Neljä vaalivideotani

Olen huomannut Fb:ssä stalkkaillessani, että eduskuntaehdokkailla on ollut hauskaa kuvatessaan julkisia mainoksiaan. Minäkin onnistuin siinä tänään tullessani neljännestä ja viimeisestä vaalipaneelistani, jotka muuten kaikki koin suoraan sanoen hirvittäviksi. Olin musiikkitalossa Sibelius-Akatemian oopperakoulutuksen järjestämässä paneelissa, jossa jouduin rehellisyyttäni ainoana panelistina tunnustamaan, että en ole lainkaan oopperanharrastaja – muiden osalta nimet kyllä dropattiin hienosti – ja jossa hädin tuskin sain pidätellyksi itseäni, etten ryhtyisi kaikkien korulauseiden, runojen ja Raamattu-sitaattien adrenalinoimana käyttäytymään (taas) huonosti. Olihan se tavallaan toki vitsikästä istua Olli Rehnin kanssa samassa paneelissa, mutta ei minusta ole tähän. Kapakkaan lähtiessäni odotin ratikkaa ja näin kuitenkin tämän:

Siellä se on, numero 31, suuntanumero Vas. – ja suttuisena tunnuslause: "Pikkasen taidetta eduskuntaan". Ja koska vielä pitää jaksaa kampanjoida, päätin laittaa peräti neljä vaalivideota tähän messiin. Oopperaharrastukseni ohuudesta huolimatta minäkin olen nimittäin musiikillisesti sivistynyt. Olen joskus jo aika nuorena kajahtanut Jimi Hendrixin Hey Joe -biisiin, ja olen hillonnut siitä eri versioita tietokoneelleni nelisensataa. Aina kun ahdistaa vähän rankemmin, huomaan kuuntelevani niitä lohdukseni. Jos haluatte varmistaa eduskuntakelpoisuuteni, kuunnelkaa ehdottomista suosikeistani vaikka nämä neljä, ennen kuin teette äänestyspäätöksenne:

Näillä mennään.

PS. Seuraavana aamuna. Unohdin yhden lempiversioistani. Ja koska kaikkea tässä viime tingassa täytyy yrittää, otan vielä mallia yhdysvaltalaisesta tavata alistaa perhe vaalityön käyttöön. Omistankin viidennen vaalivideoni pojalleni – kokille, joka on aloittanut myös puusepänopinnot, mikä yhdistelmä tekee minusta varsin ylpeän ja onnellisen isän – joistain aivan erityisistä mutta nimeltä mainitsemattomista syistä johtuen:

 

Vaaleissahan pitää myös osoittaa sivistystä ja historiatietoutta, joten laitetaan nyt tähän se ensimmäinenkin levytys, joka ei siis suinkaan ollut Jimi Hendrixin käsialaa – kysessä oli The Leaves:

No, mentäiskö nyt sitten vaikka näillä? Ei ehkä eduskuntaan, mutta ihan fiiliksissä olen.
Sen verran fiiliksissä, että olin unohtanut Willy DeVillen kokonaan: