Julkaistua 640: Psykomaantieteellinen jälkirationalisaatio

Eilen tuli painosta tällainen:

Kyseessä on kirja, johon olen koonnut n. 80 kolumniani – eli osapuilleen puolet – Yle Radio 1:n Kultakuumeesta vuosilta 2006–2014. Sivuja on peräti 305. Kustantaja on Into. Tässä jälkisanat:

Psykomaantieteellinen jälkirationalisaatio

Kun minua keväällä 2006 pyydettiin Yle Radio 1:n Kultakuumeen vakituiseksi kolumnistiksi, muistan olleeni hämmästynyt, mutta toki myös varsin riemuissani. Minua ei ohjeistettu ohjelman puolesta mitenkään, vaikka kulttuuriohjelmaa he luonnollisesti odottivat. Päätinkin innoissani ryhtyä kulttuuripoliittiseksi kommentaattoriksi. Päätin ryhtyä seuraamaan varsinkin Suomen virallista kulttuuripolitiikkaa, mutta myös isompia taideinstituutioita ja puuttua niissä ilmeneviin epäkohtiin. Pelottomasti ja säälimättömän kriittisesti. Tajusin kuitenkin nopeasti, että minusta olisi tulossa vain kärttyinen vanheneva jurputtaja, jos en löytäisi mitään vastapainoa sille masentavuudelle, jota nykyinen kulttuuripolitiikkamme meille aivan liian usein tarjoaa.

Kulttuuripolitiikkaamme ja taidemaailmaamme on leimannut voimistuva kytkeytyminen globaaliin markkinavetoisuuteen ja oikeistolaistumiseen, siis itse asiassa talousfundamentalismiin. Näin siitäkin huolimatta, että hyvä taide on aina kuin määritelmällisesti vasemmistolaista tuodessaan esiin ihmisen epätäydellisyyttä, haavoittuvuutta, rakkauden ja yhdessäolon tarvetta, marginaalien ja vähemmistöjen halua ja oikeutta omaan identiteettiin, näkyvyyteen, itse itsensä esittämiseen, toisinaan pelkkään tunnustettuun olemassaoloon.

Vaikka taiteen vapaus on turvattu perustuslaissa, ei lain hengen mukainen vapaus toteudu, jos sille ei anneta mahdollisuuksia toteutua. Pohjoismaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa ja demokratiassa taiteen vapaus olisi mahdollistettavissa kulttuuripolitiikan avulla. Markkinoiden varaan jätetty taide ei koskaan pääse toteuttamaan vapauttaan täysimääräisesti.

Kehityskulut virallisissa instituutiossa ovat kuitenkin suuntautuneet markkinaistamiseen: julkisia taidelaitoksia on ajettu yhä riippuvaisemmiksi yksityisestä rahoituksesta tai sitten ne on yksityistetty kokonaan. Esimerkkinä vaikkapa Valtion taidemuseo, joka muuttui valtion virastosta julkisoikeudelliseksi säätiöksi, Kansallisgalleriaksi. Muutoksella päästiin vähentämään läpinäkyvyyttään ja piiloutumaan demokratialta. Samalla Kansallisgalleria siirtyi rahoituksellisesti veikkausvoittorahojen piiriin. Jää vielä nähtäväksi, kuinka paljon muutos syö rahaa muulta kulttuurituelta ja varsinkin ei-institutionaaliselta vapaalta kentältä, jossa aina on tapahtunut se kaikista riskinottokykyisin ja rohkein taiteen kehitys.

Kun vielä modernismin sääntöjärjestelmiä vastaan demokratian tai jopa vallankumouksen lippua heiluttanut nykytaidekin on elitististynyt kovaa vauhtia, on kulttuurin seuraaminen tuntunut usein kaikelta paitsi hauskalta.

Itse olen ratkaissut ongelman – ainakin osittain – vetäytymällä enemmän yksityisiin ja halpoihin huveihin. Tarkkailen arkista ympäristöäni koko ajan aktiivisemmin ja löydän paljon mielenkiintoisia asioita, joista minulla aikaisemmin ei ollut hajuakaan. Viihdyn kabinettien, avajaisboolien ja taiteilijaravintoloiden sijaan enemmän ja enemmän tavallisissa baareissa, joissa juodaan kaupungin halvinta olutta. Niissä saan käydä sellaisia keskusteluja, jotka tuntuvat ankkuroituvan enemmän oikeaan elämään ja arkeen. Ja täytyy sanoa, että olen oppinut tavattoman paljon uusia asioita – sillä onhan juuri keskustelu se alue, jossa taide ja kulttuuri tulevat todeksi.

Edellä kerrottu on tietysti niin kutsuttu jälkirationalisaatio: perustelen demokraattisuudellani ja kiinnostuksen kohteillani sitä, että saan viettää paljon joutoaikaa, latkia olutta ja pelata korttia baarissa. Myönnänkin, että olen sekä peli- että alkoholiaddikti, mutta aivan yhtä lailla tunnen voimakasta addiktiota kirjoittamista ja sanomista kohtaan, aika paljon enemmänkin.

Vastapainoksi viralliselle kulttuurielämälle, megatapahtumille ja vietävän hyvälle taiteelle innokas havainnointi ja arkisesta ympäristöstä kiinnostuminen voi kuitenkin tarjota kenelle tahansa kulttuurielämää mielin määrin. Rahaa ei kulu juuri lainkaan, elämä rikastuu ja yhteisöllinen elämä saa uutta vahvistusta.

En ole ehkä koskaan tuonut tätä julki, mutta koen projektini kuin situationistien lanseeraamaksi psykomaantieteeksi, tietynlaiseksi arjen vallankumoukseksi. Psykomaantieteen keskeinen metodologinen käsite dérive – eli jonkinlainen ’heittäytyminen’ tai ’ajelehtiminen’ – on menetelmä, jossa Antti Virneksen sanoin ”heittäydytään tiedostamattomien psykomaantieteellisten reaktioiden valtaan ja kuljetaan, minne mieli tekee”. Kyse on siis menetelmästä, jossa ”yksilön omat tuntemukset, oma sisäinen tutkiskelu ja oma suhde arkeen” ovat olennaisia. Tätä olen ryhtynyt itse ohjelmallisesti tekemään ja myös propagoimaan muille.

Kiitän Kultakuumeesta tuottajiani Miikka Maunulaa, Jukka Mikkolaa, Sari Siekkistä ja Sampo Mäkelää. Heidän kanssaan on ollut ilo työskennellä ja kehittää ammattitaitoaan. Kiitän myös niitä kaikkia kuulijoita, joilta olen saanut hyvää ja rohkaisevaa palautetta, toisinaan Helsingin kaduilla tai jopa Tallinnan reuna-alueen baareissa hihasta nykäistynä. On tuntunut erityisen hyvältä huomata, että muutkin ovat liikenteessä tarkkaillen ympäristöään – ainakin itselleen – vallankumouksellisesti.

Helsingissä 13.4.2015 

Otso Kantokorpi

***

Ja pannaan tähän nyt vielä kustantajan laatima takakansitekstikin:

Onko suomalainen kulttuuripolitiikka rappiolla?

Alaston kriitikko Otso Kantokorpi kuljeskelee pitkin Helsingin ja Tallinnan katuja pohtien taidetta, kulttuuria ja niiden merkitystä. Kulttuuripolitiikkaamme leimaa markkinaistaminen, mutta taide kuuluu kansalle ja sitä löytyy kaikkialta: rööperiläisistä baareista, puistoista ja 70-luvun lähiöostareilta. Raitiovaunulipun hinnalla näkee huippuarkkitehtuuria ja kirjastokortilla saa kolahtavaa kulttuuria – kunhan vain osaa aistia, ajatella ja heittäytyä.

Tähän kirjaan on valikoitu Kantokorven jynkimmät tekstit, jotka on alun perin julkaistu Yle Radio 1:n Kultakuume-ohjelmassa.

OTSO KANTOKORPI on Virossa viihtyvä helsinkiläinen taidekriitikko, toimittaja, kuraattori ja tietokirjailija. Hän on kirjoittanut ja toimittanut yli 30 tietokirjaa ja toiminut mm. Taide-lehden ja Kritiikin Uutisten päätoimittajana. Kantokorpi on myös armoitettu baarikärpänen, jonka sököseurueessa on tapana siteerata Aleksis Kiveä ja muita kirjallisuuden klassikoita. 

***

Ja jos tuo psykomaantieteellinen juttu kummastuttaa, tästä linkistä voitte kurkistaa vanhaan blogiini Punavuoren psykomaantieteellinen seura, jota jaksoin pitää yllä vain pari vuotta. Kaikkea ei ehdi.