Julkaistua 80 & Virossa 28 & Näyttelykuvia 162: Ovatko Viron värit nyt vähän turhan sameita?

Perjantaina ilmestyi Tallinnassa kulttuurin viikolehti Sirp (40/10), jossa oli kirjoittamani juttu Helsingin Taidehallin Viron värit -näyttelystä (16.10.–24.11.). Vähän harmittaakin, kun piti kirjoittaa niin suorasukaisesti, mutta tätä mieltä nyt vain olen: 

Olev Subbi, Enn Kunilan muotokuva, 2003.

Ovatko Viron värit nyt vähän turhan sameita?

Viron taiteen ystävänä sitä jo vähän malttamattomastikin odotti suurliikemies Enn Kunilan kokoelman saapumista Helsinkiin – varsinkin kun Tallinnan Taidehallin suuren yleisönsuosion osakseen saanut ripustus jäi minulta näkemättä, mutta kaikuja suosiosta kuului tänne asti.

Niinpä pettymys olikin suuri, kun näyttely osoittautui varsin keskinkertaiseksi ja huonosti ripustetuksi.

Helsingin Taidehalli on tungettu täyteen virolaista maalaustaidetta niin, että kokoelmaan kuuluvat monet helmet jäävät pimentoon keskikertaisen harmaaksi muodostuvan taidekontekstin ja puistattavan nationalistisen poliittisen kontekstin takia.

Olen käynyt Viinistun taidemuseossa tarkastelemassa useampaankin kertaan toisen miljonäärin, Jaan Manitskin hieman samantyyppistä kokoelmaa, ja huomannut, että vika molemmissa on vähän samanlainen: ei ole osattu keskittyä laatuun. Rahalla saa, eikä Viron taide ole toistaiseksi ollut kovin kallista. Tuntuu siltä, että kunhan kyseessä on vain vaikkapa Ants Laikmaa tai Konrad Mägi, on teos ostettava, oli se sisällöllisesti ihan mitä tahansa ja maksoi se mitä hyvänsä. Mutta hyvien taiteilijoiden keskinkertaiset tai marginaaliset työt eivät yksinkertaisesti ole taideteoksina kovin kiinnostavia, vaikka niillä tiettyä kansallista projektia pönkitettäisiinkin.

Kunilan kokoelman luonne kansallisena projektina on toki täysin ymmärrettävä, ja Neuvosto-Viron historian traumaattisuuden tuntien sen painoarvo virolaisen kulttuurielämän uudelleen rakentamiselle on tärkeä. Mutta olisiko niin, että aika on ajanut tästä tematiikasta jo auttamattomasti ohi? Vaara ohi -signaali on jo puhallettu, ja eikö nyt voisi alkaa puhua jo ihan muista asioista kuvataiteeseen liittyen?

Tässä näyttelyssä ei ainakaan näin tehdä, ja esimerkiksi näyttelyluettelo on joiltain osin aivan sietämätöntä luettavaa – sellaista kieriskelyä kansallistematiikassa ja sen oudoissa nyansseissa, että ulkopuoliselle lukijalle oikein pahaa tekee.

Valitukseni ei poista sitä tosiseikkaa, että kokoelmassa on mukana useita mestariteoksia ja paljon kiinnostavaa – muun muassa jokainen Konrad Mägiltä näkemäni teos rikastuttaa kuvaa tuosta oudon kiehtovasta maalarista. Ja on mukana myös hienompaa uudempaakin maalausta, kuten vaikkapa Enn Põldroosin kolme herkkää teosta. Mutta miksi hänen hienoviritteinen seinänsä oli rikottu Laurentsiuksen aivan eri maailmasta olevalla maalauksella, joka ei käy Põldroosin kanssa mitään vuoropuhelua? Ja miksi esimerkiksi Peeter Mudistia on vain yksi, kun Olev Subbia on tarjolla peräti 11 epätasalaatuista teosta. Johtuuko tämä vain siitä, että Subbi on maalannut Kunilan muotokuvan ja vastaa näyttelyn ripustuksesta?

Näyttelyn ripustus on sitä paitsi aivan erityisen huono. Liian iso määrä teoksia on asetettu tylsäksi kronologiseksi janaksi pitkin Taidehallin seiniä. Mitään rytmiä ei ole, teosten väliset vuoropuhelut ovat täysin satunnaisia ja joskus jopa tahattoman koomisia. Keskinkertaiset teokset syövät hyvien teosten laatua, ja lopulta väritkin sekoittuvat yhdeksi sumeaksi mössöksi, joka jättää vain tunkkaisen maun.

Se suurin suomalainen Viron taiteen näyttely pitkään aikaan ei olisi saanut olla näin huono. Mutta onneksi näyttelyluettelo valehtelee todetessaan, että ”suomalainen yleisö ei nykyään tunne virolaisen klassisen maalaustaiteen historiaa”. Juuri sitähän suomalainen taiteenharrastaja on Kumussa oppinut jo vuosia tuntemaan, ja harrastus onneksi vain jatkuu. Minäkin olen saanut keskustella jo monen suomalaisen taiteenharrastajan kanssa esimerkiksi Konrad Mägin tuotannosta. Tai Ado Vabbesta, jolta Kunilan kokoelmassa on esillä kolme vaatimatonta teosta. Esimerkiksi Kumun Vabbet ovat aivan eri luokkaa.

Ja jottei jääsi ihan väärää käsitystä, niin todettakoon, että tästä kokoelmasta saisi aikaan ilmeisen hienoja näyttelyitä, mutta silloin pitää osata karsia ja keskittyä ja löytää mielenkiintoisempia teemoja kuin sameat värit.

***

Ja jos joku haluaa opiskella kieliä, tässä sama viroksi:

Ega Eesti värvid ehk pisut liiga tuhmid ole?

Eesti kunsti sõbrana sai ehk liigagi läbematult oodatud suurärimees Enn Kunila kunstikogu saabumist Helsingisse, seda enam, et kuigi Tallinna Kunstihoones suure publikumenu  osaliseks saanud väljapanek jäi mul nägemata, kostis ka minuni selle menu järelkaja.     
Pettumus oli aga suur, kui näitus osutus üsnagi keskpäraseks ja halvasti eksponeerituks. Helsingi Taidehalli on eesti maalikunsti nii täis tuubitud, et paljud kogusse kuuluvad pärlid jäävad hallilt keskpärase kunsti- ja judinaid tekitavalt natsionalistliku poliitilise  konteksti tõttu varju.   
Olen mitmeid kordi käinud Viinistu  kunstimuuseumis Jaan Manitski, ühe teise miljonäri, veidi samalaadset kogu vaatamas ja märganud, et probleemi olemus on mõlema puhul sama: vajaka on kvaliteedile keskendumise oskusest. Raha eest saab kõike ja eesti kunst ei ole tänini eriti kallis olnud. Tundub nii, et kui tegu on ikka Ants Laikmaa või Konrad Mäega, tuleb teos selle sisule vaatamata maksku mis maksab ära osta. Ometi ei paku heade kunstnike keskpärased  või vähem tähtsad tööd kunstiteostena alati suuremat huvi, kuigi nende abil üritatakse ehk mingit rahvuslikku projekti upitada.     
Kunila kunstikogu tonaalsus rahvusliku projektina on ütlematagi selge ja Nõukogude Eesti traumaatilise ajalookogemuse taustal on sellel eesti kultuurielu taasülesehitamisel  märgiline tähendus. Kuid kas poleks ehk aeg antud temaatika juurest edasi liikuda? Signaal „oht möödas” on juba antud ja nüüd võiks kujutava kunsti vestlus käia juba hoopis teistel teemadel. Käesoleval näitusel seda paraku ei tehta, veelgi enam, näituse kataloogi tekst on kohati täis täiesti vastuvõetamatut rahvuslustemaatikas püherdamist, nii et kõrvalseisja hakkab end ebamugavalt tundma.  Minu hala ei tee olematuks tõika, et välja on pandud ka mitmeid meistriteoseid ja palju teisigi huvipakkuvaid töid. Muuseas, Konrad Mäe iga teos täiendab minu ettekujutust temast kui kummaliselt lummavast kunstnikust. On ka kõrgetasemelisi uuemaid maale, nagu Enn Põldroosi kolm väljendusrikast teost. Miks aga rikub tema tundliku tonaalsusega väljapanekut Laurentsiuse täiesti teisest maailmast pärit maal, millel  puudub Põldroosi omadega igasugune dialoog? Ning miks on Peeter Mudist esindatud vaid ühe teosega, kui samal ajal on Olev Subbilt väljas koguni 11 tasemelt ebaühtlast tööd? Kas põhjus ei peitu mitte selles, et Kunila portree on maalinud Subbi ja tema vastutab ka näituse kujunduse eest?   
Näituse kujundus on aga iseäranis halb. Piki Taidehalli seinu on paigutatud igava kronoloogilise jadana liiga palju maale. Puudub rütm, teoste dialoog on täiesti juhuslikku laadi ja kohati suisa tahtmatult koomiline.  Keskpärased tööd kahjustavad heade teoste kvaliteeti ja kõigele lisaks segunevad maalide värvid häguseks koltunud mekiga möslaks. See üle hulga aja suurim eesti kunsti näitus Soomes ei oleks tohtinud olla nii keskpärane. Õnneks näituse kataloog siiski valetab, väites, et „praegune soome publik ei tunne eesti klassikalise maalikunsti ajalugu”. Soome kunstisõber on juba aastaid Kumus õppinud seda tundma ja teeb nii ilmselt  edaspidigi. Mul on olnud võimalik vestelda mitme soome kunstisõbraga kas või näiteks Konrad Mäe töödest. Või Ado Vabbest, kelle loomingust Kunila kogus on välja pandud kolm tagasihoidlikku teost. See-eest on Kumu Vabbed aga täiesti omaette klass. Et kogu jutust ei jääks aga täiesti valet muljet, mainitagu siinkohal, et kõnealusest kogust saaks üles seada nii mõnegi tõeliselt suurepärase näituse, kuid selleks tuleb  õppida valikut tegema ja keskenduma ning leidma paeluvamaid teemasid kui tuhmunud värvid.

Tõlkinud Maria-Magdalena Jürvetson

Katutaidetta 30 & Julkista taidetta 25: Näkemiin, Pietari

Eremitaašiin en sitten taaskaan ehtinyt. Lauantaina lähdin Pietarista pois kahdeksan hienon päivän jälkeen. Ja kai se on nyt tunnustettava, että huolimatta taidekriitikon ammatistani ja kuudesta Pietarissa käynnistäni en ole vielä koskaan ehtinyt Eremitaašiin. Kummallinen juttu. Mutta kai minä vielä ehdin.

Mutta Vaskiratsastajana tunnettua Pietarin suurta symbolia, Pietari Suuren muistomerkkiä kävin kyllä jälleen kerran katsomassa. Étienne Maurice Falconetin (1716–1791) luomus on aika huikea, mutta kyllä sitä tehtiinkin vuosia, niin kuin lähistöllä sivaitsevaa Iisakinkirkkoa.

Sitten tallustelin vähän katuja ja kävin ostamassa suklaata ja makkaraa ja jotain muutakin.

Riittäköön tämä toistaiseksi Pietarista. Näin minä toki kaikenlaista muutakin kuin vain sen mistä olen kertonut, mutta enhän minä voi koko aikaa istua tietokoneen äärellä. Tosiasia on se, että mihin tahansa katseen suuntasi, näki koko ajan jotain kiinnostavaa – oli sitten vaikka kyse puistossa sijaitsevasta miliisin kopperosta:

Sulkeudun suosioonne.

Julkaistua 79 & Katutaidetta 29: Puhuvatko myyttisen Pietarin seinät totta?

Nyt vain pysytään Pietarissa. Pietarissa ollessani ilmestyi uusi Tanssin numero (4/10). Jos minua ilahduttikin Teatterin numero, jossa ilmestyi keväisen Pietarin-matkani hedelmiä julkaistujen kuvien muodossa, niin Tanssin tuorein numero oli vieläkin ilahduttavampi. Siinä oli kahdeksan julkaistun kuvani lisäksi juttuni katutaiteesta – tai pikemminkin niistä aatoksista, joita Pietarissa kuvaamanai katutaide herätti.  

Puhuvatko myyttisen Pietarin seinät totta?

Filosofi-kirjailija Aleksandr Herzen on todennut, että ”Pietari eroaa kaikista Euroopan kaupungeista olemalla niiden kaikkien kaltainen”. Saman asian totesi myös Fjodor Dostojevski: ”Ei ole Pietarin kaltaista kaupunkia: arkkitehtonisesti se heijastaa kaikkia maailman arkkitehtuureja, kaikkia aikakausia ja muoteja; kaikki on lainattu vähitellen ja kaikki on omalla tavallaan vääristeltyä.” Kaupunkina Pietari onkin kuin jättimäinen ulkoilmamuseo, eräänlainen eurooppalaisen kulttuurin Seurasaari.

Pietari on myyttinen kaupunki, jota on opittu lähestymään ennen kaikkea kirjallisuuden kautta: se on Dostojevskin, Nikolai Gogolin ja Aleksandr Puškinin kaupunki. Pietariin lähtevä kulttuurimatkailija ottaa yleensä jonkun näistä kirjailijoista oppaakseen – ja riittää niitä oppaita myöhemmiltäkin ajoilta: esimerkiksi Anna Ahmatova ja Joseph Brodsky virittävät matkaajan niin, että jo pelkät metron liukuportaat saavat mielen romanttiseksi. Itse kirjoitin jo yhdeksän vuotta sitten kuvittelemastani pietarilaisesta taiteilijasta, jota yritin kaupungista etsiä ja jonka luulin löytäneeni: ”On olemassa pietarilainen taiteilija. Hän on kuin nuorallakävelijä kaihon ja ironian välillä […] Hän katsoo kaihoten historiaan, joka katsoi kaihoten tulevaisuuteen. Eivätkö nuo katseet kohtaa kuin korkeintaan surumielisen hymyn siivittäminä hetken verran. Kuin Pietarin metron loputtomissa liukuportaissa, joissa voi rakastua hiljaa ohiliukuvaan naiseen pieneksi hetkeksi, joka kuitenkin on ikuisuus.”

Ja samalta se tuntui taas, kun olin keväällä 2010 etsimässä pietarilaista taiteilijaa. Ei sitä nytkään tuntunut löytyvän kuin historiasta, joka oli jälleen ainakin vähän kerrostunut. Tapasin minä ihan oikean taiteilijankin, Timur Novikovin yhdeksän vuotta sitten. Nyt hän oli kuollut, ja tuottanut ympärilleen muistelijoiden ja myytin rakentajien koulukunnan, joka tuntui estävän elävän taiteen kehityksen. Galleriat ja taide-elämä tuntuivat ontoilta ja joko paikalleen pysähtyneiltä tai sitten sokeasti Lontoon ja New Yorkin trendejä seuraavilta. Katselin, kuinka nuoret naiset joivat samppanjaa ja söivät hattaroita trendigallerian kattoterassilla. Oli pakko karata kaduille ja yksinäisiin porttikäytäviin.

Venäläisen kirjallisuuden tutkijan Timo Huttusen mukaan Dostojevskin ”Rikoksen ja rangaistuksen Pietari on siis helteinen, pölyinen, täynnä loukkoja, portaita, porraskäytäviä, kynnyksiä, ovia ja läpikuultavia seiniä. Pietarilaisessa todellisuudessa kaikki on kaksijakoisesti salaista, mutta samalla julkista – ihminen ja hänen ratkaisunsa ovat kaiken aikaa koetteilla.”

Olen jo aiemmilla Pietarin matkoillani oppinut menemään sisäpihoille, kokemaan kaupunkia tuon salaisen ja julkisen ristivedossa. Sisäpihat tuntuvat puhuvan enemmän totta kuin julkisivut.

Julkisivut ovat vääristelijöitä par excellence, sisäpihat ovat kuin alitajunta. Dostojevskin ajoista kuluneet vuodet ovat lisänneet tuota ”omalla tavallaan vääristeltyä” – väliin mahtuu kokonaisen sosialistisen utopian synty ja kuolema, jolloin klassista vääristeltiin taas monin uusin tavoin. Ja myös reaalista ja puhuttiin realismista vaikka tehtiin jotain aivan muuta.

Niinpä matkustin keskustan sisäpihojen lisäksi myös neuvostoaikaiseen lähiöön valokuvaamaan seiniä. Avantgarde on aina hakenut voimansa kansanomaisesta ilmaisusta ja alakulttuureista. Pietarin ja Moskovan avantgardistit löysivät 1910-luvulla georgialaisen kylttimaalari Niko Pirosmanin innoittajakseen – aivan samalla tavalla kuin pariisilaiset tekivät tullimies Henri Rousseaulle. Niinpä minäkin uskoin löytäväni pietarilaisen Jean-Michel Basquiat’n tai Banksyn, uuden avantgarde- tai graffititaiteilijan. Löysin ainakin kysymyksen ”Who the fuck is Banksy?”

Onko myyttien aika siis jo ohi? Valehdella ei ainakaan enää tarvitse – ei ainakaan enää ihan samalla tavalla kuin neuvostoaikana. Andrei Bitov on todennut: ”Puhumme nyt totta taaksepäin katsoen. Sen tuloksena seisomme paikoillamme.”

Dostojevski ei koskaan saanut minua opettelemaan venäjää. Hänen lukemisekseen olisin tarvinnut vuosien kursseilla käymisen. Mutta seinällä oleva Juri Gagarinia voin vain näyttää jollekin venäjäntaitoiselle ja ymmärtää heti kommentin siitä, miten kosmonautti kävi taivaassa eikä nähnyt jumalaa. Mutta sille en mahda mitään, että kaikki venäjäksi sanottu ja kirjoitettu tuntuu edelleenkin jotenkin oudon filosofiselta. Myytti jatkaa elämäänsä. 

Kävin avaruudessa, mutta en löytänyt sieltä jumalaa. JUNTTI?

Näyttelykuvia 160 & 161: Venäläisessä museossa

Tänä aamuna heräsin jo kotona Helsingissä. Mutta palataan vielä Pietariin. Toissapäivänä kävin elämäni ensimmäistä kertaa Venäläisessä museossa, joka on maailman laajin venäläisen taiteen museo. Tai olen minä aiemmin siihen kuuluvassa vaihtuvien näyttelyiden Marmoripalatsissa käynyt, mutta nyt kävelin ensimmäistä kertaa läpi pysyvät kokoelmat, jotka sijaitsevat Mihailovskin palatsissa:

Siihen se päivä sitten melkein menikin. Mutta ei turhaan. Itse asiassa en osannut edes ennakoida kokemuksen suuruutta. Olen esimerkiksi aina ollut vähän lukutaidoton ikonien suhteen, mutta varsinkin 1400–1500-lukujen isot ikonit olivat luonnossa aivan käsittämättömän hienoja. Esimerkiksi nyt vasta oikein tajusin, miltä Andrei Rubljovit (1360–1370–1427 tai 1430) luonnossa voivatkaan näyttää. Kuinka hieno on esimerkiksi niiden pinta värisävyineen.

En ole koskaan ollut myöskään mikään aivan erityinen Ivan Aivazovskin (1817–1900) fanittaja, mutta oli hänen jättimäisiä merikohtauksiaan hieno nähdä luonnossa. Tässä yksityiskohta Aallosta (1889):

Mutta se varsinainen täyttymys oli tietenkin – siis minulle – 1900-luvun kokoelma, jossa oli muun muassa hienoja Kazimir Malevitšin (1878–1935) ja Aleksandr  Rodtšenkon (1891–1956) töitä. Kaikkien tunnetumpien "perusavantgardistien" lisäksi oli hienoa nähdä esimerkiksi iso huoneellinen Pavel Filonovin (1883–1941) omalaatuisia töitä. Tässä Universaali kukinta (1915):

Ja olihan siellä Wassily Kandinskyjakin (1866–1944) jokunen jne jne... Se oli todellisuudessa niin hengästyttävä kokemus, että en yksinkertaisesti jaksa ryhtyä sitä tässä enempää erittelemään – enkä varmaan vielä osaakaan. Mutta siis painokkaasti: Menkää sinne, jos vain kynnelle kykenette.

Ai niin, yhdessä siivessä oli oikein kiinnostava vaihtuva näyttely: Sky in the Art (12.8.–8.11.), joka oli nimensä mukaan silkkaa taivasteemaa. Mukana oli niin nykytaidetta – kuten vaikkapa hieno Jörg Immendorff (1945–2007) kuin kokoelmien helmiä, muun muassa yksi vaikuttava taivaalla lentelevä pariskunta Marc Chagallilta (1887–1985). Kaikkineen varsin hyvin rakennettu ja kiinnostava näyttely. Tämän idean voisi ihan hyvin toistaa vaikka suomalaistaiteen avulla.

Arkkitehtuuria 14: Stockmann on brutaali

Kun pidin esitelmääni keskiviikkona, eräs nuori mies kysyi mielipidettäni helsinkiläisestä nykyarkkitehtuurista. Sitten kävi ilmi, että hän halusi selvästikin vain saattaa keskustelun Stockmannin uuteen tavarataloon Pietarissa. Rakennus on herättänyt runsaasti pahaa verta kaupungissa, ja mies kertoi rakennuksen suomalaisen arkkitehdin tulleen valituksi jossain yleisöänestyksessä Pietarin anti-kunniakaupunkilaiseksi. Toissapäivänä sitten näin tuon rumiluksen, enkä itse asiassa lainkaan ihmettele kohua. 

Rakennus nousee vanhan palatsin taakse portaittain yhdenksänkerroksiseksi. Pietarin tiukka mataluus on aina ollut sen valtti, ja toisaalta taivaslinja on tunnettusti yksi kadun arkkitehtonisen rytmin herkimmistä rakenteista. Tässä se on tuhottu kokonaan, mikä näkyy hyvin kaupunkiin päin otetusta kuvasta:

Vielä vähän kauempaa, läheiseltä aukiolta, Plošad Vostannijalta rakennus näyttää massiivisine peltikattoineen tympeän brutaalisti vanhojen talojen päälle rumasti ahdetulta jättirakennusmassalta:

Kuvat ovat valitettavasti tuhnuja sekä päivän sateisuuden että kameran – ja varmaan myös kuvaajan – laadun takia, mutta voin ikävä kyllä vakuuttaa, että todellisuudessa rakennus on vielä paljon rumempi. Oikein hävettää tämä brutaali suomalaishyökkäys Nevskin herkkää miljöötä vastaan. Ei se ole todellisuudessa yhtään sen tyylikkäämpää kuin neuvostoaikainen brutaalisuus, jota arkkitehtuurissa harjoitettiin ja jota on totuttu aina itsestäänselvästi kauhistelemaan. Ei neukkuaikana kuitenkaan esimerkiksi Nevskiä tähän malliin runneltu.
Arkkitehdin löytäminen internetin kautta ei ollut ihan yksinkertaista, mutta sellainen nimi rumiluksen suunnitelleelta Pöyryltä pulpahti esiin kuin Jay Magnusson. "Suunnittelusta vastaavaksi vanhemmaksi projektipäälliköksi" häntä nimitetään. Hyi hävetkää kaikki Pöyryllä! Ja varsinaisen rakentamisen suoritti kiinalainen firma – tietysti, koska sieltähän se Venäjällä toimiva raksamiesten halpatyövoima nykyään tulee.

Näyttelykuvia 159 & 160 & Katutaidetta 28 & Arkkitehtuuria 13 & Julkista taidetta 25 & Luettua 55: Nevan valtakatu

Ihmisellä täytyy kuulemma olla tavoitteita. Tänään asetin itselleni vain yhden tavoitteen. Ottakaa armollisesti huomioon, että Pietarissa on lokakuun lopulla tuulista, sateista ja kylmää. Minulla oli siis vain yksi tavoite, mutta toteutin sen sitäkin kunniakkaammin. Aikomukseni oli kävellä Nevski prospekt päästä päähän, molempiin suuntiin, ja juuri näin teinkin, vaikka välillä satoikin. Päiväkävelylle kertyi näin ollen matkaa liki yhdeksän kilometriä.

Aina välin muistin Gogolin novellin 'Nevan valtakatu', joka minulla oli vielä vähän kesken. Siinä lähdetään seuraamaan Nevskiltä viehättäviä naisia, ja huonostihan tietenkin käy, kuollaan ja joudutaan piestyiksi.

[Illalla luin sitten Gogolin loppuun, ja novellissaan kirjailija viisaasti toteaa: "Eniten Jumala varjelkoon teitä vilkuilemasta naisten hatunreunojen alle. Liehukoon kaunottaren viitta tuolla etäällä miten ihanasti tahansa, minä ainakaan en lähde sitä seuraamaan tyydyttääkseni uteliaisuuttani. Kauemmas, herran tähden, kauemmas lyhdystä ja nopeasti, mahdollisimman nopeasti kiirehtikää sen ohi!"]

Onneksi katselinkin naisten sijaan taloja. Tämän talon eräs kaverini olisi voinut toisissa oloissa periä:

Aika vaatimaton talo – noin niin kuin Nevskin yleiseen tasoon verrattuna. Ajatelkaapa vaikka tätä Singerin taloa, jossa toimii kirjakauppa – sen kun olisi päässyt perimään:

Aika kitschiähän tällainen jugend on, eikä näitä yhteen kaupunkiin kovin montaa näin krumeluurattua taloa mahdu. Mutta on kirjakauppa hieno, ja on sitä paitsi hauska mennä kirjakauppaan vaikka iltayhdentoista jälkeen (joka päivä 09–24) ja juoda latte ja konjakki toisen kerroksen kahvilassa ja katsella Kazanin Jumalanäidin katedraalia (1801–11):

Ja sen edessä puolestaan on kaksi niistä tylsänpuoleisista pönötyksistä, joita Pietarissa piisaa. Tässä sotamarsalkka Michael Barclay de Tolly:

Ja tässä toinen marsalkka, Mihail Kutuzov: 

Molemmilla marsalkoilla on tooga päällään, ja on se vain todettava, että tällaisesta klassismista on kauhean vaikeaa olla erityisen kiinnostunut niin kuin taiteena. Veistäjä on kuitenkin Boris Orlovski (1796–1837) – suuren tanskalaisen Bertel Thorvaldsenin (1770–1844) oppilas ja sittemmin Pietarin akatemian professori. Ja ovathan äijät ihan hyviä klassisia veustoksia lajissaan.

Ja ihan samaa voi sanoa Katariina Suuresta, jonka muotoili Mihail Mikeshin (1835–1896) ja joka pönöttää korkeuksissaan vähän matkaa Gostinyi Dvorista.

Niin, että näitä en tänne enää tämän enempää lataa. Sitä paitsi harmaan päivän valokuvatkin ovat näköjään läpeensä tylsiä ja sävyttömiä, kun on pitänyt saada edes jotain patsaasta näkyviin. 
Ai niin, tässä se Gostinyi Dvor, joidenkin teorioiden mukaan maailman vanhin ostoskeskus (1757–85):

Vaan eipä Nevskillä paljoa katutaidettakaan ole – toleranssi tuntuu olevan aika tiukka, ja sapluunaduunit saavat nopeasti maalia päälleen. Nämä kuitenkin bongasin:

Sitten etsin gallerioita nähdäkseni edes vähän ns. oikeaa taidetta. Matkaoppaiden mukaan Nevskiltä olisi pitänyt löytää neljä galleriaa. Nevski 20 pitikin sisällään jonkin näyttelyn, mistä todisti avoimessa ulko-ovessa ollut juliste, mutta aulassa ollut vartijanainen ei päästänyt minua sisään. Laittoi vain kädet ristiin merkiksi, että paikka on suljettu ja sani jotain sen varmistamiseksi. Nevski 47:ssä piti olla Galleria Palkin, mutta se osoittautui luksusravintolan eteislaulassa olevaksi pieneksi näyttelytilaksi, jossa on tarjolla sellaista paremman väen toritaidetta – siis silkkaa paskaa. Pyyhkikä pois se, oppaistanne, jos olette Pietariin lähdössä. Nevski 51:ssä piti olla Galleria Delta, jota ei mainostettu edes kadulla. Sisäpihan perältä löysinkin pienen kyltin vierestä lukitun oven, ja ikkunasta näytti silä kuin ei mitään toimintaa olisi ollut pitkään aikaan. Galleria D-137:sta tiesinkin, että se on varsin kunnanarvoisa galleria mutta myös että se lopetti ainakin välikaikaisesti jo keväällä. Yritin nimittääin löytää sitä turhaan jo toukokuuusa. Pari pikkuporvarillisen taiteen myyntigalleriaa löysin, ja yhdessä kävin jopa sisälläkin:

Näitä taiteen kaltaisia objektejahan maailmassa piisaa. Sivukadulta löysin kuitenkin ihan oikean ja jo perinteisen gallerian: Galleria Boreyn Liteini prospekt 58:sta. Alkuun vähän vaihtoehtoinen galleria on toiminut jo liki kaksikymmentä vuotta. Se on aika hauska suttuinen paikka, jossa on rihkamamyymälä, kirjakauppa ja kahvila kahden näyttelytilan lisäksi. Moni suomalainenkin taiteilija on esiintynyt Boreyssa. Nyt sielllä oli kaksi näyttelyä.

Artur Molev (s. 1969) on villin puoleinen ekspressionisti, joka maalaa mille tahansa materiaalille:

Tätähän Pietarissa tehtiin jo Uudet taiteilijat -ryhmittymän toimesta 1980-luvulla, mutta eihän tällainen ilmaisu mihinkään vanhene. Se on voimakasta jos on sitä ollakseen, ja tämä Molev tuntuu kyllä olevan voimissaan.
Nuori Anna Zinstein (s. 1986) puolestaan esitti pienemmässä tilassa angstisia akvarellejaan, jotka nekin olivat sangen kiinnostavia:

Ja kirjakaupassahan oli tietenkin kissa, joten olin lopulta oikein hyvällä päällä. Olin vihdoin löytänyt oikeaa elävien taiteilijoiden taidetta ja rapsutellut sympaattista kissaa:

Ja ulkonakin vielä nauratti tämä pietarilaisen elämän loputon kummallisuus ja väliin suoranainen absurdius. Nevskistä haarautuu Bakuninin prospekti. Vallankumouksellinen ja teoreettikko Mihail Bakuninhan (1814–1976) oli anarkismin esi-isiä. Ei olisi Bakunin osannut aavistaa, että yksi globaalin kapitalismin suurimmista symboleista rahoittaa vielä hänen nimeään kantavan kadun kylttiä:

 

Enkä minä kaikkea näkemääni ja kokemaani edes jaksa kertoa. Mutta muun muassa tälainen on Nevan valtakatu.

Näyttelykuvia 157 & 158 & Katutaidetta 27: Luutunutta avantgardea

Eilen menin käymään taidekeskus Puškinskaja 10:ssä, vuonna 1989 taiteilijoiden valtaamassa talossa, jossa kävin viimeksi 15.5. tänä vuonna ja jossa aikansa avantgardistit edelleen pitävät linnakettaan, nyt jo ehkä vähän turistirysämäisessä tai ainakin melko pystyynkuollessa muodossa:

Olin siellä nyt kai viidettä kertaa, enkä muista koskaan aivan erityisen hyvää näyttelyä siellä nähneeni. Eivät olleet kovin ihmeellisiä nytkään. Nyt kävin Nonkonformistisen taiteen museon kahdessa näyttelyssä. Isossa salissa oli yhteisnäyttely Krestodviženie (16.10–14.11.), jossa oli käsittääkseni nykytaiteellisia tulkintoja Aleksandr Nevskistä, josta muuten Eisenstein teki elokuvan vuonna 1938. 

Kaikki hyvin tähän asti, mutta kun itse teokset olivat niin löysää ja tuhnuista maalaamista, kuten tässä Sergei Kovalskin (s. 1948) maalaus vuodelta 1999:

Ostin sitten kuitenkin näyttelyn pienen luettelon ja yritän saada siitä jotain edes vähää selkoa – englanniksihan ei mitään ollut tarjolla, ja ilmeisesti englanninnokset nettisivulle tulevat pääsääntöisesti isolla viiveellä.

Toinen näyttely sivurapun pienessä näyttelytilassa oli vähän samaa tyyliä. Irina Bikova-Goldovskajan (s. ?) töissä, jotka oli toteutettu jollain hiekkatekniikalla, oli samankaltaista uskonnollista tematiikkaa, ja aika pliisuksi vaikutelma jäi:

 Ei kun kauppahalliin, Kuznetšniin torille, jossa tavaraa piisasi:

Ja sitten kadulle:

***

Todellisuudessa iso osa päivääni tuhraantui siihen, että minulla oli illalla Suomen Pietarin instituutissa esitelmä "Helsinki – rakkaani". Minua sekä otti päähän että – pakko myöntää – hermostutti. Ja nyt perun sanan "tuhraantui" ja koko päähänotonkin, sillä ilta oli likipitäen täydellinen. Yleisömenestys oli hirvittävä – iso osa joutui seisomaan. Ja sitten sain vastailla liki tunnin kysymyksiin. Muunsin otsikkoni alussa muotoon "Oodi raitiovaunulle 1A" ja esittelin linjan 40 kuvalla ja henkilökohtaisilla kokemuksilla.

 

Ai niin, se henkilökohtaisuus. Korostin yleisölle, että arkkitehtuuri ei ole pelkästään silmän asia, ei tyyliä, ei fasadia, vaan jotain joka on syytä fenomenologiesti kokea elävän ruumiin kautta. Saunaa ei esimerkiksi vain katsota, että onpas hieno sauna, vaan sauna on saunottava, jotta se voitaisiin arvottaa. Näytin kuvaa Palacen julkisivusta ja puhuin 1950-luvun modernistisesta edistysuskosta ja sitten sanoin näyttäväni kuvan eräistä johtavista suomalaisista kuvataiteilijoista. Yleisöä nauratti, kun he tutustuivat Olavi Pajulahteen (s. 1944), Jorma Hautalaan (s. 1941), Pekka Kauhaseen (s. 1954) ja Matti Nurmiseen (s. 1947), joiden kanssa olin taannoin saunomassa eräitä ystävämme Ukri Merikannon (1950–2010) avajaisia:

Luulenpa, että tämä oli venäläiselle yleisölle sangen mieluisa tapa tutustua suomalaisiiin taiteilijoihin.