."
Ja tässä Hyönteisdokumentti-blogista: "Kriitikkobattlessa kisasivat Otso Kantokorpi ja Maaria Ylikangas ja tuomareina Maria Säkö ja Aleksis Salusjärvi. Tuomarit lukivat kolme tekstinpätkää ja näyttivät pätkän tanssiesitystä ja kriitikkojen piti sitten kommentoida mihin kiinnittivät huomiota, miltä teos vaikutti jne. Tätä olisi mielellään kuunnellut enemmänkin, hauskaa puhetta ja kiinnostavia huomioita vilisi (sitaattien kunniamaininta Ylinkankaan luonnehdinnalle luetusta runosta "ranccaa c:llä kirjoitettuna")."
Palautteesta kiitos.  

lauantai 22. lokakuuta 2016

Julkaistua 798: Rukinlavat kunniaan!

Viime keskiviikon Yle Radio 1:n Kultakuumeen kolumnistani tuli yllättäen jonkinlainen some-hitti (1608 fb-jakoa toistaiseksi + kuulemma paljon Twitterissä, joka on minulle vieras). Niin että jutussa moittimaani kävijämääriin tuijottamista meikäläinenkin näköjään juhlii, jos niikseen tulee. Tästä linkistä juttuun, johon alussa viittaan, ja tässä tuo rukinlapojen puolustukseni:

Rukinlavat kunniaan!

Ylessä esiteltiin toissapäivänä sitä, miten museot joutuvat mukautumaan nykyhetken vaatimuksiin. Opin muun muassa Helsingin kaupunginmuseon johtaja Tiina Merisalolta sen häkellyttävän seikan, että ”Helsingin kaupunginmuseo lähtee siitä, että museo ei ole vain paikka, jonne mennään katsomaan näyttelyitä.” Tai sen, miten Museoliiton pääsihteeri Kimmo Levän mukaan ”ihmiset odottavat museolta samaa kuin miltä muulta kohteelta tahansa, missä he viettävät vapaa-aikaansa”.
Rohkenen olla eri mieltä. Siis ihan yksinkertaisesti: ainakin minä haluan mennä museoon ensisijaisesti katsomaan hyviä näyttelyitä, joita alansa koulutuksen saaneet osaavat asiantuntijat ovat meille koonneet, enkä todellakaan halua kokea museossa niitä asioita, joita muina vapaa-ajan hetkinäni haluan kokea. Baarissa luen lehtiä, juon olutta ja juttelen kavereitteni kanssa, uimahallissa haluan keskittyä uimiseen ja sen tuottamiin fyysisiin tuntemuksiin. Museoissa haluan tehdä jotain ihan muuta. 
Levä nostaa hyvänä esimerkkinä esiin mänttäläisen Gösta Serlachiuksen taidemuseon: ”He hankkivat ensin huipputason kokin ja alkoivat sitten rakentaa palvelukonseptiaan.” Haluaisin muistuttaa painokkaasti, että kyseinen museo nousi valtakunnalliselle kartalle nimenomaan hyvällä näyttelypolitiikallaan, josta yksi hyvä esimerkki oli merkittävän saksalaisen kuvataiteilija Anselm Kieferin näyttely. En itse asiassa kuullut kenenkään lähteneen tai lähtevän Mänttään Göstan huipputason kokin takia vaan katsomaan tätä yhtä vuoden taidetapahtumaa – kiinnostavaa näyttelyä. 
Yksi syy siihen, että museot joutuvat mukautumaan nykyajan viihteellistyviin vaatimuksiin on se tapa, jolla mittaamme museoiden menestystä. Se on edelleenkin miltei kokonaan kvantitatiivinen, ja oleellisin mittari on kävijämäärä. Tiukkenevien budjettien tuottamassa ahdingossa tämä vetoaa sekä kunnallisiin ja valtiollisiin rahanjakajiin että mahdollisiin yksityisiin rahoituslähteisiin, joiden hankkiminen on nykyään yksi museoiden päällimmäisistä huolenaiheista. Potentiaalinen yhteistyökumppani haluaa mahdollisimman hyvän kontaktihinnan, ja siihen kävijämäärä onkin miltei ainoa mittari. 
Viime aikoina museoiden toiminta on saavuttanut jo miltei tragikoomisia mittasuhteita. Esimerkiksi EMMA – Espoon modernin taiteen museo juhli viime viikolla kymmenvuotista taivaltaan diskobileiden muodossa: Se tarjosi omien sanojensa mukaan ”ainutlaatuisen mahdollisuuden kokea EMMA discovalojen välkkeessä ja musiikin pauheessa, kun taidemuseo muuntautuu yhden illan ajaksi Silent Discoksi.” Eikä tässä vielä kaikki! Museo vietti juhliaan myös tarjoamalla 200 ensimmäiselle ilmoittautujalle sinkkudeittailubileet kysymällä muun muassa, että ”auttaako taide löytämään deittailuun uusia muotoja”.  
Ennen vanhaan museoita otti pannuun, kun niitä pidettiin pölyisinä vitriinipaikkoina. Nyt museot ovat uudistuneet ja ovat ottaneet vanhat pilkkasanatkin omaan käyttöönsä todetessaan, että ”vanhat rukinlavat vitriineissä eivät enää riitä”. 

Pohjoissavolaisia museoituja rukinlapoja.

Elämme poliittisesti korrekteja aikoja, jolloin närkästytään syrjivästä kielenkäytöstä. Ja koska kukaan ei ole ärähtänyt rukinlapojen puolesta, teen sen nyt. Miksi ihmeessä juuri rukinlavat pitää valita pilkan kohteeksi? Rukinlavat ovat todellisuudessa aika kiinnostavia. On tunnettua, että kansanomainen luovuus kanavoituu kohtuullisen suppeilla alueilla, joille kehittyy oma vahva historiansa. Suomalaisessa kulttuurissa rukinlapa on yksi tällaisista asioista. Rukinlapaan on jopa liittynyt deittailu, kuten käy ilmi jo kansatieteilijä Veera Vallinheimon kirjan nimestä: Rukinlapa – käyttöesine ja kihlalahja (WSOY 1967). 
Muistan joskus lukeneeni, että juuri rukinlapoja ei ole syytä näyttää kaikissa museoissa. Olen tästäkin eri mieltä. Koska juuri rukinlapa on tällainen erityinen luovuuden kanavoitumisen kohde, on hauskaa ja kiinnostavaa tutkia erilaisia variaatioita ja kehityskulkuja, jopa kulloisiakin muoti-ilmiöitä. Sen ymmärtämiseen tarvitaan vertailua, mahdollisimman laajaa materiaalia. Veikkaanpa, että esimerkiksi Itä-Suomessa ja Länsi-Suomessa tehtiin erilaisia rukinlapoja. 

Hreinn Fridfinnson (s. 1943), Atelier Sketch, 1990–2014, Spider web, glass, wood, paint, 22 x 22 cm. Kertomani tarina on tosi, ja juuri tämän sarjan teoksia pariskunta tiiraili.

Minulla ei todellisuudessa ole mitään sitä vastaan, että taiteen ääressä deittaillaan. Voi jopa olla, että taidenäyttely on varsin hedelmällinen deittailupaikka. Tiedän eräänkin pariskunnan, jonka suhde varmistui rakkaudeksi juuri taidenäyttelyssä – islantilaisen käsitetaiteilijan Hreinn Fridfinnssonin teoksia tarkastellessa ja niistä keskustellessa. En kuitenkaan usko, että museoiden perustehtävä on pitää deittailusta huolta. Niiden tehtävä on tarjota hyvät puitteet kaikelle tälle muulle mahdolliselle oheistoiminnalle tekemällä mahdollisimman hyviä ja monipuolisia näyttelyitä, joiden elämää syleilevien teemojen edessä ihmisten on hyvä keskustella elämän peruskysymyksiin liittyvistä asioista. Silloin taide ja rakkaus ovat yhtä.

Julkaistua 797: Kohti ikiaikaisen arvoitusta

Tämmosen lehdistötiedotteen rustasin viime viikolla. Avajaiset Forum Boxissa ensi viikon torstaina. Kaikki mukaan, taitaa tulla aika hyvä näyttely. Ja edellisestä on jo yli kolme vuotta.

Kohti ikiaikaisen arvoitusta

Kuvanveistäjä Pekka Pitkäsen (s. 1950) on kurkotellut veistoksillaan aina aikojen taakse – tai jopa ajattomuuden ytimeen. Hänen vähäeleiset veistoksensa muistuttavat maailmasta, jossa kulteilla ja riiteillä oli vielä todellista merkitystä. Häntä ei kiinnosta ulkoinen ele vaan sisäinen tunne, johon veistos parhaimmillaan johdattaa. Hänelle kultti ei ole minkään erityisen jumalan palvontaa vaan pikemminkin sen tunteen osoittamista, jolloin ollaan yhteydessä tuntemattomaan ja selittämätöntä voimaa täynnä olevaan asiaan. Vaikka hänen toteeminsa, merkkinsä ja kilpensä eivät ole sijoitettavissa tiettyyn aikaan ja paikkaan, on hän nyt tarkentanut kohdettaan ja joissain uusissa teoksissaan uskaltautuu puhumaan ”kalevalaisuudesta”. 


Pitkänen kuitenkin tähdentää sitä, ettei ole lähtenyt kuvittamaan Kalevalaa ja sen tarinoita. Hän on Kalevalansa lukenut mutta liikkuu sen viitoittamalla alueella pikemminkin vaistonvaraisesti, hapuillen ja tunteella. Oikeiden hahmojen sijaan oleellista on löytää oikea tunnetila. Näin hän jatkaa uskollisesti linjallaan, jonka yksi keskeisiä piirteitä on meditatiivisuus. Pitkäsen teosten meditatiivinen luonne ja merkityssisältöjen sinänsä varsin yksinkertainen – mutta juuri yksinkertaisuudessaan jylhän voimakas – tihentymä ovat aina saaneet katsojan pysähtymään, pohdiskelemaan ja hiljentymään. Niin nytkin. 
Olen joskus aiemmin kirjoittanut Pitkäsestä: ”On kuin Pitkänen olisi repinyt merkkejä auki ja levittänyt ainesosat katsojan nähtäväksi: tällaisia tunteita merkkien ja rituaalisten objektien takana on. Ne ovat aina saaneet jonkin tietyn muodon, mutta nyt taiteilija uskaltautuu esivaiheeseen: tällaisia rakennusaineksia muodossa on ollut, tällainen vaikeasti määriteltävä ja hahmoton aines on saatettava muotoon.” 
Pelkkä muoto ei kuitenkaan riitä. Pitkänen on mestarillinen patinoija ja ruostuttaja. Teemoilleen uskollisena hän ei tee mitään erityisiä kemiallisia kokeita vaan luottaa peruselementteihin: kuin shamaani konsanaan hän loihtii lähinnä vain ilmaa ja vettä ottaen ne tovereikseen matkalla kohti ikiaikaisen arvoitusta.

tiistai 11. lokakuuta 2016

Julkaistua 796 & Näyttelykuvia 1046: Epäpaikan lumo

Taide on toisinaan kummallista. Näyttely, joka ei näytä oikein miltään ja on katsomiskokemuksena auttamattoman tylsä, saattaa herättää varsin sympaattisia tunteita ja pohdintoja. Näin minulle kävi Lotta Blombergin (s. 1990), Hilla Kurjen (s. 1985) ja Judit Flóra Schullerin (s. 1991) näyttelyssä Land Transformed (1.–23.10.) Myymälä2:ssa. Viime viikon Kansan Uutisista (40/16) reaktioni (tästä linkistä muuten tuo kansallismaisemien lista):

Epäpaikan lumo

Vuonna 1994 ympäristöministeriö valitsi 27 merkittäväksi koettua maisemakokonaisuutta ja nimitti ne ’kansallismaisemiksi’. Mukana oli vanhaa ja uudempaakin: modernistinen Tapiola ja vanhahtavammin romanttinen Porvoonjokilaakso ja vanha Porvoo. Hämeenkyrön kumpuilevat viljelymaat ovat lainehtivat lempeinä, kun taas Kolin huikea vaaramaisema tuo mukaan dramatiikkaa.
Maisemaa määrittämässä on aina ollut mukana taide – erityisesti kirjallisuus ja kuvataiteet, jotka ovat pitkälti määritelleet meille sen, mitä oikea maisema on. 
Maisemakokemus on pitkälti opitun tunnistamista. Olen käynyt yhden kerran elämässäni Kolilla, ja osasin heti kuin vaistomaisesti asettua oikeaan paikkaan saadakseni vaikuttavan valokuvan. Nykyisenä digi- ja kännykkäkameroiden aikana tämän saman kohdan kuvaaminen on tullut tutuksi lukemattomille ihmisille – Ukkokolilta on otettu varmaankin miljoonia samanlaisia valokuvia. Koomisimmilleen tunnistaminen ja samalla tuon tunnistamisen vahventaminen on viety merkitsemällä paikat, joista hyvän kuvan saa. Yellowstonen kansallispuistossa on betonisia jalanjälkiä, joihin voi astua kuvaamaan. Itse muistan kerran törmänneeni Biskajanlahdella kameran kuvalla varustettuun liikennemerkkiin, joka varoitti, että seuraavan mutkan takana oli tulossa valokuvauksellinen jyrkänne merelle. Toki pysähdyin. 


Maisema mielletään useimmiten visuaaliseksi asiaksi, mitä taiteet ovat kuvauksillaan vahvistaneet. Näin myös kirjallisuus, joka on maalaillut omalla tavallaan maiseman vaikutusta ihmiseen. Näin esimerkiksi Aleksis Kivi Seitsemän veljeksen (1870) alussa: ”Jukolan talo, eteläisessä Hämeessä, seisoo erään mäen pohjoisella rinteellä, liki Toukolan kylää. Sen läheisin ympäristö on kivinen tanner, mutta alempana alkaa pellot, joissa, ennenkuin talo oli häviöön mennyt, aaltoili teräinen vilja. Peltojen alla on niittu, apilaäyräinen, halki-leikkaama monipolvisen ojan; ja runsaasti antoi se heiniä, ennenkuin joutui laitumeksi kylän karjalle.” 
Tapamme hahmottaa maisemaa on ollut varsin hidasliikkeinen. Ekologisen tietoisuuden lisääntyminen on kuitenkin muuttanut suhtautumistamme. Kykenemme siis näkemään erilaisia maisemallisia arvoja – kunhan vain tietämyksemme ja ymmärryksemme luonnon prosesseista lisääntyy. Se, mikä ennen oli epäselvää, epämääräistä ja minne ei saanut näyttävää näkymää aikaiseksi, saattaakin muuttua kauniiksi, ja saatamme oppia tarkentamaan katsettamme panoraamojen sijaan pieniin yksityiskohtiin ja löytämään niistäkin maiseman lumoa. Soita, ruovikkoja ja kosteikkoja voi niitäkin oppia rakastamaan maisemana. 
Sama oppimisprosessi koskee myös rakennettua maisemaa. Tässäkin taide on säilyttänyt katsetta ohjaavan voimansa. Nykytaiteilijat ovat usein viehättyneet epäpaikoista, kauttakulusta, välitiloista ja anonymiteetistä. Hieman paradoksaalisesti vailla identiteettiä olevien paikkojen etsiminen on alkanut tuottaa uusia identiteettejä ja uusia merkitystihentymiä. Alamme jo tietää sen, minkälainen on visuaalisesti kiinnostava epäpaikka, ja amatöörikin osaa jo ottaa sellaisia valokuvia. Lentokenttien odotushuoneista on tietyllä tapaa tullut uuden formalismin kasvualustoja. Ne tuottavat jo tutun näköisiä taideteoksia. Kuinkahan moni on jo ottanut valokuvan yksinäisestä ihmisestä nukkumassa odotushuoneen muuten tyhjässä penkkirivistössä? Minä ainakin tunnustan. 


Uudenlaisen maiseman arvostaminen vaati harjoittelua, ja samaa koskee taidettakin. Kuinkahan monen epäpaikkavalokuvan edessä katsoja on miettinyt, että mikähän tässä nyt on taidetta? Kaikessa esittävyydessään teos voidaan kokea siten, että ”eihän tämä esitä mitään”. Tällaisia ajatuksia minulle tuli helsinkiläisessä kellarigalleria Myymälä2:ssa, jossa kolme Aalto yliopiston yhdistämää valokuva- ja videotaiteilijaa – Lotta Blomberg, Hilla Kurki ja Judit Flóra Schuller – ovat tutkailleet maiseman reuna-alueita ja ehtoja näyttelyssään Land Transformed (1.–23.10). 
Kurjen videoteos koostuu Yhdysvaltain lounaisosissa tehdyn 4500 km:n pituisen matkan aikana napatuista älypuhelimen satunnaisista videoklipeistä. Entuudestaan vieraissa maisemissa kuvattu kokonaisuus on tavallaan yltiömäistä esittävää realismia, mutta samalla se ei esitä oikein mitään eikä muodostu tarinalliseksi kokonaisuudeksi. Näinkin maisemaa on hyvä kokea, vaikka se ei siis ”näytä miltään”. Blomberg ja Schuller ovat luoneet epätodellisia maisemia, ne ikään kuin esittävät tietyllä todentuntuisuudella. Blombergin kaksiosaisessa teoksessa on mukana digitaalinen ilmanpaineen muutoksia kuvaava kartta ja toisaalta orgaanisen tuntuisi möykkyjä, jotka paisuvat ja kutistuvat – ikään kuin hengittävät ja yhdistävät toimintonsa säähän, maisemaan, kehoon ja tunteisiin. Schullerin taivastutkielmat ovat syntyneet pimiössä värillisten läpinäkyvien papereiden ja filmin avulla, vaikka niille onkin annettu oikeiden paikkojen nimiä. Ne ovat konstruoituja kuvia, ja kiinnittävät valppaan katsojan huomiota esimerkiksi juuri itse konstruoinnin problematiikkaan. 
Hyvä näin, sillä meidän on syytä tunnistaa, että perinteisessäkin maisemassa kaikki on tavalla tai toisella konstruoitua – alkaen kuvan rajaamisesta. Puhtaasti ei-kulttuurisessa luonnossa ei ole olemassa mitään erillisiä maisemia tai maisematyyppejä. Maisema ja maiseman hierarkiat – à la kansallismaisema – ovat kulttuurisia konstruktioita. Luonnossa kaikki on monimutkaisesti yhteen kietoutuvaa jatkumoa.

sunnuntai 9. lokakuuta 2016

Aprropriaatiota

Appropriaatioita suuntaan jos toiseenkin. Markkinamaailmasta taiteeseen ja toisin päin. Eilen näkemäni auto. Aika hauska Piet Mondrian (1872–1944) -versio:

Katutaidetta 135: Kun katutaide koskettaa oikeasti

Kävelin eilen Sinebrychoffin puiston läpi viinakauppaan. Pojat potkivat puistossa palloa:


Puiston jälkeisen talon muurissa oli tyttö yksinään pallonsa kanssa:


Voi tätä intertekstuaalisuutta! Mieleeni tuli välittömästi Uuno Kailaan (1901–1933) runo 'Pallokentällä' (1928) sekä Aila Meriluodon (s. 1924) runokokoelma Sairas tyttö tanssii (1952). 
Katutaiteen feminismiä?
Harvoin olen katutaiteen äärellä ollut suoranaisesti liikuttunut. Ja paikkasidonnainen ulottuvuus oli täydellinen. Hieno duuni.

Julkaistua 795 & Näyttelykuvia 1045: Juryttämisestä Jyväskylässä eli Oodi näyttelymestareille

Viime keskiviikon ja torstain vietin Jyväskylässä. Minut oli kutsuttu juryttämään ja ripustamaan Jyväskylän Taiteilijaseuran 71. vuosinäyttely Keski-Suomen museon isoon näyttelytilaan. Töitä oli jättänyt 95 taiteilijaa, joista näyttelyyn valikoitui 42. Raakaa – monessakin mielessä – duunia kaksi päivää. 


Ensin käveltiin pitkin seiniä:
 

Ja sitten kaaos alkoi hiljalleen näyttää näyttelyltä:


Minua pyydettiin vielä kirjoittamaan perjantain avajaisia varten luettavaksi lyhyt teksti, jossa vähän avaisin juryttämisprosessia. Tässäpä se:

Juryttämisestä Jyväskylässä

Näyttelyn juryttäminen on prosessi, jota on aina silloin tällöin syytä avata – sekä taiteilijoille että yleisölle. Joku voisi luulla, että kyse on siitä, että joku ulkopuolinen asiantuntija tulee ja jakaa teokset jyviin ja akanoihin – jotkut kelpaavat, jotkut eivät. Näin ei todellakaan ole. Juryttäminen ja näyttelyn ripustaminen on paljon monimutkaisempi prosessi.
Viime keskiviikkona tunsin koko aamupäivän olevani pyöveli. En nauttinut siitä lainkaan. Alku oli toki vähän sellaista jyvät ja akanat -leikkiä. Joistain teoksista näkee varsin nopeasti, että ne ovat heikkolaatuisia ja että niistä ei missään tapauksessa ole näyttelyyn. On kohtuullisen helppoa kävellä seinänvierustoja ja poistaa sellaiset teokset. Ei niitä Jyväskylässä kuitenkaan paljoa ollut. 
Sitten tapahtuma muuttuu aivan toisenlaiseksi. Karsimisen sijaan alatkin rakentaa kokonaisuutta, ihan oikeaa taidenäyttelyä. Alkaa syntyä käsitys temaattisista ja tyylillisistä kokonaisuuksista ja myös siitä, minkälaista vuoropuhelua teokset mahdollisesti käyvät keskenään. Pikkuhiljaa tulee vielä pahempi olo, koska nyt joudut jopa poistamaan hyviä teoksia, joista kaiken lisäksi pidät. Jotkut jäävät esimerkiksi liian yksinäisiksi, eikä niille löydy porukassa luontevaa paikkaa. Jotkut saattavat olla vaikkapa värimaailmaltaan sellaisia, että yhdessä muiden kanssa oleminen tuottaisi vain ärsyttävän riitasoinnun – kiinnostavan kontrastin sijaan. On myös tilan tuottamia reunaehtoja: vain tietty määrä teoksia on mahdollista ripustaa esiin. Tällöin vertailu vaihtoehtojen kanssa tuo mukanaan täysin ulkotaiteellisia ulottuvuuksia: teosten koot, ripustusvaihtoehdot ja myös erilaiset kehystystavat. Hyväkin teos on voitu kehystää tavalla, joka estää sen mielekkään esillepanon muiden rinnalle.
Sitten on syytä mennä itseensäkin vähän enemmän. Enhän minä vain omaa makuani tässä ole toteuttamassa. Ei se olisi kovin kiinnostavaa. On syytä valita mukaan teoksia, joista tunnistaa selkeästi taiteellisen laadun ja jotka istuvat porukkaan luontevasti – vaikka itse ei niistä niin pitäisikään. Tätäkin tulin Jyväskylässä tehneeksi, ja olin silloin iloinen reiluudestani. 
Sitten seuraa lisää mielihyvää: ”Tämähän alkaa näyttää ihan oikealta näyttelyltä!” Tosin koko ajan hiertää se ajatus, että vaihtoehtoisiakin kokonaisuuksia olisi. Valinta yleisilmeestä on kuitenkin jossain vaiheessa tehtävä.
Hienosäätö saattaa tuottaa lisää karsintaa. Liian tiukkaan ripustetusta seinästä on ehkä syytä vielä viime hetkelläkin poistaa jotain. Pesuveden mukana menee koko ajan ihan hyviä lapsia. 
Lopulta kuitenkin tuntuu hyvältä – varsinkin, kun mukana on osaavia apukäsiä, joiden kanssa hienosääntö sujuu. Tätäkin on aiheellista avata vähän enemmän.
Jälleen kerran koin sen, miltä tuntuu tehdä töitä osaavan museomestarin kanssa. Sellainen tuntee kaikki valaistuksen mahdollisuudet ja eri paikoista avautuvan näkymän, näyttelytilan jokaisen nurkan rakenteellisine ulottuvuuksineen ja varjoineen, ongelmakohtineenkin. Sellaisen henkilön kanssa hienosäätö onnistuu. Juuri sellainen on Keski-Suomen museon Tuukka Eskola, jota kiitän aivan erityisesti. Kiitän myös Jyväskylän Taiteilijaseuraa luottamuksesta ja seuran näyttelytoimikuntaa täydellisesti onnistuneesta avusta koko prosessissa. Seuran jäsentaiteilijoille esitän kaikkeen edellä mainitsemaani liittyen sekä anteeksipyynnön että kiitokset. Nimenomaan seuran ansiosta näyttely on joka tapauksessa taatusti laadukas. Sen tiedän jo nyt.

***


Tuukka Eskola työn touhussa. Ihan rehellinen kun olen, niin on pakko todeta, että homma ei olisi onnistunut kivuttomasti kahdessa päivässä ilman Tuukkaa. Hänellä toimivat kädet salamannopeasti mutta myös pää: hyvä museomestari oppii lukemaan nopeasti outojakin ajatuksia. 
Ilman Tuukkaa museolla olisi vietetty yökin. Samanlaista oli aikoinaan työskentely Leena Luostarisen Helsingin Taidehallin näyttelyssä legendaarisen Tuomas Laatikaisen kanssa alkuvuodesta 2013. On ihan käsittämätöntä, että tämä superripustaja joutui Taidehallin YT-uhriksi.