Julkaistua 259 & 260: Sääski & Sääski vs. parasiitit

Eilen ilmestyi telineisiin Voima (1/12), johon tein kohta 60 vuotta täyttävästä taidemaalari Juha Sääskestä (s. 1952) haastattelun ja ikään kuin kritiikin – vähän hassusti aika paljon etukäteen, mutta näinhän minä kaikki työt – hänen tulevasta näyttelystään Galleria Jangvassa (22.2.–11.3.).

Sääski

Kaunistelijasta maailmanparantajaksi

Kriitikko Otso Kantokorpi kysyi taidemaalari Juha Sääskeltä mitä taiteelle kuuluu. "Elämme viihteen keskitysleirissä", taiteilija vastasi. Tämä Sääski ei inise.

Vierailin Juha Sääsken työhuoneella Åminneforsissa juuri kun seuraavan näyttelyn työt olivat valmistuneet ja täyttivät työhuoneen. Sääskellä tuntuu olevan vimmainen kausi meneillään. Töitä syntyy paljon eikä edes yksi tyylilaji tunnu riittävän: osa Sääsken maalauksista yhdistelee modernistista ilmaisua rankempaa figuratiiviseen materiaalin, osa uusista maalauksista on silkkaa poppia, jossa yhdistyvät populaarikulttuurin, mainoskulttuurin ja joukkotiedotuksen kuvastot, osa teoksista on valokuvamontaaseja, jossa saattaa monimutkaisen prosessin kautta olla myös jälkiä maalauksesta, uusimmissa Espanjan Marbellassa maalatuissa pienemmissä paperitöissä on ihan uudenlaista vapautta ja rentoutta sekä jälkiä katutaiteesta, jota Sääski dokumentoi aina matkustellessaan maailmalla.

Sääsken runsaassa kuvakielessä näkyy sekä erilaisten kuvakulttuurien kerroksellisuus että myös oma henkilöhistoria. Sääski opiskeli aikoinaan Savonlinnan taidelukiossa, jossa legendaarinen taidemaalari Ensio Onnukka koulutti lukuisia suomalaisia taiteilijapolvia.

”Silloin kun lähdin opiskelemaan, aloitin sen ihan puhtaasti visuaalisista ja esteettisistä syistä.” Sama jatkui osin Suomen Taideakatemian koulussa, jonka Sääski kävi 1973–77. Poikkeuksen modernistisessa opettajakunnassa muodosti lyhyestä mutta aikoinaan varsin näkyvästä pop-taidevaiheestaan tunnettu Kari Jylhä. Suuren vaikutuksen jätti myös yksi opiskelutovereista, nuorena kuollut ”fantastinen realisti” Kalervo Palsa (1947–1987). Myöhempien aikojen mieleenpainuvimpia taidekokemuksia ulkomailla on ollut tutustuminen yhdysvaltalaisen Paul McCarthyn tuotantoon.

Sääski on käynyt maalaustaiteen kuvallista ja kuvatonta välinearsenaalia läpi omassa tuotannossaan ikään kuin loogisena jatkumona, mutta hän itse toteaa, että vaiheet ovat tulleen aina jotenkin ”trendeihin nähden väärään aikaan”. ”Omassa kehityksessä oli jotenkin pakko mennä läpi nämä jutut, ja nyt tuntuu, että se oli hyvä, looginen tie.”

Sääski on päätynyt jonkinlaiseksi postmodernistiksi, mutta hänen teoksissaan näkyy aina juonteena modernistinen tausta. Hän on jopa tehnyt sarjan teoksia, joissa hän on tuunannut parikymmentä vuotta vanhoja abstrakteja värikenttämaalauksiaan rankalla yhteiskunnallisella kuvastolla.

”Siivosin varastoja, ja löysin vanhat työt, osa näytti mielestäni niin hyviltä, että voisin käyttää niitä lähtökohtina. Ne eivät ole vitsailua eivätkä myöskään mitään isänmurhaa. Minun on turha pyristellä irti jostain sellaisesta, joka on osa minun taidehistoriaani. Siinä mielessä olen perusmaalari, mietin sellaisia asioita kuten miten värejä viritellään, miten pinta aktivoituu, niin että se ei sammu, ihan perinteisiä värimaalausajatteluasioita. Kuitenkaan pelkkä abstraktio ei riitä minulle, jotain muuta pitää olla.”

Sääskelle se jokin muu on yhteiskunnallista osallistumista. Hän pohtii usein taiteilijan vastuuta ja moraalia – ja myös taiteilijan mahdollisuutta vaikuttaa. Väliin sävyt ovat varsin synkkiä: ”Tulkintani maailman tilasta on, että elämme talouden diktatuurissa ja viihteen keskitysleirissä. Omassa elämässäni vallitsee ilo ja rakkaus, mutta valitettavasti maailmassa ympärillä liian monella ihmisellä päinvastainen olotila.”

Taiteilija pysty parhaimmillaan kuitenkin tekemään asioita näkyväksi ja havahduttamaan katsojan. ”Minun on vaikeata taiteilijana jäädä passiiviseksi sivustakatsojaksi nähtyäni tv-uutisten ja -dokumenttien sekä sanomalehtikuvien välittämät ihmisten ja eläinten kärsimysnäytelmät. Tutkittuani taustoja ja luettuani esimerkiksi Noam Chomskyn teoksia en ole enää viaton ja tietämätön sivullinen vaan kanssarikollinen, ellen reagoi mitenkään. Rakenteellinen väkivalta on sen kuuluisan näkymättömän käden suorittamaa minkä takia sitä on vaikeampi hahmottaa. Siinä hommassa myös taiteilijat voivat muiden toimijoiden kanssa olla edesauttamassa todellisuuden kohtaamista.”

Taiteilijan vaikutusmahdollisuudet ovat kuitenkin aika rajallisia. Vaikka Sääskelläkin on mielessään jonkinlainen keskivertokatsoja, jolle hän haluaisi töitään näyttää, on yleisö todellisuudessa useimmiten samanmielistä, jolloin tuloksena saattaakin olla vain affirmatiivista mutinaa. Toisaalta jotkut saattavat pitää Sääsken ilmaisua naiivina – näin hän itse toteaa. Hän myöntääkin olevansa toisinaan naiivi, mutta naiivius on hänelle myös metodinen väline: ”Käyttämäni muoto on sekoitus mediakuvastoa ja itse kuvattua ja kerättyä materiaalia, usein parodiamaiseen muotoon sommiteltuna. Kommentoin havaintojani etäännyttämällä, huumorin, satiirin ja ironian avulla. Rinnastan naiiveja yksinkertaistuksia, kliseitä, iloisia, optimistisia asioita ja (modernismin) estetiikkaa vakaviin ja surullisiin aiheisiin. Tragikoomisella, keskenään ristiriitaisten elementtien yhdistelemisellä pyrin ilmentämään ihmiselämän paradoksaalisuutta ja saamaan asioiden ja ilmiöiden todellisen luonteen paljaammin näkyviin.” 

Sääski on pohtinut paljon käyttämänsä kuvamateriaalin metaforisia ulottuvuuksia: ”Metaforien kautta esittäminen mahdollistaa kirkkaan oivalluksen vähentämällä torjuntaa, ennakkoluuloja ja -asenteita teoksen sisältöjä kohtaan, koska asia esitetään ikään kuin mutkan kautta epäsuorasti, vaikkakin todenmukaisesti.”

Viime vuosina Sääski on löytänyt innoitusta katutaiteesta. ”Siitä löytyy paljon yllättävää ja erilaista”, mutta toisaalta Sääski tunnistaa myös katutaiteen omat maneerin vaarat. Vähän yllättäenkin hän toteaa, että ”katutaide vetoaa minuun myös modernistisen estetiikan kautta”. Katutaide on hiipinyt uusiin teoksiin muun muassa sapluunan kautta, ja ovatpa Sääsken 7- ja 9-vuotiaat pojatkin saaneet jättää teoksiin omia kädenjälkiään.

”Taiteessa on kaikki jo tehty”, huokaa Sääski, mutta kertoo heti perään motivaatiostaan: ”Pyrin ihmisläheiseen, elämänmakuiseen ilmaisuun, joka ei olisi kuivaa ja teoreettista vaan jossa olisi väkevä ilmaisu kuin vanhalla blueslaulajalla tai kehitysvammaisten punkbändillä Pertti Kurikan Nimipäivät.”

Sääski toteaa nyt kuusikymppisenä tehneensä sopivasti pohjatöitä ja toivoo vihdoin pääsevänsä johonkin.

Sääski vs. parasiitit

Juha Sääski on ottanut käyttöönsä monipuolisen välinearsenaalin kyetäkseen lähestymään aihepiiriään useasta suunnasta ja eri näkökulmista. Hänen valitsemansa kuvakieli, jossa yhdistyvät populaarikulttuuri, mainoskuvasto, kuvataiteen historia, lastenkirjat ja katutaide, saattaa ajatukset helposti postmodernismiin, mutta toisaalta Sääski osaa ovelasti kuljettaa mukanaan modernismin sääntöjärjestelmiä, jotka antavat hänen teoksilleen eräänlaisen laadukkuuden silauksen. Kovin salonkikelpoiseksi tämä hioutuneisuus ei häntä kuitenkaan onneksi tee. Sääsken asenteessa on aina ollut mukana melkoinen rock-henki, jonka tuottama särmä ei ole himmentynyt.

Sääski on nuoruudessaan tehnyt sekä työläiskuvausta että sodanvastaista, julistavaa taidetta, mutta nyt kun hänen yhteiskuntakriittisyytensä ei kohdistu kovinkaan tarkasti, se tuntuu jopa osuvammalta. Yksittäisten tapahtumien sijaan Sääsken kohteena tuntuu olevan ajan hengen hahmottaminen, analysoiminen ja kritisoiminen.

Kovin optimistiselta Sääsken luoma maailma ei vaikuta. Keskeinen huoli tuntuu olevan länsimaisen yhteiskunnan voimakas vieraantuminen. Tähän kun lisää vielä Sääsken ”parasiiteiksi” nimittämien ihmisten ”ahneus, itsekkyys ja röyhkeys”, on tarjolla aika masentava maailma. Sääskellä on kuitenkin omat tapansa tuottaa kuvamaailmaansa ristiriitaa ja sävyjä. Toisinaan ristiriita syntyy humoristisilla elementeillä, toisinaan puhtaasti estetiikan kautta. Näillä ristiriitaa tuottavilla elementeillä Sääski mahdollistaa sen, että teosten potentiaalinen kestävyys ei asetu vaaraan: hänen metaforiensa ja rinnastustensa kieli voi olla näennäisen yksinkertainen, mutta niiden keskinäiset suhteet saattavat olla melko monimutkaisia, jolloin niiden avaaminen ei tyhjennä teosta kuin vitsin hooklinen tajuaminen.

Sääski kykenee myös taidokkaasti välttämään tavaramerkkimäisen, itseään tuotteistavan tekotavan, vaikka hänen tyylinsä onkin toki tunnistettavaa. Ratkaisu on se, että tyylivarianssia onkin hänellä vähän enemmän – myös teknisine ratkaisuineen. Sääski jaksaa myös innostua uusista asioista ja kokeilla erilaisia tekotapoja. Nyt hän on esimerkiksi selvästikin löytämässä valokuvamaisen tarkan figuratiivisen tekotavan jälkeen jotain rennompaa, jonka suuntaa voimme vain aavistella.

Näyttelykuvia 571 & 572 & Katutaidetta 55: Hetkiä rakennetussa ympäristössä

Vihdoin saan parin viikon aikana syntyneen viiveen kurottua umpeen. Viime lauantaina kävin kahdessa näyttelyssä. Aloitin kotini läheltä Galleria Huudon Uudenmaankadun toimipisteestä, jossa oli Kasper Muttosen (s. 1979) näyttely Building a Moment (25.1.–12.2.). Näin Muttonen itse: "Näyttely tutkii ja rakentaa ajatuksia hetkestä ja eri hetkistä rakennetussa ympäristössä. Maisemat ovat joko kuvitteellisia tai luotuja mielikuvia. Ajatus hetkestä siirtyy ajatukseen ikuisuudesta ja sen pysyvyyden illuusiosta."

Muttonen on valmistunut Kuvataideakatemiasta vuonna 2003, mutta hänellä on myös arkkitehtiopintoja, mikä näkyy hänen tuotannossaan hedelmällisellä tavalla. Hän virittelee tilaa kiinnostavasti jalostaen tavoittelemiaan mielikuvia arkitehtonisella otteella. Lopputulos on aina melko runollinen, mikä johtuu epäilemättä Muttosen näkyvästä kädenjäljestä – hän ei vie toteutusta liian sliipatuksi vaan antaa käsityöläisyyden särmineen tulla myös näkyväksi. Toki hänelle toivoisi lisää resursseja, jotta hän voisi toteuttaa jotain vielä suurimuotoisempaa. Rahkeita varmaan riittäisi. Joka tapauksessa hänen tekemisiään kannattaa seurata.

Kaivoin tähän vielä esiin vanhan kritiikin, jonka kirjoitin Uuteen Suomeen (16.5.2008) hänen vuoden 2008 näyttelystä Galleria Huudon Viiskulman toimipisteestä. Näyttely on tietenkin toinen, mutta osa ajatuksista on edelleen kuranttia:

Kuviteltua tilaa

Kuvataiteilijakunnassamme on yllättävän monta taiteilijaa, jolla on takanaan myös arkkitehtuuriopintoja. Yksi heistä on Kuvataideakatemiasta vuonna 2003 valmistunut, sekä maalausta että veistoa opiskellut Kasper Muttonen (s. 1979).

Muttosen teokset ovatkin usein jotain vaikeasti määriteltävää veistosten, maalausten ja arkkitehtuurin välimaastossa sijaitsevaa kuviteltua tilaa, jota arkkitehtuurin ankarat käytännön vaatimukset eivät liikaa pääse ohjailemaan ja jossa näin unelmat saavat tilaa tulla esiin.

Muttosen teokset vievät ajatukset välittömästi venäläiseen 1910-luvun avantgardeen, muun muassa Kazimir Malevitsin ja El Lissitzkyn arkkitektoneihin, arkkitehtonisen pienoismallin kaltaisiin projekteihin, joita ei koskaan varsinaisesti tarkoitettukaan toteutettaviksi. Tähän vaikuttaa varmaan myös se, että Muttosen työt eivät ole tietokoneella mallinnettuja ja teollisin menetelmin tuotettuja steriilejä ja teollisia objekteja. Niissä näkyy vähän vanhahtavan tuntuinen robusti kädenjälki, joka pitää mukana aidon inhimillisen ulottuvuuden, eletyn ja koetun.

Nykyajassa Muttonen kuitenkin liikkuu mietiskellessään ns. WAU-arkkitehtuuria ja japanilaista nykyarkkitehtuuria, joten hänen arkkitektoninsa eivät muodosta mitään taidehistoriallista retroilmiötä vaan kommentoivat nykymaailmaa ja nykyisiä tapoja käsitellä tilaa ja ottaa sitä haltuunsa.

Muttonen rakentaa mallinsa joko vanerista ja betonista, ja pystyy materiaaleillaan tuomaan hedelmällisesti myös esiin maalauksen ja veiston problematiikkaa. Betonimallien kanssa hän ottaa myös mukaan valaistuksen: valojen ja varjojen leikin betonin haasteellisella pinnalla. Betoni onkin melko mielenkiintoinen materiaali ollessaan samalla kivirakentamisen ja monumentaalisen rakentamisen perinteenjatkaja sekä nykyaikaisten epäpaikkojen epämateriaali par excellence.

Melko harva veistäjä uskaltautuu nykyään betonin pariin, sillä juuri betonista on valmistettu useimmat epäonnistuneet julkiset teokset, jotka ovat jääneet erilaisina torahampaina rumentamaan julkista tilaa. Nykyisistä betoninkäyttäjistä tulee mieleen lähinnä Hannele Kylänpää, joka on onnistuneesti löytänyt betonista klassisen plastisen muodon tavoittelun apuneuvon. Onkin hauska nyt nähdä nuori taiteilija kamppailemassa tämän vaikean materiaalin kanssa. Muttonen itse toteaa huonomaineisen betonin olevan ”kaunis ja puhdas materiaali”, ja kyllä hän sitä osaakin työstää.

Arkkitektoneihin on katsojankin hyvä heijastella erilaisia lähestymistapoja, tunteita ja tilan pohdintaa. Kun kyse ei ole liian käytännönläheisistä tai silkkaan hyötyajatteluun pohjautuvista asioista, on liikkumavara melko iso. Muttonen itsekin toteaa, että ”rakentaminen on keino luoda itseäni ja ideamaailmaani”. Tähän maailmaan on katsojankin helppo heittäytyä mukaan.

***

Sitten matkasin Itä-Helsinkiin tapaamaan sisartani. Hänen rapussaan koin hetkiä oikeassa rakennetussa ympäristössä, jossa joku pössyttelijä oli harjoittanut tarrataiteensa levittämistä ensin rappukäytävässä:

***

Itä-Helsingistä matka jatkui Suvilahteen, jossa kävin katsastamassa Make Your Mark Galleryn tarjonnan. Juha Lahtisen (s. ?) näyttely Write to exist! (6.–31.1.) koostui tussilla ja spraylla tehdyistä töistä, joissa oli paljon sapluunatekniikkaa:

En tiedä taiteilijasta mitään, eikä surffailukaan tuottanut tuloksia, mutta ihan kiinnostava tekijä. Lahtinen itse sanoo "improvisoivansa ja leikittelevänsä niin kuin graffititkin yleensä syntyvät". Tällainen sapluunailmaisuhan tuottaa helposti vähän jähmeää ja manerisoituvaa jälkeä, mutta olivat nämä työt ainakin minulle tarpeeksi raikkaita.

PS. Descartes sanoi: "Kirjoitan, siksi olen." Ja 'write' tarkoittaa katutaiteen kielellä graffitin tekemistä, joten aika hauska nimi näyttelyllä on.

PPS. Gallerian seinällä oli hauska katutaideaiheinen pronssiveistos (! – miettikää taiteiden perinteiden kohtaamista). Tekijä jäi toistaiseksi epäselväksi, mutta yritän palata asiaan:

Näyttelykuvia 569 & 570: Maalausko kuollut?

Maalauksen kuolemasta puhutaan uudestaan ja uudestaan. Viime aikojen maalausnäyttelyt ovat kuitenkin osoittaneet, että taidemaalaus voi suomalaisessa nykytaiteessa vallan mainiosti. Olen lyhyen ajan sisään nähnyt toinen toistaan hienompia maalausnäyttelyitä, eikä loppua tunnu olevan näkyvissä.

Viime perjantaina aloitin taidepäiväni Korjaamo Galleriasta, jossa on Mikko Paakkolan (s. 1961) näyttely En plein ciel (13.1.–5.2.):

Paakkola on valinnut kohteekseen varsain raskautetun aiheen: auringonlaskun. Aika ovela valinta, kuten tiedottessaakin todetaan: "Paakkolan kaltaiselle maalarille auringonlasku on kiitollinen kuva-aihe, sillä se ratkaisee kertaheitolla sekä sisällön että muodon ongelmat ja antaa hänen keskittyä varsinaiseen työhönsä, maalauksen tekemiseen."

Ja onpa Paakkola maalanutkin. Vahvat pigmentit ja toisinaan reliefimäisen paksu pinta antavat maalauksille todella rajun voiman. Samalla niissä on kuitenkin minimalistisen vähäeleistä tarkkuutta – jopa niin, että kävellessäni kohti galleriaa katsoin ohuita panoraamojen sarjaa ensin kuin Donald Juddin (1928–1994) veistoksia:

 

Varsin vaikuttava taidekokemus. Onneksi galleriassa oli yksi tuoli, jolla saatoin istuskella ja vähän kontempleeraillakin.

***

Ja hyvät kokemukset jatkuivat illallakin Salon taidemuseossa, jonne matkasin pitämään avajaispuhetta. Samuli Heimosen (s. 1975) näyttely Tulvan jälkeen (28.1.–4.3.) kertoi myös siitä, miten ahkeria taiteilijat ovat. Hän oli täyttänyt ison museon kokonaan teoksilla, jotka olivat kaikki viime vuodelta.

Puhuin avajaispuheessani muun muassa siitä, miten erilaiset ismit ovat taistelukenttänä olemisen jälkeen siirtyneet ikään kuin vapaavalintaisiksi taiteilijan työpakin osiksi ja miten Heimosen tuotannossakin voi nähdä aivan yhtä hyvin surrealismin kuin ekspressionisminkin elementtejä. Ja vapauttaan Heimonen on käyttänyt – tässäkin Tulvan jälkeen -maalauksessa elää hauskasti legendaarisen merimaalari Ivan Aivazovskin (1817–1900) henki:

Jossain vaiheessa ajattelin, että Heimosta voi hyvinkin uhata viime vuosien ison menestyksen kirous ja että hänellä voi olla vaara ryhtyä "tuotteistamaan" tiettyjä elementtejä töissään, mutta näköjään turhaan. Hän uskaltaa kokeilla ja ottaa riskejä, vaihdella tyylikeinoja ja myös tuoda varovasti lisää väriä teoksiinsa. 

Suosittelen siis retkeä Saloon. 

PS. Puhujanhan pitää aina välillä vähän vitsaillakin. Olin aika ylpeä siitä, että en aloittanut antiikin muinaisuudesta vaan päätin puheeni antiikkiin, kun vertasin Heimosta eläinkuvaajana Aisopokseen. Ja onhan niitä yhtymäkohtia ihan oikeastikin.

Asennekysymys, 2011.

Näyttelykuvia 568: Vihreän mestari?

Viime torstaina kävin Gallery Kalhama & Piippo Contemporaryssä katsomassa Maiju Salmenkiven (s. 1972) näyttelyn Splash (20.1.–19.2.), koska Kauppalehti tilasi siitä jutun.

Oli jotenkin kummallisella tavalla komea näyttely:

Salmenkiven värikontrastit ovat aika hurjia, ja hänen aihepiirinsä tuovat mieleen maailman viimeaikaiset isot vesituhot, joissa on hirvittävyydessään samalla jotain kiehtovaa. Tässä kaikessa on jotain vähän perverssiäkin, mitä korostaa Salmenkiven outo vihertävä värimaailma. Toisinaan joihinkin maalareihin liitetään leimallisesti joku väri, ja niinpä ajattelinkin, että olisikohan tässä nyt kyseessä suomalaisen nykytaiteen vihreän mestari. 

Pidin näyttelystä tosi paljon mutta tunsin samalla vähän torjuntaakin. Oikeastaan aika hieno kokemus, johon siis palaan piakkoin Kauppalehden jutun ilmestyttyä.

The Wave, akryyli ja öljy kankaalle, 2011.

Näyttelykuvia 566 & 567: Taide on velvoittavaa

Kriitikkokin on ihminen ja vaihtaa joskus vapaalle. Olen tottunut tekemään viikonloput töitä, mutta tiistait olen yleensä pyhittänyt vapaa-ajalle. Tuolloin tapaan ystäviäni kapakassa sökön eli avopokerin parissa. Silloin saattaa kulua jokunen Russki Standart -paukkukin, jota hyvän potin voittaja toisinaan on moraalisesti velvoitettu tarjoamaan.

Viime tiistaina otin kuitenkin – taidekin on nimittäin aika velvoittavaa – kaksi pelikaveriani kesken pelin mukaani pirssiin, jolla lähdimme käymään kaksissa avajaisissa. Galleria G:ssä oli Ipi Kärjen (s. 1951) näyttely (25.1.–12.2.):

Pelikaverini Markku – ammatiltaan muuten takiloija – löysi heti oman lempityönsä.

Kärjen näyttely on harvinaisen komeaa katsottavaa. Taiteilija on löytänyt hyvän vireen, jossa yhdistyvät herkkyys ja intiimiys huikean värikylläisyyden ja voiman kanssa. Jopa taiteenmaallikkoystäväni Markku, jonka kanssa olen aiemminkin käynyt kesken pelien avajaisissa ja joka ei paljoakaan nykytateesta perusta, löysi Kärjen töistä "rehevyyttä ja eroottisuutta". Eikä vaikuttanut toinenkaan ystäväni – antikvaarinen kirjakauppias Timo – lainkaan tyytymättömältä näkemäänsä.

***

Sitten taas pirssiin ja Artist's Studioon, jossa oli Veera Pajulahden (s. 1978) näyttely (25.1.–12.2.).

Taide on usein periytyvä ammatti. Taidemaalari Olavi Pajulahti (s. 1944) taidemaalarityttärensä Veeran kanssa. Mitähän se kolmannen polven Miro mahtaa miettiä?

Pajulahden mdf-levylle maalatut abstraktit akryylimaalaukset ovat vapaita ja rentoja, mutta niissä on myös hallittu struktuurinsa, joka joissain töissä tulee esiin tietyn kalligrafisen piirteen kautta. Aika kiinnostava yhdistelmä, josta kasvaa hyvä jännite. Joidenkin töiden värimaailma meni vähän liian makeaksi ainakin minun makuuni, mutta olen toisaalta kasvanut niin voimakkaan hillityn modernismin kautta katsomaan taidetta, että ehkä kyse on minun rajoituksistani. 

Kokonaisvaikutelma oli kuitenkin sangen positiivinen.

Ja sitten taas pirssiin ja jatkamaan uhkapeliä. Yön viimeisessä potissa minulle tapahtui sökönpelaajan pahin kauhuskenaario. Sain hyvän käden, kolmoset, joka ei sökössä ole ihan tavanomainen, ja olin jo valmistunut haravoimaan hyvän potin:

Mutta eiköhän Markku saanut samassa jaossa täyden suoran, joka alkaa jo olla vähän harvinainen sökökäsi:

Niinpä Markku tuhosi illan lopuksi talouteni. Eikä minua paljon lohduttanut sekään, että ymmärrän taidetta paljon paremmin kuin hän.

Kuvanveistäjämestarin työhuoneella

Rästien purku jatkuu. Viime viikon maanantaina kävin Galleria Ortonin väen kanssa kuvanveistäjä Pirkko Nukarin (s. 1943)  johdattamana hänen puolisonsa Tapio Junnon (1940–2006) työhuoneella:

Galleria Ortonin Seppo Seitsalo tarkastelee Junnon veistoksia.

Olemme valmistelemassa syksyksi Ortonille Junnon näyttelyä. Näyttelyn yhteydessä tulee ilmestymään myös kirja Junnon tuotannosta, ja alan nyt valmistella tekstiä siihen. Kiinnostavia töitä siis onneksi riittää.

PS. Junnon tuotantoon paneutuminen on minulle monessakin suhteessa mieluisa tehtävä. Olen aina arvostanut häntä veistäjänä ja tunsin häntä vähän myös henkilökohtaisesti hänen viimeisinä vuosinaan. Lisäksi näen yhden omituisen Junnon teoksen joka päivä. Isäni nimittäin antoi minulle 50-vuotislahjaksi Junnoksi varsin epätyypillisen puuveistoksen vuodelta 1963 – eli ajalta, jolloin hän vielä opiskeli Suomen Taideakatemian koulussa:

Näyttelykuvia 565: Ketähän mahdoin äänestää?

Viikko sitten sunnuntaina kävin äänestämässä:

Raskaan kansalaisvelvollisuuden täyttämisen jälkeen en jaksanut käydä kuin yhdessä näyttelyssä. Äänestyspaikkani vieressä Muu galleriassa oli Juhani Koivumäen (s. 1981) näyttely Rinnakkaistodellisuus (13.1.–5.2.). 

Kuin äänestyskäyttäytymiseeni liittyen Koivumäen tiedoteteksti oli varsin yhteiskunnallisesti valveutunutta: "Rinnakkaistodellisuus-näyttely esittää tilanteita, joissa yksilö on passiivisesti ottanut vastaan ja omaksunut yhteiskunnan etujen mukaiset päämäärät ja arvot.

Näyttely läpivalaisee arvoja, joita kulttuuriteollisuus ja vallalla olevat tahot yksilöille suoltavat.Vallitsevan tiedon aiheuttamat rajoitukset ihmisen tietoisuudelle ja niistä aiheutuvat seuraukset tulevat esitellyiksi."

Näyttely koostui kolmesta teoksesta, jotka eivät tekstistä huolimatta tuntuneet oikein käyvän vuoropuhelua keskenään. Toisessa videossa teininuoret kertoivat, mitä heistä tulee isona. Toisessa videossa oli kuoleva ja juuri syntynyt videossa rinnakkain ja valokuvissa oli eläinten raatoja. Kaikki tämä on osa suurempaa kolmiosaista kokonaisuutta, johon voi tutustua tästä linkistä. 

Kiinnostava nuori tekijä tämä Koivumäki, mutta tuntuu siltä, että hän on kunnianhimoisuudessaan päästänyt kokonaisuuden jo liian kompleksiseksi, jolloin se muuttuu vähän hahmottomaksi. Tehot häviää. 

Näyttelykuvia 564 & Katutaidetta 54: Retki Hämeenlinnaan

Rästien purku jatkuu. Torstaina 19.1. lähdin retkelle Hämeenlinnaan. Matkaan lähtiessä huomasin, että joku oli käynyt kuittaamassa olemassa- ja läsnäolonsa kotini viereisen muurin takaosaan:

Ja kun saavuin Hämeenlinnan taidemuseon pihalle, oli sielläkin tarjolla katutaidetta. Museon ränni oli saanut öisen koristeen:

Kysyin vielä museonjohtaja Taina Lammassaarelta, että liittyikö kyseinen neulegraffiti johonkin näyttelyprojektiin, mutta hän sanoi, että se oli vain ilmestynyt paikalle. Aika sympaattinen juttu.

Museolla tapasin ne Hämeenlinnan Taiteilijaseuran kuusi taiteilijaa, jotka olin kuratoinut mukaan seuran vuoden 2013 yhteisnäyttelyyn. Katselimme tiloja ja teimme tuttavuutta. Lupaavalta tuntuu.

Museolla oli myös Charles Sandisonin (s. 1969) Ars Fennica 2010 -näyttely (30.9.2011–5.2.2012). Näyttely koostui yhdestä teoksesta, Tavastehus Kronomagasines, joka oli tehty juuri siihen tilaan. Viljamakasiinin tilikirjojen tarjoamasta materiaalista tehty 26 projisoinnin teos oli huikea visuaalinen kokemus:

Olen joskus ajatellut, että Sandison on tavattoman taidokas mutta että hänellä on taipumus toistaa kerran keksimäänsä perusideaa vähän liian maneerisesti. Taidan nyt perua puheitani. Tällaisessa taiten harkitussa paikkasidonnaisuudessa on todella tehokas, moniulotteinen ja kokemuksellinen voima. Se ei ole pelkkää spektaakkelia vaan tuo mukanaan paikan oman historian hienolla tavalla:

Hieno näyttelykokemus lievensi vähän sitä surua, jota koin, kun en päässyt samaan aikaan Helsingin matkamessuille, jossa minua olisi odottanut kunnianosoitus. Matkailutoimittajien Kilta jakoi siellä nimittäin jokavuotiset palkintonsa. Minut valittiin vuoden 2011 matkailuhenkilöksi. Perusteet olivat tällaiset: 

Otso Kantokorven persoonalliset oppaat ovat avanneet suomalaisille matkailijoille kokonaan uuden näkökulman Tallinnaan, siihen Viron pääkaupunkiin, jota ei virallisissa matkailuesitteissä tapaa. Kantokorven tekstiä lukiessa herää välitön tarve tutustua toisenlaiseen Tallinnaan. Matka onnistuu vaivattomasti Otso Kantokorven jalanjäljissä Tallinnan raitiovaunuissa, trolley-busseissa ja lähijunissa.

Anteeksi nyt, että tällä tavalla nostelen häntää pöydälle, mutta tuntui se vain niin hyvältä.

Viimeisinhän tuntuu usein jotenkin rakkaimmalta, joten tässä linkki tuoreimpaan kirjaan:

Häpeämättömästi suosittelen tutustumaan matkakirjaan, jossa käydään loputtoman monessa paikassa, jossa ei ole juurikaan mitään muuta tarjolla kuin omat ajatukset ja häivähdys jonkun toisen historiaa. Vaikkapa Aegviidussa.

Näyttelykuvia 562 & 563: Urbaania sykettä

Ja rästien purku jatkuu. Sunnuntaina 15.1. tein lähistölle pienen kierroksen.

Galleria Huudon Uudenmaankadun pisteessä oli tarjolla kiinnostava näyttely. Kankaanpään taidekoulusta vuonna 2001 valmistuneen Mikko Myöhäsen (s. 1975) Constructions (4.–22.1.) sisälsi sekä maalauksia, pahviveistoksen että äänimaiseman. Myöhänen on kiinnostunut urbaanista sykkeestä, äänistä ja melusta visuaalisessa muodossa. En saanut Myöhäsen aiempaan Helsingin-näyttelyyn oikein otetta, mutta nyt oli jännää meininkiä. Pahviveistos oli suorastaan kiehtova:

Samoin osa maalauksista, jossa aiheena oli yksinkertainen urbaani struktuuri, olivat kiinnostavia – muun muassa yksittäiset rakennukset ja metalliverkkoaidat, jotka toki hauskalla tavalla ottivat kantaa myös abstraktiin taiteeseen.

Kaikkineen varsin raikas ja lupaava näyttely.

***

Myymälä2:ssa oli outo näyttely, jossa Tatunkhamon (valokuvataiteilija Tatu Hiltusen (s. 1977) taiteilijanimi) oli laittanut esiin "verhomallistonsa" nimellä Happiness Is You (31.12.2011–29.1.2012). Hänen digitaalisissa kuvakollaaseissaan oli sekä maisemaa että urbaania rakennetta, vähän kuvallista rankkuuttakin ja kokonaisuudessaan kiinnostava tunnelma:

En usko, että näistä nyt ihan Marimekkoja tulee, mutta hauska idea nuorelta taiteilijalta lähteä tekemän vähän toisentyyppistä verhomallistoa. Palaan asiaan vielä uudestaankin, koska näyttely on osa galleriakierroskritiikkiä, jonka kirjoitin seuraavaan Taiteeseen.

Työhuonebongarin arkea ja juhlaa

Jatkan epätoivoisesti rästien purkua. Pari viikkoa on ajettavana kiinni.

Toissaviikon lauantaina kävin Åminneforsissa taidemaalari Juha Sääsken (s. 1952) työhuoneella.

Sääski täyttää kohta 60 vuotta ja juhlii vuosiaan Galleria Jangvaan tulossa olevalla näyttelyllä Itikkaperspektiivi (22.2.–11.3.). Minuun otettiin Voimasta yhteyttä ja kysyttin, että haluaisinko tehdä Sääskestä jutun. Ja minähän halusin. Itse asiassa riemastuin, koska Voima on mielestäni yksi Suomen parhaimmista lehdistä ja aatteellisesti lähellä omia mielipiteitäni.

Niinpä hyppäsin vanhemmiltani perimääni Astraan vm. 95 ja huristelin läntiselle Uudellemaalle. Istuskelin Sääsken työhuoneella pitkään ja nauhoitin tämän vireässä vaiheessa olevan maalarin ajatuksia:

Näkemäni perusteella uskallan luvata hyvän näyttelyn, joten pankaa ihmeessä kalenteriinne. Uskallan luvata myös vähintään ihan kelvon jutun Voimassa, johon palaan sitten kun se on ilmestynyt. Sääskellä riittää mielipiteitä maalauksen lisäksi myös yhteiskunnallisesta menosta.

Näyttelykuvia 558 & 559 & 560 & 561: Reunamaita

Jatkan vielä rästien purkua. Toissaviikon perjantaina lähdin vähän pidemmälle näyttelykierrokselle, koska olin tekemässä Taiteeseen galleriakierrosta, jossa käsittelisin vähän marginaalisempia kuvataideilmiöitä. Tästä tulee siis juttu myöhemmin, joten olen nyt lyhyt.

Aloitin läheltä, Rööperin Taidesalongista, jossa oli esillä näyttelyssä (13.1.–12.2.) Katariina Lillqvistin (s. 1963) tuoreimman animaation – Faruza (2011) – nukkeja ja rekvisiittaa. Oikein kiinnostava nähdä läheltä näitä animaatiovälineitä. Näyttely oli sisällöltään sympaattinen, mutta ripustus oli karsea. Se oli kuin amatöörimäisestä pikkuisesta nukkemuseosta. Seinillä oli jopa kehyksissä tiedotetekstejä, jotka olisi voinut ihan hyvin jakaa pöydännurkalta niin kuin normaalisti.

***

Sitten matkasin Pohjois-Haagaan. Läntisellä sosiaaliasemalla oli valokuvanäyttely Elämäni kuvat (14.12.2011–31.1.2012). Tässä tiedotteesta: "Ryhmän jäsenet valokuvasivat ja keskustelivat omista ja toistensa ottamista valokuvista sekä valokuvien kautta omasta elämästään ja tavoitteistaan. Kuvista on nyt koottu suurelle yleisölle avoin valokuvanäyttely." Ohjaajana projektissa on toiminut kuvataiteilija Nella Keskisarja (s. 1946). Hienon tuntuinen projekti, joka sosiaalitoimiston asiakkailta saadun palautteen perusteella on myös toiminut tavoitteidensa mukaisesti.

***

Ja sitten baariin. Porvoonkadun Baarissa oli esillä Markus Rauramon (s. ?) katutaiteen kuvakielestä ponnistavia maalauksia. Ja kun baarissa olin, join oluen ja viihdyin. Hauska oli näitä melko kiinnostavia töitä katsella ja pohtia sitä ihmeellistä juttua, että baarinäyttelyissä on aina jotain vähän epäilyttävän "alempiarvoista", vaikka baarit ovat todellisuudessa mainio paikka esittää taidetta sellaisellekin yleisölle, joka ei juuri gallerioisaa käy.  

Kysyin myös kuvan nuorilta luvan, että suostuvatko he esittämään kuvassa baariasiakkaita. Suostuivat.

***

Ja sitten menikin vähän gonzoksi. Laterna Magicassa oli Nanni Vapaavuoren (s. ?), Elina Lifländerin (s. 1978) ja Leila Kourkian (s. ?) esitysinstallaatio Between Two Skies (13.1.–4.2.). Näyttelyssä on seitsemän esitysiltaa, jollaisessa en siis käynyt, joten en tarkkaan tiedä, mitä siellä pitäisi olla. Satuin vain piipahtamaan paikalle gallerian aukioloaikana. Pimeässä kellarissa oli muutama valolähde ja jotain äänimaisemaa:   

Galleristi, jolle pudistelin päätäni kertoessani, että en ymmärtänyt näkemästäni mitään, sanoi, ettei hän ollut varma oliko hän edes saanut kaikkia monitoreita päälle. Luin minä sitten tiedotteenkin, jossa sanottiin: "Galleriaympäristö avartaa esityksellisen tila-ajattelun näkökulmia ja mahdollistaa heijastekuvien avulla sisä- ja ulkotilojen, menneen ja nykyhetken samanaikaisuuden. Installaatiossa valo ei valaise teosta kohteena, vaan on itsessään teos ja olosuhde, joka nostaa esiin kellari-gallerian erityisluonteen kallioineen, maalattioineen ja rosoisine kiviseinineen."

No, tiedänhän minä, että olisi pitänyt nähdä se esitys (ja yritän ehkä vielä ehtiäkin näkemään sen), mutta tulipahan pitkästä aikaa nähtyä jotain, jota en tajunnut lainkaan. Vähän nolottaakin. Mutta aika vähän.

Julkaistua 258: Taiteellisen toiminnan rajat

Eilen aamulla kirjoitin ja kävin heti lukemassa Pasilan studioilla Radio YLE 1:n Kultakuumeen kolumnini, joka sitten iltapäivällä tuli jo ulos. Aihe taiteen rajoista on mielestäni kiinnostava ja tärkeä, mutta sen verran vaikea, että minäkin päätin tietoisesti jättää asian vähän hämäräksi – kunhan saisi joitain ulottuvuuksia edes keskustelun kohteeksi. Halusin myös tuoda Voinaa esiin, koska siitä ei juurikaan ole Suomessa puhuttu. Tässä vielä parit linkit: Voinan kotisivut, Kikkelisiltakuvia, Pimpsakanavideo, Poliisiauton polttamisvideo.

Taiteellisen toiminnan rajat

Venäläinen taiteilijaryhmä Voina (= Sota) on herättänyt kohua yhteiskunnallisesti kantaaottavalla taiteellaan. Voinan aktiot ovat myös herättäneet keskustelua siitä, missä kulkevat taiteen rajat. Ryhmä muun muassa maalasi toissa vuonna yhteen Pietarin kuuluisista nostosilloista 65 metriä korkean peniksen, joka siltaa nostettaessa nousi sojottamaan kohti turvallisuuspalvelu FSB:n paikallista päämajaa. Samana kesänä yksi ryhmän jäsenistä ”vapautti” varastamalla supermarketista kanan ja salakuljetti sen vaginassaan ulos liikkeestä. Performanssi tietenkin videoitiin. Kuten sekin tapahtuma, jossa Voina viime uutena vuotena poltti polttopulloilla poliisiauton. Aktio oli kuulemma uudenvuodenlahja kaikille venäläisille poliittisille vangeille. 

Voinan jäseniä on ollut useasta syystä putkassa ja myös oikeudessa. Tällä hetkellä kahta ryhmän jäsentä odottaa seitsemän vuoden tuomio huliganismista.

Voinan toiminta on herättänyt myös aina silloin tällöin vilkastuvan keskustelun taiteen rajoista. Voiko kaikki taiteeksi nimitetty olla taidetta? Voiko siis poliisiauton polttaminen olla taiteellinen performanssi? Voina itse sanoo, ettei aktio ollut taidetta vaan ”taiteen tuolla puolen”.

Taidemaailmassa on sen lähihistoriassa voimistunut sosiologissävyinen suuntaus, jossa taide ja sen määrittyminen tapahtuvat taidemaailman omien käytäntöjen kautta. Kyse on yksinkertaistetusti vallasta. Jos jollakin taideinstituution tahoilla on valtaa käsitellä jotain asiaa taiteena, taidetta siitä tulee – ovat ihmiset sielussaan sitten mitä mieltä tahansa. Jos joku arvostettu taidelehti käsittelee asiaa sivuillaan, kyseessä on taide. Jos joku taidemuseo laittaa asian esille, kyseessä on taide. Ja on taiteilijoillakin oma valtansa: jos kollegat arvostavat jotain asiaa taiteena, kyseessä on taide.

Esimerkiksi Voinan aktiot täyttävät tässä suhteessa kaikki taiteen tunnusmerkit. Niitä on käsitelty Art Forumissa, Flash Artissa ja Art Newsissa – kaikki arvostettuja kansainvälisiä taidelehtiä. Viime vuonna Venäjän kulttuuriministeriö palkitsi Voinan yhdellä Venäjän merkittävimmistä nykytaidepalkinnoista. Kikkelisilta nimitettiin vuoden ”innovaatioksi”. Ja mitä tulee kollegoiden arvostukseen, legendaarinen katutaiteilija Banksy keräsi yhdellä vedossarjalla 80.000 puntaa Voinalle oikeudenkäyntikuluja varten.

Banksyn (s. ?) Keith Haringia (1958–1990) kommentoiva printti Choose Your Weapon, jota myytiin Voinan hyväksi. 

Olen työskennellyt nykytaiteen parissa parikymmentä vuotta ja olen aika paatunut taiteen katsoja. Toisinaan minua vähän harmittaakin se, että mikään ei tunnu enää hätkähdyttävän. Kuvittelen nähneeni kaikkien rajojen rikkoutumisen. Olen myös huomannut, että taidemaailma ottaa myös nopeasti kaiken syleilyynsä. Rajojen rikkomista perustellaan muun muassa sillä, että asioita voidaan muuttaa sitä kautta. Taiteessa ei kuitenkaan mikään muutu. Rajojen rikkominen on jo ikään kuin määritelmällisesti keskeinen osa nykytaidetta. Hieman absurdisti voisi ajatella, että rajojen ehdoton rikkomattomuus olisi aika raju tapa rikkoa rajoja.

Mikään ei muutu myöskään taiteen ja talouden suhteissa. Vallankumous syö aina lapsensa. Esimerkiksi Banksyn joistain töistä on maksettu huutokaupoissa jo yli miljoona dollaria. Kaikesta Voinan toimintaan liittyvästä dokumentaarisesta materiaalista tulee epäilemättä melko pian äärimmäisen kysyttyä keräilytavaraa. Ei ole lainkaan haettua kuvitella sitä tulevaisuuden iltaa, jolloin newyorkilaiset taidetta harrastavat juristit ja liikemiehet viettävät taideiltaa pikkupurtavaa ja juomia nauttien ja katsellen, kuinka venäläinen nainen salakuljettaa kaupasta kanaa vaginassaan. 

Tällainen mielikuva tuntuu minusta jostain syystä melko inhottavalta. Samalla joudun kuitenkin tunnustamaan, että kaikki tapahtuu sen takia, että kyseessä on nimenomaan taide, jota kulttuurimme arvostaa monin tavoin. Jos sisältö olisi sama mutta konteksti toinen: jos siis kyseessä olisi vaikkapa raakaa kananlihaa käyttävä fetisistinen pornografia – sellaistakin tässä oudossa maailmassa varmaan esiintyy –, tilanne olisi ihan toinen, eikä kukaan osallistujista olisi siitä erityisen ylpeä. Mutta voimme kuvitella, että yksi videon katsojista onkin Museum of Modern Artin tukisäätiön hallituksen jäsen ja on juuri lahjoittamassa videota kalliine esitysoikeuksineen museon kokoelmiin.

Yksityinen ihminen voi yrittää vaikuttaa muun muassa äänestyskäyttäytymisellään yhteiskunnan asioihin. Taiteessa ei äänestetä kuin ehkä jonkun näyttelyn yleisönsuosikista. Taiteessa ei tavallisen kansalaisen äänellä ole mitään käyttöä. Vaikka kuinka väittäisit, että poliisiauton polttaminen ei voi olla taidetta, et mahda sille mitään, jos taideinstituutio sen sellaiseksi luokittelee ja hankkii sinun verorahoillasi siitä tehdyn videon taidemuseoonsa. Demokratiaa vaativa nykytaide on institutionaalisissa puitteissaan varsin epädemokraattinen. Mitenkähän sen kimppuun voisi hyökätä taiteen keinoin? Kuinka vastustaa sen syleilyä?

Näyttelykuvia 557: Elvis elää!

Yritän kuroa vielä rästejä kiinni. Toissatorstaina palasin Tukholman-matkalta, ja lyhyen päiväunen jälkeen aloitin taas taidearjen. Lähdin Vaasankadulle tutustumaan uuteen galleriaan, jonka ilmaantumisen uutisoin seuraavaan Taiteeseen.

Kingi Kongi Galleriassa oli menossa gallerian toinen näyttely. Ryhmänäyttely Elvis Is in the Building (10.–29.1.) piti nimensä mukaisesti sisällään pelkkää Elvis-aiheista taidetta. Pieneen tilaan oli saatu ahdettua peräti 26 taiteilijan teoksia: kollaseja, piirustuksia, maalauksia, sarjakuvaa, valokuvaa. Ei niitä nyt kaikkia oikein mestariteoksiksi voinut sanoa, mutta kokonaisuudessaan idea oli hauska:

Ideoissa oli myös hauskaa variaatiota. Rakel Liekki (s. 1979) oli maalannut näköismuotokuvan C-kasetista: Cant't Help Falling in Love:

Ja Milla Paloniemellä (s. 1983) oli kaksi hauskaa sarjaa (Suomen Elvis-look ja Elviksen Suomi-look). Tässä ajankohtainen teos Suomen Elvis-look-sarjasta:

Paloniemen Elvis-Väyrysen olisi saanut 30 eurolla! Ja muutenkin paikan henkeä kuvaa hyvin, että joissain teoksissa oli kaksi hintaa: alempi opiskelijoita ja työttömiä varten. Ei taiteen jakelukaan siis aivan suoraviivainen kapitalistinen markkina-asia ole.

Näyttelykuvia 553 & 554 & 555 & 556: Taidetta risteillymatkailijoille

Elämä on ollut viime aikoina yhtä Guggenheimia ja myös vähän liikaa kirjoitushommia, joten blogipäivitykset ovat taas jäljessä – siinä määrin kun nyt olen edes taidetta seurannut. Palaan kuitenkin vielä viime viikolle ja tiistaihin, jolloin pääsin hetkeksi pois suomalaisesta taide-elämästä.

Lähdin nimittäin Guggenheim-seminaarin jälkeen kahden taiteilijaystäväni kanssa Tukholmaan, jossa tavoitteena oli Moderna Museetin Turner, Monet, Twombly – Sent måleri (8.10.2011–15.1.2012) – eikä oikeastaan mikään muu. 

Niinpä matkustimme läpi yön laivalla Tukholmaan ja otimme heti aamulla satamasta taksin suoraan museoon, jotta saisimme jonot minimoitua.

Selvisimmekin hyvin ennen jonojen kasvua, ja niinpä saimme paneutua rauhassa J.M.W. Turnerin (1775–1851), Claude Monet'n (1840–1926) ja Cy Twomblyn (1928–2011) kunkin myöhäisemmästä tuotannosta koottuun näyttelyyn, jossa oli haettu erilaisten ulkoisten teemojen kautta muun muassa subliimia, vanhenemista ja luopumista.

Kriitikkokin leikkii joskus lapsellisia leikkejä. Kiertäessäni näyttelyn viimeistä kertaa mietin, että minkäköhän työn ottaisin mieluusti omalle seinälleni. Voittajaksi selvisi Twomblyn Wilder Shores of Love (1985). Enkä taatusti osaa eritellä syytä tähän valintaan. Aika lähelle tuli Turnerin pieni skissi Tyyni meri ja etäisiä harmaita pilviä (1840–5?):

  
Monet'sta en ole ole koskaan ollut ihan hullaantunut, mutta Turner ja Twombly tekivät minuun tosi voimakkaan vaikutuksen. On mainittava, että en koskaan esimerkiksi ole kunnolla tutustunut Lontoon laajaan Turner-tarjontaan, ja Twomblyäkin olen aiemmin nähnyt ainoastaan yksittäisinä töinä. Oli sitä paitsi hienoa nähdä maalausnäyttely, joka oli kuratoitu vähän oudommasta näkökulmasta ja joka sai ihan uudenlaisia tyylisuuntien rajoja ylittäviä siltoja aikaiseksi.

Heimo Suntio (s. 1955) ja Tapani Mikkonen (s. 1952) ihastelemassa Twomblyn jättimäistä neliosaista teosta Quattro Stagioni (1993–95).

Ja kun aikaa oli tarpeeksi, Suntio innostui kuuntelemaan myös sitä tapaa, miten Modernassa lapsille maalaustaiteen katsomista opetettiin.

Tuli taas vähän kateellinen olo. Kaiken Guggenheim-hypetyksen jälkeen herää niin yksinkertainen kysymys: miksi meilläkin ei voisi olla tällaista hyvää taidemuseota, jonka substanssi vastaisi itsekseen kaikesta brändäyksestä ja pakottaisi ihmiset tulemaan luokseen katsomaan vain taidetta? Tallinnan Kumukin alkaa olla jo samanlainen. Miksei Helsingin taidemuseokin voisi olla tätä?

Tätä mietiskelin juodessani espressoa ja grappaa. 

***

Vaan eiköhän Suntio huomannut, että tuollahan on vielä joku valokuvanäyttely (emme olleet siis suorittaneet ennakkoon mitään tiedustelutoimintaa vaan lähdimme pelkästään ex tempore katsomaan yhtä näyttelyä). Ja niinpä siellä olikin aika raju kattaus: salikaupalla jättimäistä kokoelmanäyttelyä En annan historia – Fotografi ur Moderna Museets samlingar (1.2.2011–19.2.2012):

Näyttely oli vähän liikaa keskittymiskyvylleni, koska olin käynyt Turner etc. näyttelyn jo kolmesti läpi, mutta toisaalta oli hauska vaellella saleissa ja poimia sieltä täältä vanhoja ja uusia mestareita. Ja niitähän piisasi 1840-luvulta näihin päiviin asti. En minä itse asiassa ole koskaan nähnyt elämässäni näin hienoa valokuvanäyttelyä, jossa oli ihan kaikkea: August Sanderista (1876–1964) Hiroshi Sugimotoon (s. 1948) tai vaikkapa Irving Pennistä (1917–2009) Diane Arbusiin (1923–1971). Modernassa kokoelmat muodostavat vankan kulmakiven museon toiminnalle.

***

Ja tulihan sitä ohimennen nähtyä Cecilia Edelfalkin (s. 1954) pieni Moment-näyttely (20.9.2011–12.2.2012), jossa taiteilija kuvaa itseään ja omaa oeuvreaan monitasoisesti: 
 

***

Ja jaksoin katsoa vielä Ulf Rollofinkin (s. 1961) Moment-näyttelyä (8.11.2011–12.2.2012), jossa oli varsin väkivaltainen mutta oudon kaunis tunnelma:

Suntio lähti vielä viidenteenkin näyttelyyn (Ynglinggatan 1, 25.11.2011–22.2.2012), jossa esiteltiin legendaarisen ysärigallerian toimintaa, mutta minulta loppuivat voimat, ja otin Mikkosen kanssa cavan baarissa. On se kummallista, että yhdessä museossa voi olla näin paljon taidetta.

Sitten levykauppaan (Micke's), josta löysin sikahalvalla Wilson Pickettin Atlantic-vinyylin Hey Jude (1969; kuunnelkaa nimibiisi tästä linkistä):

Sitten thaimaalaiseen ravintolaan syömään ja sitten takaisin laivalle. Ennen nukkumaanmenoa otin vielä kannelta Sugimoton kunniaksi valokuvan:

Taide siis voi todellakin olla "ihanaa ja yhteisöllistä", kuten Janne Gallen-Kallela-Sirén Guggenhem-seminaarissa hehkutti. Se voi olla sitä jopa risteilymatkailijoille ja jopa Ruotsissa.